Mielessä jylläävät pelot liittyen lapsiin, vaikka ovatkin jo "isoja".

Pidät esikoistasi "tärkeämpänä aarteena" kuin kuopusta?

Oletko katsonut jostain tilastosta vaikka paljonko ihmisille sattuu asioita pääkaupungin ytimessä vs. muualla. Ei taida olla mikään villi länsi se keskusta. Ja anteeksi nyt, mutta jos lähellä asutte niin on kyllä korkea aika päästä nuoren liikkumaan jo vähän yksinkin ja sinne keskustaankin. Jos sun pelot on tuota luokkaa niin niille pitää tehdä jotain ennen kuin pilaat lastesi elämän. En tarkoita, että tuo liikkumattomuus keskustassa sen pilaisi vaan tuo ylivarovaisuus taitaa estää heiltä monta muutakin normaalia asiaa ja aiheuta heille pelon ihan tavallisiin asioihin

Kyllä se siitä, esikoisen kanssa sitä on eka kertaa näissä luovuttamisen tilanteissa ja vaikka kuinka tietää, että kyllähän ne pärjää, niin silti huolehtii. Lupaan, että se tunne kyllä helpottaa. :)

Et ainakaan lapsille avaudu noista peloistasi. Itselläni oli todella ahdistava nuoruus kun oma äiti kasasi kaikki omat pelkonsa minun niskaani ja useaan otteeseen teki selväksi että hänen henkensä oli minun hyvinvoinnistani kiinni. Että minun piti varoa ja olla kiltisti ja koko ajan tavoitettavissa, koska hän ei kestänyt päänsä sisäisiä ajatuksia siitä että minulle kävisi jotain. Kuinka hän kuolisi jos minulle tapahtuisi jotain. Olin pitkään ikäänkuin henkisessä lieassa jota perusteltiin välittämisellä ja huolestumisella ja josta ei tietenkään saanut edes pahastua, lopputulos on se etten tälläkään hetkellä ole parisuhteessa koska en kestä sitä että kukaan saisi edes kaukaisesti samankaltaista valtaa minun tekemisiini. Läheiset ihmissuhteet tuntuvat vankilalta. Jos ahdistaa niin ahdistu vaan, mutta älä pilaa lastesi elämää sillä. Minun elämäni tuolla tavalla kyllä pistettiin todella pahaan solmuun joka ei vielä ainakaan ole auennut, saa nähdä aukeaako koskaan.

En nyt tiedä, onko tämä lohduttavaa, mutta siellä Helsingin keskustassa kulkee niin valtavat määrät jengiä, että on äärimmäisen epätodennäköistä, että juuri hänelle sattuisi jotain. Minäkin kävin lukion Helsingin keskustassa. Kolmen vuoden ajalta kolme tapausta jäi mieleen. Jostakin syystä kaikki liittyvät ratikoihin. Kerran meinasin jäädä ratikan alle Hakaniemessä (oma vika kun ryntäsin päin punasia). Kerran todella limainen äijä istui viereeni ratikassa ja laittoi käden reidelleni ilman lupaa. Läpsäisin kädelle, nolasin ruman äijän niin, että koko ratikka kuuli. Pidin kunnon puhuttelun, miksi juuri hän oli niin vastenmielinen, ettei kiinnosta. Menin muualle istumaan. Joku mies meni vielä pitämään toisen puhuttelun :D Kolmas tapaus oli sellainen, että vanha mies sai sairaskohtauksen, kaatui kiskojen viereen, kun ratikka tuli kohti ja oli hiuskarvan varassa, ettei pää murskaantunut ratikan alle. Eräs nainen jäi bussin ovien väliin, mutta en muista, tapahtuiko tämä koulumatkalla.

Voi olla myös sairautta. Reaktionmuodostus tms. Torjut jotain mielestäsi ja se kummittelee nyt näin. Oletko kokenut syyllisyyttä tai pahoja ajatuksia suhteessa esikoiseesi, jotka olet painanut niin syvälle, että et tunnista niitä enää?

Vierailija kirjoitti:

Pidät esikoistasi "tärkeämpänä aarteena" kuin kuopusta?

Veikkaan, että nuoremman lapsen elinpiiri pyörii siinä kodin lähellä. Silloin lapsi tuntuu vanhemmasta olevan enemmän turvassa.

Ap, miten paljon sinun huolehtiminen estää minkään tapahtumista? Lapsesi liikkuu julkisilla paikoilla selvinpäin päiväsaikaan, ei humalassa keskellä yötä. Kyllä tuon ikäinen lapsi koulumatkat pärjää, ei hän ole siellä yksin liikenteessä. Sen verran voit tähdentää, että kännykkää ei räplätä kävellessä ja kuulokkeisiin äänenvoimakkuus niin pienelle, että kuulee ympäröivät äänet.

PS: junassa on joskus itsensäpaljastelija. Istuu muna kädessä siellä. Kertokaa vartijalle niin saa sakot ja lentää junasta. Nämä luulevat, että mitä tahansa saa tehdä, kun kukaan ei uskalla kertoa. Ihan tavallisen näkönen äijä.

Googlaa "yleistynyt ahdistuneisuushäiriö". Tunnistatko itsesi kuvauksesta?

No onhan se tavallaan vähän niin, että pienten lasten kanssa on pienet murheet ja isojen kanssa isot murheet.

Pätkääkään vähättelemättä pikkulapsiajan murheita, siis taivas varjele - sehän alkoi siellä sairaalassa jo, että hengittääkö se vauva ja sitten lapsuusaikana pelko sairasteluista, vakavavista sellaisista ja erilaisista tapaturmista. Kun esikoiseni oli pieni, kuoli espoolaisessa päiväkodissa lapsi kun kokoamista odottanut kiipeilyteline rysähti hänen päälleen. Äiti oli työtuttuni. Ei voinut olla vaikuttamatta, aloin pelätä vaaranpaikkoja ja putoamisia, vaikka se oli oikeastaan ihan hönttiä. No, lapsesta tuli sitten kilpatelinevoimistelija, että se siitä putoamisten pelosta...

Isojen kanssa murehtii erilaisia asioita, liittyen juuri itsenäistymiseen. Tottakai sitä pelkää just tapaturmia liikenteessä, esikoisellaa on skootteri. Pelkää onnettomuuksia ja jopa sitä, ettei lähde juovuksissa liikenteeseen. Ihan hölmö pelkö tämäkin, koska 16-vuotiaamme ei tietääkseni ole koskaan juonut. Mutta kerta se on ensimmäinenkin. Muutenkin tietty noihin todennäköisesti tuleviin alkoholikokeiluihin liittyy huolta. 

Ja sitten on se yleinen huoli tulevaisuudesta, että pärjääkö. Pääseekö opiskelemaan, saako töitä, löytääkö kumppanin jne. jne.

Tulipa nyt valitusvirsi :) Vaikka siis voittopuolisesti sitä on hyvin onnellinen ja iloinen nuoren kokemista ihanista asioista, vanhemmille se lapsi on aina oma lapsi, josta on tietty huoli, varmaan vielä nelikymppisenäkin

Vierailija kirjoitti:

Et ainakaan lapsille avaudu noista peloistasi. Itselläni oli todella ahdistava nuoruus kun oma äiti kasasi kaikki omat pelkonsa minun niskaani ja useaan otteeseen teki selväksi että hänen henkensä oli minun hyvinvoinnistani kiinni. Että minun piti varoa ja olla kiltisti ja koko ajan tavoitettavissa, koska hän ei kestänyt päänsä sisäisiä ajatuksia siitä että minulle kävisi jotain. Kuinka hän kuolisi jos minulle tapahtuisi jotain. Olin pitkään ikäänkuin henkisessä lieassa jota perusteltiin välittämisellä ja huolestumisella ja josta ei tietenkään saanut edes pahastua, lopputulos on se etten tälläkään hetkellä ole parisuhteessa koska en kestä sitä että kukaan saisi edes kaukaisesti samankaltaista valtaa minun tekemisiini. Läheiset ihmissuhteet tuntuvat vankilalta. Jos ahdistaa niin ahdistu vaan, mutta älä pilaa lastesi elämää sillä. Minun elämäni tuolla tavalla kyllä pistettiin todella pahaan solmuun joka ei vielä ainakaan ole auennut, saa nähdä aukeaako koskaan.

Tunnen tuskasi ap. En ehkä pääse tästä tuskallisesta olosta koskaan. Tämä lienee oireilua lapsuuden turvattomuudesta ja läheisten kamalista kohtaloista. Vaikka tiedostan tämän ns hulluuden niinen mahda sille mitään. Murehdin ja valvon. Esikoinen on 17v ja jos hän on yöllä myöhempään liikkeellä niin minun on pakko valvoa kunnes hän varmasti on kotona. En kestäisi ajatusta että aamulla herätessä hän ei olisikaan kotona..Mitä tekisin? Muutakuin kuolisin.. Paniikkihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö on varmasti juu mutta ei kai tästä ilman lääkitystä selviä. Menettämisen pelko on aivan kamala ja jotenkin aina ajattelen että jotakin pahaa sattuu.. Voisin varmaan tappaa itseni niin kaikilla olisi helpompaa.. Tiedän että lapseni ahdistuvat kun äiti on epänormaalin huolehtivainen.. Rakastan heitä niin paljon..