Selittäkää äitini outoa käyttäytymistä

Kuulostaa tutulta. Mitätöi jo lapsuudessani tunteitani ,ainakin surua ja kipua. Jos esim. kompastuin, totesi, mitä löysit. Itku oli tihustamista. Äidillä on omia tunnelukkojaan, joita heijasti lapsiinsa. Siskoni on kärsinyt eniten eli ei ole kyennyt ihmissuhteisiin ja on perfektionisti.

Olin pitkään alistuva ja miellyttämishaluinen ja äitini piti sitä sopeutumiskykynä. Vasta muutaman vuoden olen pitänyt puoleni suhteessa äitiinkin ja aivan sama, kuinka hän siihen reagoi. En suutu, vaan olen jämäkkä. Itselläni on ollut työelämässä ajoittain vaikeutta, kun minua yritetään lytätä. Kun pidän puoliani tai selostan kantani, tulee kommenttini joskus liian suoraan ja sitäkään ei pidetä hyvänä. Töissäkään en pyri miellyttämään ketään, vaan hoidan tehtäväni.

Anteeksi, mutta sinussa on vika.

Lakkaa tarkkailemasta muita ihmisiä ja heidän reaktioitaan.

Pääset paljon helpommalla.

Äitisi on tässä asiassa viisaampi!

Kun ei se nyt ketään auta, että nyyhkii muiden asioita.

Ei tunteettomalta kuulostava vastaus välttämättä tarkoita sitä, että hän ei tuntisi kipeästikin. Jonkun porukassa pitää aina pitää langat käsissä, ettei koko perhe sitten hysteerisenä itke jotain vastoinkäymistä. Sekin on rooli, joka tavallaan luonnostaan esimerkiksi perheessä jollekin jää.

Monet peittävät esimerkiksi surunsa jostain menetyksestä ja itkevät sitten yksin yöllä.

Tunnekylmä äiti.

Se on hänen kykenemättömyyttään käsitellä tunteitaan, surua, huolta, ahdistusta jne. Minun äidilläni oli aika samanlainen tapa reagoida, hän ei kyennyt lainkaan käsittelemään tai hallitsemaan omaa hätäänsä tai avuttomuuttaan tilanteessa, vaan se purkautui huutamisena ja raivoamisena.

Tämä oli lapselle tietenkin erittäin rikkovaa, ja johti tilanteeseen ettei kotona uskaltanut puhua. En esim. uskaltanut kertoa että olin satuttanut itseni, ja vasta vuosia myöhemmin sain tietää röntgenkuvasta, että tämän satuttamisen seurauksena minulla oli ollut murtuma, joka jäi sitten ilman hoitoa.

Äidin repivä ja hallitsematon käytös teki minusta "tunteettoman", saatan puhua todella kipeistäkin asioista ilme värähtämättä. Olen myös jatkuvasti ihmisten kanssa varpaillani ja tarkkailen heitä, niin kuin jouduin äitinikin kanssa tekemään.

Otan myös todella helposti syyn niskoilleni esim. työkaverin huonosta päivästä, luulen sen johtuvan jotenkin minusta. Olinhan äidillekin syntipukki, jos hänellä oli huono päivä tai jokin meni huonosti, sain minä huudot ja haukut.

Jos minulla oli huolia tai ongelmia, sai siitäkin huudot.

Vuosien terapia takana, mutta kyllä noista selkärankaan iskostuneista malleista on pirun vaikea päästä eroon.

Ehkä äitisi on oman aikakautensa lapsi.

Ennen tunteen pidettiin piilossa, eikä niitä juuri näytetty. Se kuului hyviin tapoihin.

Minuakin ärsyttää, kun jo isot lapset ja mies pitää minua jonain tietotoimistona ja kyselevät "onkohan jo pesukone valmis". Ja voisin todellakin vastata: mistäs minä sen tiedän. Ja ihan oikeasti en tiedäkään.

Todennäköisesti ymmärrät äitiäsi paljon paremmin, kun lapsesi ovat teinejä tai aikuisia.

Olet äitisi mielestä jo iso tyttö, jonka luulisi selviävän arkisista asioista, ilman äidin ohjausta ja kyselimisiä.

Ehkä äitisi haluaa olla hetken vain rauhassa ja keskittyä omiin juttuihin.

Ja miksi muuten äiti, missä on isä. Miksi et kysele isältäsi "joko pyykkikone on valmis"