Kun mietin mitä hyvää muut ovat tehneet eteeni että miksi olisin heille välittävä ja ystävällinen

Hän aina käyttäytyy niin, että saa välitettyä minulle tunteen omasta hyväksymättömyydestäni. Se on sikäli kätevää, jos haluaa olla piiloaggressiivinen tai ilkeä jollekulle ja pilata tämän elämän, että olemalla auktoriteetiasemassa tällaista kohtelua saavaan saa tämän aina epäilemään itseään ja lopulta tappamaan ehkä itsensä. Onneksi itseäni tältä on suojannut se, että isä uskoi minuun.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pyysin äitiä hoitamaan lapsia kahdeksi päiväksi. Hän tuli ja samalla siivosi koko talon. Ei moittinut mistään. Kysyi mihin laittaa nämä patterit.

En jaksanut vastata ja tiuskaisin äidille. Hän MELKEIN pyöritteli silmiään.

Todella loukkaavaa minua kohtaan!

Tämä ei ollut ap. Loukkaavaa ei ollut silmienpyörittely sinänsä, vaan se, että minulle tuli äidin käytöksestä se tunne, ettei hän hyväksy minua.

ap

Ap, pyydän että luet kommenttini maltilla, ja yrität suhtautua siihen ystävällisenä ohjeena, koska tämä on oikeasti puhtaasti ystävällinen neuvo.

Olin ajautumassa eroon vaimoni kanssa. Menimme pariterapiaan. Terapiassa meille selvisi, että suhteeseemme on vuosien saatossa kertynyt paljon selvittämättömiä asioita, jotka puolestaan olivat johtaneet kasvavaan määrään väärinkäsityksiä. En mene yksityiskohtiin, mutta minä tulkitsin usein vaimoni sanoja ja eleitä hyvin negatiivisesti. Kuulin syytöksiä kun hän ei niitä esittänyt. Vaimonikin tulkitsi minua joskus hyvin kielteisesti.

Näimme siis usein toisemme hyvin kielteisessä valossa, vaikka kummallakaan ei siihen ollut tarvetta. Aloimme ymmärtää tilanteen. Se oli tärkein tekijä sille että suhteemme ja avioliittomme pelastui ja muuttui hyväksi.

En sinänsä vertaa tilannettamme sinuun. Uskon että äitisi on kohdellut sinua huonosti. Mutta on mahdollista että hän on ymmärtänyt virheensä, katuu niitä ja haluaisi että välinne paranisivat.

Uskon että sinulla on perusteltuja syitä olla äidillesi vihainen. Mutta yritä antaa hänelle mahdollisuus. Jos kävisi niin hyvin, että pystyisitte avaamaan keskusteluyhteyden jota historian painolasti ei paina, teidän kummankin elämä voisi helpottua.

Kommenttini tarkoitus ei siis ole jeesustelu, enkä väitä että minulla on taitoa tai kykyä neuvoa sinua. Mutta halusin vain mainita, että on hyvä jos selviää että olet joskus tulkinnut äitiäsi liiankin kielteisesti, ja jos tätä kautta välinne voisivat alkaa parantua. Tiedän omasta kokemuksesta, että tulehtuneen suhteen voi saada kuntoon.

Kaikkea hyvää ja voimia, ap. Ei maailma ole niin paha miltä se joskus näyttää.

Itseni epäily tuossa siis olisi ollut se, että on väärin pyytää tai käskeä toista olemaan hiljaa, jos tämä on juuri alkamassa ärsyttää. Että ärsyttämisen uhallakin on sen toisen tarpeeseen kysellä ja saada tietää on vastattava. Ei ihme, että mä olen uupunut. 20 vuotta hänen kanssaan, ties vaikka kortisoli tms hormonijärjestelmäni olisi virittynyt siitä uupumukseksi :(

Kun siis äiti ei sillälailla välitä, että miksi sanoin sen, tärkeintä on, ettei hänen varpailleen astuttu.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pyysin äitiä hoitamaan lapsia kahdeksi päiväksi. Hän tuli ja samalla siivosi koko talon. Ei moittinut mistään. Kysyi mihin laittaa nämä patterit.

En jaksanut vastata ja tiuskaisin äidille. Hän MELKEIN pyöritteli silmiään.

Todella loukkaavaa minua kohtaan!

Tämä ei ollut ap. Loukkaavaa ei ollut silmienpyörittely sinänsä, vaan se, että minulle tuli äidin käytöksestä se tunne, ettei hän hyväksy minua.

ap

Ap, pyydän että luet kommenttini maltilla, ja yrität suhtautua siihen ystävällisenä ohjeena, koska tämä on oikeasti puhtaasti ystävällinen neuvo.

Olin ajautumassa eroon vaimoni kanssa. Menimme pariterapiaan. Terapiassa meille selvisi, että suhteeseemme on vuosien saatossa kertynyt paljon selvittämättömiä asioita, jotka puolestaan olivat johtaneet kasvavaan määrään väärinkäsityksiä. En mene yksityiskohtiin, mutta minä tulkitsin usein vaimoni sanoja ja eleitä hyvin negatiivisesti. Kuulin syytöksiä kun hän ei niitä esittänyt. Vaimonikin tulkitsi minua joskus hyvin kielteisesti.

Näimme siis usein toisemme hyvin kielteisessä valossa, vaikka kummallakaan ei siihen ollut tarvetta. Aloimme ymmärtää tilanteen. Se oli tärkein tekijä sille että suhteemme ja avioliittomme pelastui ja muuttui hyväksi.

En sinänsä vertaa tilannettamme sinuun. Uskon että äitisi on kohdellut sinua huonosti. Mutta on mahdollista että hän on ymmärtänyt virheensä, katuu niitä ja haluaisi että välinne paranisivat.

Uskon että sinulla on perusteltuja syitä olla äidillesi vihainen. Mutta yritä antaa hänelle mahdollisuus. Jos kävisi niin hyvin, että pystyisitte avaamaan keskusteluyhteyden jota historian painolasti ei paina, teidän kummankin elämä voisi helpottua.

Kommenttini tarkoitus ei siis ole jeesustelu, enkä väitä että minulla on taitoa tai kykyä neuvoa sinua. Mutta halusin vain mainita, että on hyvä jos selviää että olet joskus tulkinnut äitiäsi liiankin kielteisesti, ja jos tätä kautta välinne voisivat alkaa parantua. Tiedän omasta kokemuksesta, että tulehtuneen suhteen voi saada kuntoon.

Kaikkea hyvää ja voimia, ap. Ei maailma ole niin paha miltä se joskus näyttää.

Minä ymmärrän mistä sinä puhut ja itsekin aikoinaan luulin, että on kysymys kasautuneista väärinymmärryksistä. Se oli virhe ajatella niin. Sillä koittaessani ymmärtää äitiäni sain niin hirveää kohtelua, että ongelmani vain pahenivat.

Olin yksilöterapiassa, jonka äitini haukkui ajanhukaksi ja turhaksi, hän kieltäytyi näkemästä saati myöntämästä, että minulla on masennus. Hänestä ilmeisesti on siis ihan luonnollista, että elämäni menee päin paskaa, eikä kyse ole mistään sairaudesta.

Äitini on narsistinen. Syy miksi suostuin siihen, että näen häntä on a) se, että hänen vaikutuksensa minuun on paljon pienempi kuin koskaan b) oli ilmeinen tarve ja hän itse tuli mielellään c) olen narsismia käsittelevässä terapiassa ja kieltämättä tästä saa annettua sinne tuoreen esimerkin väleistämme terapeutin arvioitavaksi d) haluan itsekin vielä kerran omin silmin kurkistaa väleihimme ja analysoida niitä narsismin viitekehylsestä, toki mielestäni antaen mahdollisuuden sille, ettei tämä sitä olisikaan, mutta mielestäni laihoin tuloksin.

ap

Ja siis silloisessa terapiassa äidin narsistisuus ei ollut tapetilla millään lailla, ja siksi en saanut kovinkaan paljon apua suhteeseemme (lähinnä siitä eroon pääsemisen), vaan minulle jäi epäilys omasta virheellisyydestäni jos en häntä, siis äitiä, ymmärrä. Narsismi on ainakin siitä hyvä diagnoosi, etten sitten enää koita ymmärtää, jos se käy kertakaikkiaan mahdottomaksi. Todella paljon olen yrittänyt ymmärtää, miksi hän halveksii minua.

ap

Jos äiti haluaisi nyt minulta jotain, niin ei onnistu, ennen kuin tää asia, että pahoitti mun mieleni, ois selvitetty. Näin viime yönä unta, jossa halusin naimisiin. Häät olivat pienet, ulkona. Vaikka olin itse naimisiin menossa, olin unessa katsomassa tilaisuutta myös yleisön joukossa, näin siis itseni kumppanini ja papin luona ja näin yleisön reaktiot. Osa oli neutraalisti, mutta joukossa oli muutamia, jotka pilkkasivat minua. Minulle ei siitä tullut niinkään paha mieli, heihinhän voi suhtautua siten kuin pitäisi heitä idiootteina mielessään, mutta se, mikä pahoitti mieleni oli, että tulin ajatelleeksi, mitä äiti sanoisi vihaani näitä minun pilkkaajiani kohtaan. Äiti suuttuisi. Äiti sanoisi, että ei saa olla vihainen. Ei saa olla pikkumainen. Eli minun pitää rakastaa myös pilkkaajiani, minusta paskaa mieltä olevia. Ja ajatella, että minussa se vika on. Häämme tai me näytimmekin varmaan ilkeilyn arvoisilta. Niistä, jotka olivat vaivautuneet saapumaan paikalle. Mutta minä olen se paha, jos en tykkää siitä arvostelusta, siitä ei pidä kuulemma välittää, eli ei vaan saa pahoittaa siitä mieltänsä, ei pidä välittää, tai on paha. Koska kaikenlainen muu käytös (=kerron äidille, että kylläpä he näyttivät tyhmiltä tms.) on tuomittavaa. Tuli surullinen fiilis. Se kun ei ollut äidistä unessa tuomittavaa, että minulle oli oltu häijyjä. Ei se ole koskaan ollut.

Tuo varmaan kertoo äidistä itsestään. Jos hän on häijy, siitä ei pidä välittää. Mutta jos minä olen jollekulle häijy, siitä pitää kaikkien nostaa saatananmoinen haloo tietenkin. Se on jotain aivan hirveää! Pahoitin sen toisen mielen! Se ei enää ikinä halua nähdä minua! Mutta jos minun mieleni pahoitetaan, ei se mitään, ei saa välittää, ei saa olla niin pikkumainen, että tekee siitä ison numeron.

No, en minä teekään, vaan sinä. Sinä et kestä sitä, jos minä arvostelisin niitä häävieraita, jotka pilkkasivat minua.

Mietin vain, että jos äiti nyt haluaisi, kun olen pikku lapsi, että minä siivoan, niin kuinka mä voisin totella häntä, koska hän ei välitä minusta eikä tunteistani, joita on loukannut?

Että jos äiti nyt haluaisi minulta jotain, niin en kyllä pystyisi antamaan. Ei se mua haittaa, enää, mutta mietin niitä satoja kertoja, kun olen joutunut antamaan hänelle ns. tyytyväisyyttä (pyytäminen johtaa tulokseen), vaikka hän ei suo sitä minulle.

Niin tuon on äiti varman varannut itselleen tuon, ettei pidä välittää, kun muut kiusaa ja pahoittaa mielesi, koska sellainenhan hän itsekin on. Jos hän pahoittaa toisen mielen, niin siitä ei pidä vaan välittää. Hän kyllä ei halua käsittää omiaan. Eri asia vieraiden kanssa, mutta kyseessä oli oma lapsi. Tai eihän se vain kykene käsittämään muita ihmisiä. Lastaan varsinkaan. Ja syyttää siitä lasta!!! Vaikkei kykenisi, niin ettei hakenut apua, vaan suoraa päätä syytti lasta huonoksi!!!

Jos sinun pitää erikseen pysähtyä miettimään tuota, niin lähisuhteissasi on jotakin pahasti vialla. Itse en ikinä mieti näitä asioita, vaan olen luonnostani ystävällinen ihmisille, joiden seurassa tunnen oloni hyväksi. Ja tämä sitten tietenkin toimii vastavuoroisesti molemminpuolisina ihmissuhteina. Jos kokee lähisuhteissaan olevan vain sellaisia ihmisiä jotka vievät energiaa ja resursseja antamatta mitään takaisin, niin niistä suhteista tulee hankkiutua eroon. Ainoana poikkeuksena on omat lapset: sinä olet tehnyt tietoisen päätöksen lisääntyä, tai ainakin tietoisen päätöksen olla ilman ehkäisyä/olla tekemättä aborttia/olla antamatta lasta adoptioon. Lapsi on tähän tilanteeseen syytön, eikä ole ajattelultaan tai sosiaalisilta taidoiltaan aikuisen tasolla. Näin aikuisen velvollisuus on tehdä lapsensa suhteen absoluuttinen parhaansa ainakin siihen asti kunnes lapsi täyttää 18 ja/tai muuttaa pois kotoa. Vanhemmuudesta ei ole "pakoluukkua" johon jättää lapset kun ei enää jaksa. Lapsien hankkiminen on yksi elämän pitkäaikaisimmin vastuuta edellyttävistä päätöksistä. Kumppanista voi erota, vanhempiin ja sisaruksiin voi pistää välit poikki jne, mutta omia lapsia ei voi jättää.

Mun mies onneksi käsittää mua paljon paremmin mitä äitiini tulee, äiti ei ole ollut koskaan mikään ollenkaan hyvä ymmärtämään muita ihmisiä, vaan itsekeskeinen paska. Mahtaa äitiä nyt harmittaa, kun olenkin löytänyt ihmisen, joka käsittää minua häntä paljon paremmin, eikä tilanne mennytkään niin, että mun pitää hyväksyä ne häissänaurajat vaan lampaana ja kynnysmattona mua parempina ihmisinä.

Eikä tilanne mennyt niinkään, että mun pitää olla joku joka en ole ja muuttaa itseäni, vaan hahahaaa äitipaska, löytyikin joku, jolle on tärkeää käsittää toisiakin, eikä tuijotella vain sinne omaan napaan, että minä minä minä minä siivosin, minne menee johto, minä minä minä mun suursiivous, minne menee paristot minä minä minä, mä olen hallitsija, mihin laitettaisiin naula tälle kärpäslätkälle, mihis te laitatte nämä nuo ne!!??!!

Mies onneksi ymmärtää että toinen voi haluta rauhaa, eikä se ole hänen varpailleen astumista.

On ihan oikein, että äiti on saanut olla yksin koko elämänsä kun isästäni erosi, eihän tolla muiden ymmärryskyvyllä mistään parisuhteista mitään tulisi. Kuka tuollaisen itsekeskeinen mulkkupaskan kanssa haluaa asua, kun saa asua ilmankin? Ei kukaan ois vapaaehtoisesti mun äidin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Jos sinun pitää erikseen pysähtyä miettimään tuota, niin lähisuhteissasi on jotakin pahasti vialla. Itse en ikinä mieti näitä asioita, vaan olen luonnostani ystävällinen ihmisille, joiden seurassa tunnen oloni hyväksi. Ja tämä sitten tietenkin toimii vastavuoroisesti molemminpuolisina ihmissuhteina. Jos kokee lähisuhteissaan olevan vain sellaisia ihmisiä jotka vievät energiaa ja resursseja antamatta mitään takaisin, niin niistä suhteista tulee hankkiutua eroon. Ainoana poikkeuksena on omat lapset: sinä olet tehnyt tietoisen päätöksen lisääntyä, tai ainakin tietoisen päätöksen olla ilman ehkäisyä/olla tekemättä aborttia/olla antamatta lasta adoptioon. Lapsi on tähän tilanteeseen syytön, eikä ole ajattelultaan tai sosiaalisilta taidoiltaan aikuisen tasolla. Näin aikuisen velvollisuus on tehdä lapsensa suhteen absoluuttinen parhaansa ainakin siihen asti kunnes lapsi täyttää 18 ja/tai muuttaa pois kotoa. Vanhemmuudesta ei ole "pakoluukkua" johon jättää lapset kun ei enää jaksa. Lapsien hankkiminen on yksi elämän pitkäaikaisimmin vastuuta edellyttävistä päätöksistä. Kumppanista voi erota, vanhempiin ja sisaruksiin voi pistää välit poikki jne, mutta omia lapsia ei voi jättää.

Ei ole ainoa poikkeus omat lapset ja kukapa nyt niin hiiri olisi, ettei osaa lapsiaan kasvattaa olemaan hyppimättä nenälle? Mutta pahempana poikkeuksena, jota jostain ihmeen vitun syystä kukaan ei osaa ikinä ajatella on OMAT VANHEMMAT. Niistä vasta ei eroon pääsekään alaikäisenä, esim. 6-vuotiaana.

ap

Ja isäkin, jonka äiti jätti "mahdottomana tapauksena" löysi uuden kumppann, äiti sen sijaan tietenkään ei. Ikävä kyllä isä haksahti uudelleen narsistiin.

Äidille ei kelvannut enää oikein kukaan, näin selitti itse, vaikka oikeampi syy kumppanin puutteeseen olinoma luonne. Tiesi, ettei häntä kukaan sydämellinen ja täyspäinen mies katselisi. Eikä halunnut niitä oletettavia sosiopaatteja, joita ois saanut rinnalleen.

Tai tiesi, ettei kukaan sydämellinen ja rakastava mies häntä katselisi, koska äidillehän ei tietenkään mikään rakkaus riitä, vaan sukkien piti olla paikoillaan. Kun ei ymmärrä muita ei myöskään saa mitään.

Onneksi kukaan rakastava mies ei ole äitini kanssa ollut, niin jää sitten enemmän rakkautta antaa mulle. Siinä oiskin ollut tehtävä, kun joku ois koittanut rakastaa mun äidin ehjäksi! Ja hyväksymään muita... Joskus ajattelin, jostain ihmeen syystä, ennen niitä mitään kohuja tietenkin, että Toimi Kankaanniemi ois sopinut äidille aiihen hyvin. Ehkä se oli sen näköinen :D Tiesin, ettei Toimi kuitenkaan onnistuisi.

Täälläkin palstalla on sellaisia äitini kaltaisia muita ymmärtämättömiä naisia, jotka ovat yksinään, koska eivät halua ketään sosiopaatteja rinnalleen. Kumma, etteivät löydä ketään rakastavaa ja sydämellistä miestä, kuten mä ;) ehkä kannattais katsoa sinne peiliin.

ap