Onko se jokin oletus, että synnytystä tulisi pelätä?

On se. Sattuu saatanasti ja voi päättyä ikävästi.

No ei sitä tarvi pelätä, mutta onhan se totta että luultavasti ottaa kipeää, harva sitä synnyttää ainakaan ekalla kerralla kauhean helposti. Mutta kyllä Suomessa voi melko luottavaisin mielin olla, meillä tapahtuu aika vähän mitään komplikaatioita, ainakaan pahempia, neuvolajärjestelmä on niin hyvä että jos jotain on niin se huomataan yleensä jo ajoissa. Synnytys on kuitenkin aina riski sekä synnyttäjälle että lapselle, ennenvanhaan se oli erittäin suuri riski, nykyään pieni riski.

Minä pelkäsin aika paljon, mutta ei se ollutkaan niin kauheaa kun pelkäsin, siis ne kivut, en huutanut koko ajan niinkuin elokuvissa, vasta siinä lopussa kai huusinkin, mutta se oli äkkiä ohi siinä vaiheessa.

Ei tarvitse pelätä, minä en ole kertaakaan pelännyt, ja kolmatta odotan. Olet hyvässä hoidossa, eikä pelkääminen asioita helpota, päinvastoin.

Ei tarvitse pelätä. Itsekkään en kolmen ensimmäisen kohdalla pelännyt. Tietty nuoruuden naiviutta mukana. Mutta ei ollut edes mitään huonoja kokemuksia. No jostain syystä kaksi viimeistä pikkasen hirvitti. Ei siksi että olisi edellisissä ollut ongelmia mutta jostain syystä alkoi peloittaa kun kolme on mennyt hyvin niin josnyt vaikka ei menekkään. Ja se mitä pelkäsin ei ollut kipu. Sen kanssa ei ole ollut ongelmia vaikka kaksi on tullut luomuna vaan se että jostain syystä päädytään leikkaukseen.

Vitosen kohdalla tuo olikin lähellä kun jannu päätti synmtyä väärinpäin ja sydän äänet häipy jne....jos jätkä ei olis ollut samantien pihalla olis jouduttu leikkaukseen. Siitä jäi sellainen trauma että lapsiluku on täynnä.

Eli tässäkin asiassa tieto lisää tuskaa. Jos kyseessä eka synnytys mene avoimin mielin elä lue kauhutarinoita elä suunnittelel mitään yli 90% synnytyksistä menee kuitenkin ilman ihmeempiä ongelmia.

Mukavan lohdullisia kommentteja. Ymmärrän kyllä, että se sattuu, mutta sattuuko niin paljon että sen takia kannattaa pelätä? Ja sitten mielestäni turha pelätä sitä, että jotain menee vikaan, koska ei se pelkääminen sitä muuta. En oikeastaan edes halua ajatella mikä kaikki voi mennä pieleen. Toinen asia mikä mietityttää, on se, että pitäisikö minulla nyt olla jotain erityisiä suunnitelmia, kun neuvolassa (ja kaverit myöskin) sanotaan, että kannattaa tehdä lista, mitä toivoo. Jotenkin mielestäni tuntuu hyvältä ajatukselta vaan heittäytyä tilanteeseen sen kummemmin suunnittelematta, koska yleensä jos jokin asia ei mene niin kuin olen suunnitellut, menen ihan pois tolaltani, joten parempi vaan etten suunnittele. Millaisia asioita sitten ihmiset yleensä toivovat? Moni tuntuu myös pelkäävän sitä että ei saakaan päättää ihan kaikesta ja kontrolloida tilannetta koko ajan. Miksi?

5 oli siis Ap.

Ei tarvi pelätä. Olet sairaalassa hyvissä käsissä. Sattuuhan se aivan saatanasti, mutta kaikki kipu unohtuu sillä hetkellä, kun vauvan saa rinnalle :) Alkoi ihan itkettää sen hetken muistaminen, vaikka lapset on jo 15 ja 12.

Vierailija kirjoitti:

Mukavan lohdullisia kommentteja. Ymmärrän kyllä, että se sattuu, mutta sattuuko niin paljon että sen takia kannattaa pelätä? Ja sitten mielestäni turha pelätä sitä, että jotain menee vikaan, koska ei se pelkääminen sitä muuta. En oikeastaan edes halua ajatella mikä kaikki voi mennä pieleen. Toinen asia mikä mietityttää, on se, että pitäisikö minulla nyt olla jotain erityisiä suunnitelmia, kun neuvolassa (ja kaverit myöskin) sanotaan, että kannattaa tehdä lista, mitä toivoo. Jotenkin mielestäni tuntuu hyvältä ajatukselta vaan heittäytyä tilanteeseen sen kummemmin suunnittelematta, koska yleensä jos jokin asia ei mene niin kuin olen suunnitellut, menen ihan pois tolaltani, joten parempi vaan etten suunnittele. Millaisia asioita sitten ihmiset yleensä toivovat? Moni tuntuu myös pelkäävän sitä että ei saakaan päättää ihan kaikesta ja kontrolloida tilannetta koko ajan. Miksi?

Älä turhaan laadi listoja. Mä laadin, kun sitä joka paikassa koko ajan toitotettiin, että pitäis, ja sit harmitti kun listan asiat ei toteutuneet ollenkaan. Parempi mennä synnyttämään avoimin mielin asenteella, että katsotaan miten menee. 😊 Tsempit!

No mulla ei edes sattunut niin kovaa että sitä olisi tarvinnut pelätä. Tai siis se kipu oli luonteeltaan sellaista tylppää ja jaksottaista, melko hyvin hallittavaa. Tiesi että kun laskee kahteenkymmeneen, se taas loppuu.

Listoja ei kannata tehdä, jos on listoihin takertuvainen luonne. Mutta kannattaa lukea synnytyksistä (mieluummin kirjoja kuin tätä palstaa) jotta tietää suunnilleen, millaisia vaiheita voi tulla.

Avautumisvaiheen lopussa tulee monelle sellainen "nyt lähden kotiin", fiilis. Silloin on hyvä tietää, että seuraavaksi tulee useimmilla pieni seesteinen lepohetki.

Ajattelin ennen synnytystä, että otan kaiken mahdollisen kivunlievityksen ja kuuntelen kätilöiden ohjausta – mitä sitä pelätä. Mutta kipu olikin paljon pahempaa kuin kuvittelin ja kivunlievityksiä ei saanutkaan kovin helposti eivätkä ne juuri tehonneet. Kipu oli jatkuvaa lähes ilman taukoja, mutta synnytys ei edennyt ilman kalvojen puhkaisua ja oksitosiinia, mitkä voimistuttivat kipua entisestään. Supistuskäyrät olivat välillä ylhäällä pari tuntia laskematta alas ollenkaan. En nukkunut sunnuntaiaamun jälkeen muuta kuin pari tuntia siihen mennessä, kun vauva keskiviikkoaamuna syntyi. Minulla ei myöskään kyllä kipu loppunut/unohtunut kun lapsen sain rinnalle. Repeämät piti ommella ja siihen meni ainakin puoli tuntia.. Puudutuspiikit olivat todella epämiellyttäviä eivätkä kauhean hyvin tehonneet. Olin oikeastaan synnytyksen jälkeenkin ihan shokissa vaan siinä sairaalavuoteella siitä kuinka kamala kokemus oli takanapäin. En olisi oikeastaan halunnut liikkua mihinkään suuntaan enkä etenkään nousta ylös ja koettaa kävellä. Tärisin myös hulluna kun synnytyksen aikana kehitin kuumeen. Vauva oli ihana, mutta en pystynyt keskittyä häneen kunnolla, kun olin niin shokissa. Olo oli kuin teurastetulla eläimellä kun siinä makasin verilammikossani ja lääkäri kursi minua kokoon… Seuraava saa tulla sektiolla. 

Ei se pelkääminen asiaa auta, vaikka onhan synnyttäminen todellisuudessa kuitenkin aika kauheaa ja riskialtista. Ekan kohdalla en pelännyt kun en tavallaan tiennyt mitä odottaa (vaikka asiasta luinkin), nyt toisen kohdalla jännitän kyllä ihan eri lailla kun tiedän mitä edessä on.

Jotenkin luonto on sen vain niin jännästi suunnitellut, että mitä pidemmälle raskaus etenee, sitä vähemmän pelkään ja haluan vain tämän pallon mahasta ulos ja uskallan luottaa että säilymme molemmat tälläkin kertaa hengissä :D

Nostan :)

Mä en pelännyt. Mua vain jännitti.

Sanotaanko, että aloin pelätä vasta n. viikkoa ennen synnytystä. Kun kivut iskivät päälle pelotti jo vähän vähemmän, vaikka itse synnytys oli tapahtumana elämäni hirvein kokemus. Jotenkin sen pelon sai pidettyä pois mielestä, kun yritti keskittyä siihen, että saa lapsen elävänä ulos.