Miksi lastensuojelu ei tajua

Perhetyö on vapaaehtoista. Aina pitää aloitttaa muista tukitoimista ennen sijoitusta tms. Ja ne kriteerit on tiukkoja. Ihmiset muuttaa heti kun on sossut perässä.

Tässä muutama syy.

T:perhetyöntekijä

Sitä minäkin olisin toivonut silloin kun erosin väkivaltaisesta suhteesta.

Sossut vaan nauro mulle yhden palaverin jälkeen kun pelkäsin exää.

Lasteni ongelmat vaan kasaantuvat vuosi vuodelta.

Toisella diagnosoitiin ADHD, enkä usko päivääkään siihen diagnoosiin. Heidän isä saa tehdä mitä vaan ja aina sossut puuttuvat minun asioihin kun eivät uskalla tai osaa sanoa isälle mitään.

Aina on kiire. Vanhemmat on hyvä peittelemään ja salailemaan. Ei sosiaalityöntekijätkään ole selvännäkijöitä eikä poliiseja.

Elämä EI ole lopullisesti pilalla. Asenteesi on pahasti pielessä. Rakentavaa ja myönteistä asennetta ja uskoa omiin voimiin tarvitaan - toivoa on aina.

Olet NIIN oikeassa! Itse työskentelen lasten psykiatriassa ja tämä asia turhauttaa kyllä todella paljon. Tosin en tiedä mikä hyvä ratkaisu olisi. Sijoituspaikkojakaan ei ole riittävästi eivätkä ne kaikki ole hyviä. Jotain pitäisi muuttaa ja kehittää ennalta ehkäisevässä työssä ja lisätä roimasti pikkulapsi perheiden avopuolen tukitoimia. Mikään perhetyö sillointällöin ei auta vaan ainakin lapsen pari ensimmäistä koko tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa vuotta pitäisi turvata jonkinlaisella koko perheen tukiasumisella joka olisi valvottua ja ohjattua. Vanhemmat saisivat opastusta kädestä pitäen vauvan hoidon, kodinhoidon ja elämänhallinnan suhteen. Pari vuotta on riittävän pitkä aika että asiat oikeasti voisivat muuttua. Nämä ongelmaperheet pitäisi myös nykyistä tehokkaammin pystyä seulomaan avun piiriin jo varhaisessa vaiheessa. Mutta mistä rahat tähän kaikkeen? Siinähän se isoin ongelma on.

Vierailija kirjoitti:

Elämä EI ole lopullisesti pilalla. Asenteesi on pahasti pielessä. Rakentavaa ja myönteistä asennetta ja uskoa omiin voimiin tarvitaan - toivoa on aina.

Tottakai toivoa pitääkin yrittää pitää aina yllä. Jos nuori on jo kuudennessa sijoituspaikassa, ei kykene käymään koulua, ei ole ikätoverisuhteita, terapia mennyt jo viisi vuotta niin teini alkaa kyllä itsekin jo tietämään oman tilanteensa melko hyvin. Näistä nuorista ei veronmaksajia tule, toki sekään ei ole hyvän elämän tae.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Sitä minäkin olisin toivonut silloin kun erosin väkivaltaisesta suhteesta.

Sossut vaan nauro mulle yhden palaverin jälkeen kun pelkäsin exää.

Lasteni ongelmat vaan kasaantuvat vuosi vuodelta.

Toisella diagnosoitiin ADHD, enkä usko päivääkään siihen diagnoosiin. Heidän isä saa tehdä mitä vaan ja aina sossut puuttuvat minun asioihin kun eivät uskalla tai osaa sanoa isälle mitään.

Ikävä kyllä taidat olla oikeassa. Ne jotka eniten apua tarvitsisivat jäävät ilman koska kukaan ei uskalla puuttua asioihin jos vastapuoli on tarpeeksi hullu.

Aineenopettajana allekirjoitan täysin. Osa oppilaista on ollut koko lapsuutensa lähes täysin heitteillä. Lastensuojelu on ollut mukana, mutta täysin tehottomana. Tällä seudulla on tehty periaatepäätös huostaanottojen lopettamisesta. Nyt lapsia ei huostata, vaikka tilanne olisi opettajien näkökulmasta ihan katastrofaalinen ja teini jo psykiatrista osastohoitoa/nuorisovankilan vaativassa kunnossa. Lastensuojelu tuntuu odottavan, että mukelot täyttävät 18v jolloin he siirtyvät kriminaalihuollon hoidettavaksi.

No aikamoinen lisäys pitäs tulla lastensuojeluun jos aattelet et kaikkien päihde- mt yms perheiden lapset sijoitettas. Ei ole realistista.

Tunnen yhden ihmisen ketä on ollut huostaanotettuna itsetuhoisuuden ja vanhempien takia. Hänen mukaansa vankilassa on parempi olla, kuin tietyissä lastensuojelun laitoksissa. Ei ihme, ettei järestelmä toimi.

Toivoa on aina mutta se ei yksin riitä jos ongelmaa ei hoideta. Ongelma nuoren sisällä säilyy aina jos siihen ei puututa. Silloin ei mikään auta.

Jos nuori on kokenut lapsuudessaan hylkäämistä /pahoinpitelyä olisi nämä asiat pitänyt hoitaa heti. Ne jää johonkin tiedostamattomaan ja niitä on enää hyvin vaikea hoitaa myöhemmin.

Niin. Tässä maassahan kuka tahansa saa lisääntyä, niin paljon kuin haluaa ja kenen tahansa kanssa. Jos tätä haluaisi rajoittaa niin se on ihmisoikeuksiin puuttumista. Ei kovin helppoa vaikuttaa ap: n suremiin asioihin.

Lastensuojelu on pelkkä vitsi, se nykymuodossaan tulisi lopettaa kokonaan.

Neuvolan tätit kait ne avainasemassa on. Mistäs se lastensuojelu tietonsa saa jos ei ilmoja tule tms. Ja ilmoihin reagoidaan sopimalla aika ja tulemalla kahvittelemaan. Silloin ollaan selvinpäin ja lapset siisteinä

Vierailija kirjoitti:

Elämä EI ole lopullisesti pilalla. Asenteesi on pahasti pielessä. Rakentavaa ja myönteistä asennetta ja uskoa omiin voimiin tarvitaan - toivoa on aina.

Muakin ärsyttää tämä käsitys, että elämä muka olisi lopullisesti pilalla. Enemmän vaivannäköä selviytyminen vaatii, mutta on kuitenkin mahdollista. Elämä on pitkä aika ja siihen mahtuu monenlaisia jaksoja ihan tavallisen lapsuuden ja nuoruudenkin omaavilla ihmisillä.

Tai sitten sossu vaan tajuaa että kun ja jos saman perheen sisällä on psyykkisesti oireilevia ja ei oireilevia ja lapsi on tutkittavana jo terveydenhuoltopuolla diagnoosia varten niin kyse ei olekaan aina vain ja ainoastaan niistä vuorovaikutustaidoista tai kaaoottisista olosuhteista.

Tehokas lastensuojelu vaatisi leimaamisen lopettamista. Ei esim sairaus itsessään tee kenestekään huonoa vanhempaa. Moni ei halua rehellisesti kertoa esim menneisyyden rankasta psyykehistoriasta neuvolassa juuri sen pelossa, kun on niitä ihmisiä jotka hokee että lapset pois mt-sairailta. Mt-sairauksia on lukuisia erilaisia, joista suurin osa ei estä normaalin lapsuuden turvaamista omalle lapselleen. Mutta se mt-diagnoosi on kuin rutto, se oikeutta kohtelemaan diagnoosin saanutta kuin holhottavaa, lapsen asemassa olevaa, joka ei oikein mistään mitään ymmärrä eikä voikaan ymmärtää. Kaikki mt-ongelmaiset eivät tarvitse tukea lasten kasvatuksessa, vaan tarvitsevat vain hoitoa omaan sairauteensa. Jos lasten oloja haluttaisiin oikeasti parantaa, niin nuorten aikuisten ja muiden sairaudet hoidettaisiin kuntoon! Tässä maassa on aikuisen hyvin vaikeaa saada pitkäkestoista tehokasta psykoterapiaa, hoito kun on aika lääkepainoitteista.

Mt-ongelmat ei tietenkään tarkoita automaattisesti huonoa vanhemmuutta. En tarkoittanut aloitusta niin.

Tapa olla vanhempi usein "periytyy" eli puhutaan ylisukupolvisests traumatisoitumisesta. Jos et itse ole saanut riittävän hyvää vanhemmuutta, on sitä itse myös vaikea omalle lapselle antaa. Nämä perheet tulisi lastensuojelussa erityisesti huomioida.

Näen vaan työssäni nuoria, joilla on niin järkyttävä - ja ennen kaikkea vuosikausia jatkunut- lapsuus ( eroja, menetyksiä, hoivan puutetta) että ihmettelen miksi ei olla ajoissa puututtu.

Ja te jotka olette sitä mieltä että aina on toivoa. Perehtykää lapsen psyykkiseen kehitykseen niin tajuatte miten merkityksellinen se meidän ihmisten ensimmäinen vuosi koko tulevaa elämää ajatellen oikein on.

Ap

Tähän on monenlaisia syitä. Pitää ottaa huomioon, että riippumatta kodin olosuhteista, se on kuitenkin se tuttu ympäristö mihin lapsi on juurtunut  ja sijoitus kodin ulkopuolelle on aina iso kriisi lapselle. Voi olla ettei lapsi ei sopeudu sijoituspaikkaan ja pahimmassa tapauksessa seurauksena on laitoskierre. Ja kuten joku jo totesi aikaisemmin, sijoituspaikkoja on rajallisesti ja niiden laaduissa on eroja. Joten sijoitusta harkittaessa joudutaan todella tarkkaan miettimään onko sijoitus välttämätön vai voisiko lapsi pärjätä kotona tukitoimien avulla.

Toisekseen huostaanoton kriteerit Suomessa ovat hyvin tiukat. Käytännössä kaikki muut keinot pitää olla kokeiltu ja käytetty ennen sitä. Sosiaalityöntekijät eivät tee päätöksiä ns. vastentahtoisissa huostaanotoissa vaan ne tehdään hallinto-oikeudessa.

Lisäksi lapset suojelevat yleensä vanhempiaan, eivätkä puhu sosiaalityöntekijöille perheen ongelmista. Vaikka lapsi selkeästi oireilisi voi olla vaikeaa saada näyttöä siitä, että se johtuu nimen omaan kodin tilanteesta.

t. lastensuojelun sosiaalityöntekijä

Vierailija kirjoitti:

Toivoa on aina mutta se ei yksin riitä jos ongelmaa ei hoideta. Ongelma nuoren sisällä säilyy aina jos siihen ei puututa. Silloin ei mikään auta.

Jos nuori on kokenut lapsuudessaan hylkäämistä /pahoinpitelyä olisi nämä asiat pitänyt hoitaa heti. Ne jää johonkin tiedostamattomaan ja niitä on enää hyvin vaikea hoitaa myöhemmin.

Allekirjoitan.

Olen itse entinen pahoinpidelty, seksuaalisesti hyväksi käytetty, laiminlyöty, täysin yksin jätetty lapsi - nuori. Nyt syvästi haavoittunut aikuinen.

Olen kasvanut hyvin vahvaksi ja itsenäiseksi koska pakko. Sisimmässä kuitenkin syvä ammottava haava joka ei koskaan millään toimeenpiteellä enää umpeudu.

Itse en aikoinaan saanut apua miltään taholta. Asiat vaiettiin, ei uskottu, käännettiin selkä. Nyt itse kahden nuoren aikuisen äitinä (yksin lapseni kasvattanut) palan tulenpalavasti lasten asioitten puolesta. On kauheaa katsella miten aina vain uusi sukupolvi saa kokea samaa jota itse aikoinaan sain.

Perään kuulutan vanhempien vastuuta! En niele selitystä että koska itsellä ollut paha lapsuus, ei muuta osaa omileenkaan antaa. Ei pidä paikkaansa! Ihminen tekee itse omat päätöksensä; päätänkö olla paras mahdollinen äiti/isä vai kostanko omille lapsilleni sen mitä itse sain kokea. Lastensuojeluun lisää rahaa ja resursseja totta kai, mutta kyllä kaikki pitäisi alkaa jo äidin raskauden aikana. Ennalta ehkäistä tehokkaimmalla mahd. tavalla ettei näitä laiminlyötyjä lapsia tule. Tunnistettava riskivanhemmat heti alkuvaiheessa ja asioihin tartuttava! Tukitoimia ja tehokkaita sellaisia!

En ymmärrä miksi juopot, narkkarit, mieletään sairaat ja kieroutuneet hankkii lapsia kidutettavakseen ja vastustavat lastensuojelua henkeen ja vereen!? Kertokaa joku!