Narsistin sielunelämä

Tuo kommenttini on vastaus vain siihen viestiin, missä ihmeteltiin, että miksei joku vain lähde parisuhteesta, jos ei ole onnellinen, eli että miksi miettii miksi hankala kumppani käyttäytyy kuten käyttäytyy. Minusta on hyvä asia miettiä, että miksi toinen on niin hankala, ennen kuin vain lähtee parisuhteesta. Syitä kun voi olla niin monia. Narsistin kanssa ei mielestäni kannata elää yhdessä, koin sen itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvitse olle narsisti, voi olla myös muu persoonallisuushäiriö, esim. epävakaa. Epävakaalle on tyypillistä juuri tuo stressin alla temppuilu. Narsisti on narsisti koko ajan.

Joo, olen epäillyt että saattaisi olla ennemminkin epävakaa tai kaksisuuntainen, mutta toisaalta nämä ei poissulje mahdollista narsismiakaan. Olen ollut huomaavinani, että vaikeiden tai stressaavien elämäntilanteiden tai ristiriitojen ollessa käsillä henkilön käytös muuttuu ihan toisenlaiseksi, vihamieliseksi ja arvaamattomaksi ja kylmäksi ja silloin alkaa myös vainoharhainen syyttely minua kohtaan, muttei myöskään suostu keskustelemaan mistään tai selvittämään asioita. Tällä kertaa tilanne on ajautunut niin pitkälle että en enää tiedä mitä tehdä.

No tässä on jo niin monta diagnoosia, että kannattaisiko painaa vähän jarrua?

Miksi onnettomassa suhteessa olevat märehtivät nykyisin loputtomiin sen kumppanin mahdollisia mielenterveyden häiriöitä?

Riittää kun katsoo peiliin ja kysyy: Olenko MINÄ onnellinen? Onko tämä mitä MINÄ haluan?

Ei ole ollenkaan harvinaista, että jos henkilöllä on yksi mielenterveys-ongelma, hänellä voi olla myös yksi tai muutama muukin lisää.

Onnettomassa suhteessa märehtijän kannattakin miettiä että mitä itse ehkä on tehnyt ns. väärin, mitä voisi tehdä paremmin, JA miksi toinen käyttäytykö miten käyttäytyy. Jos toinen sanoo rakastavansa sinua, niin ehkei ihan ilkeyttään ole hankala, jospa se siis onkin sairas? Jos on sairas, voiko sitä auttaa? Olisiko sitten kaikki paremmin?

Sekin on yksi syy nopeisiin eroihin, kun pikaiseen vaan todetaan, että ei tämä suhde olekaan kiva, taidanpa etsiä uuden. Ei välttämättä ikinä löydetä onnellista parisuhdetta, jos etusijalla on aina oma välitön ja jatkuva onnellisuus.

No, minä en rehellisesti sanottuna tiedä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Olen osoittanut hänelle rakkautta sanoin ja teoin, yrittänyt olla tukena ja auttanut kaikenlaisissa asioissa, selvittänyt erimielisyyksiä ja riitoja, pyytänyt ja antanut anteeksi, myöntänyt omat puutteeni ja juossut tarvittaessa perään kun hän on lähtenyt ovet paukkuen, huolehtinut ulkonäöstäni ja yrittänyt olla edustava, sanalla sanoen olen palvonut maata hänen jalkojensa alla. Vastineeksi olen saanut kuulla olevani mm fyysisesti epähaluttava, omistushaluinen, kylmä, luotaantyöntävä, konrtollifriikki, epävakaa, hullu, huumorintajuton jne. Joskus kauan sitten oli myös aika, jolloin minä olin hänen mielestään kaunis, ihana ja tärkeä.

Tähän siis viittasin.

Vierailija kirjoitti:

Musta on aina ihmeellistä, kun moni narsistin uhri sanoo, että narsistin kanssa on myös niitä huikeita onnen hetkiä. Varmaan parisuhteessa voi ollakin, mutta itselläni oli narsistinen ja myös jollain tavalla epävakaa kaveri. Mä olin aina vaan hämmentyneempi kun noiden kiukkujaksojen jälkeen alkoi mun lepyttely ja pahimmillaan jopa tavaroilla lahjominen. Ei tullut sellaista oloa, että onpa hän ihana ja mukava, vaan mietin että onko se ihan sekaisin kun noin äkkiseltään kurssi muuttuu aina eri suuntaan ja täysin arvaamattomasti. Ja olihan se. Olin kai siksi huono uhri ja välimme onneksi lopulta katkesivat.

Painotus sanalla kaveri. Kaveri onkin helppo heivata elämästä.

Narsistista kaveria ja narsistista puolisoa ei voi oikeen verrata, nyt puhutaan ihan eri asioista vaikka aihealue on sama.

Mutta siinä vaiheessa kun lyhyessa ajassa olet tutustunut mieheen, muuttanu yhteen, menny naimisiin, perustanut yhteisen yrityksen, aloittaneet talon rakennuspuuhat, saanu ekan lapsen ja odotat toista (kaikki tämä alle 2v aikana) tajuat, että jotain on pielessä mutta et osaa sanoittaa sitä niin homma on hieman eri kuin kyseessä olisi pelkkä kaveri. Aluksi aattelin, että johtuu siitä, että elämässä on monta isoa rautaa yhtäaikaa päällä ja stressiä ja pahaa mieltä on välillä kaikilla.

Jälkiviisana on helppo sanoa, että olispa tajunnut lähtä silloin jo suhteesta.

Kun on suhteessa paljon pelissä niin sitä ei helpolla luovuta. Ja nämä narsistin lonkerotkin alkoi muodostua pikkuhiljaa salakavalasti. Oli vaan se tunne, että tässä kuviossa on jotain mätää. Sitten taas tuli mieheltä sitä rakkauspommitusta ja olin taas koukussa häneen, kaikki oli ihanaa, oli ihania hetkiä yhdessä ja lällyrakkautta. Sitte taas vuorossa oli narsistin oksettavua tekoja ja sanoja, olin valmis eroamaan. Taas rakkauspommitusta ja kierre jatkui..

Lopulta mun mielenterveys alkoi prakata. Mies alkoi enemmän ja enemmän osoittaa sadistisia piirteitä ja teki mut hulluksi. Mies esim valehteli/väitti asioita jotka eivät pitäneet lainkaan paikkaansa. Aloin olla todella harhainen mikä on enää totta ja mikä ei. Hakeuduin hoitoon. Alkoi valjeta koko kuvio ja että mies on narsisti.

Siitä lähti mun ja lasten toipuminen. Lapsille narsisti oli isä ja mulle puoliso. Niitä suhteita ei voi verrata kaverisuhteeseen. Esim lapselle narsistinen vanhempi on se kaikista julmin. Vaikka meilläkin lapsilla tapaamisia oli isän kanssa niin jossain kohti ne hiipuivat. Silti se biologinen isä on aina tavallaan historiassa, sitä vei voi pyyhkäistä elämästä lopullisesti kuten kaverin.

Kaveriin tunneside ja rakkaus on ihan eri asia kuin puolisoon.