Lue keskustelun säännöt.
Köyhien valitus ettei mitään voi tehdä lasten kanssa
29.07.2017 |
On valtavasti halpaa/ilmaista tekemistä mm taidenäyttelyt,teatteriesitykset,puistot,jalkapallo ottelut yms. Miksi siis väittää ettei mitään voi tehdä?
Kommentit (28)
Vierailija kirjoitti:
Pikkulasten kanssa on helppoa kiereellä ilmaispaikoissa. Se on ikävä, kun teini jää aina rannalla, kun toiset kaverit menee maksullisiin juttuihin. Ja ah, se on näkemisen arvoista, kun se teini sitten joskus pääseekin mukaan. Siitä kiitos kummeille ja synttärilahjoille.
Entä kun teinillä ei ole kummia. Tai kivoja synttärilahjoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse kasvoin hyvin vähävaraisessa perheessä, ja on pakko sanoa että ymmärrän kyllä vanhempien tuskan.
Lapsena itkin monet kerrat kun ystävät kertoivat huvipuistoreissuista, laivalla käymisestä, kylpylöistä jne. kun oma kesä koostui pienessä kaupungissa kirjastosta ja leikkikentästä. Mitään taidenäyttelyitä ei kaupungissa todellakaan ollut, ja paikallinen museo, kesäteatterit jne. olivat maksullisia. 2€ pääsymaksu museoon ei olisi tullut kuuloonkaan, puhumattakaan 20€ hintaisista kesäteatterilipuista.
En usko että monet ymmärtävät kuinka paljon köyhyys rajaa elämää. Lähin turvallinen uimapaikka oli kaukana, ja perheessä jossa autoon ei ollut varaa uimaan ei kesällä päässyt. Kaikkialle mentiin kävellen, koska kolmella lapsella oli yksi pyörä yhteisenä, joten koskaan ei menty muutamaa kilometriä kauemmas.
Kesän kohokohta oli se kun isä osti äidin syntymäpäivänä litran mansikoita joka jaettiin 5 ihmisen kesken, jäätälökioskin jäätälöä maistoin ensimmäisen kerran aikuisena.
Tiedän että tällaisten ihmisten rooliin on vaikea samaistua, ja on vain helpompi huudella "Mitäs hankit lapsia kun oot köyhä?" kuin olla sympaattinen, mutta yrittäkää edes niiden lasten takia, eivät ne voineet sille itse mitään että heitä hankittiin. Muistan kuinka paljon sattui kun aikuiset "kuiskailivat" rikkinäisistä vaatteistani tai liian pienistä kengistäni...
Vanhempasi laittoivat sitten rahaa johonkin muuhun kuin lasten huvituksiin, tarvikkeisiin ja vaatteisiin. Mekin eletään köyhyysrajan alapuolella, mutta lapsilla on pyörät, uudet ehjät vaatteet ja kengät, ollaan vuokrattu mökki kesällä, käyty kylpylässä ja laivalla, ostetaan ainakin viikottain mansikoita, jne. Ollaan priorisoitu rahat niin, ettei lapsilta puuttuisi mitään.
Vierailija kirjoitti:
Itse kasvoin hyvin vähävaraisessa perheessä, ja on pakko sanoa että ymmärrän kyllä vanhempien tuskan.
Lapsena itkin monet kerrat kun ystävät kertoivat huvipuistoreissuista, laivalla käymisestä, kylpylöistä jne. kun oma kesä koostui pienessä kaupungissa kirjastosta ja leikkikentästä. Mitään taidenäyttelyitä ei kaupungissa todellakaan ollut, ja paikallinen museo, kesäteatterit jne. olivat maksullisia. 2€ pääsymaksu museoon ei olisi tullut kuuloonkaan, puhumattakaan 20€ hintaisista kesäteatterilipuista.
En usko että monet ymmärtävät kuinka paljon köyhyys rajaa elämää. Lähin turvallinen uimapaikka oli kaukana, ja perheessä jossa autoon ei ollut varaa uimaan ei kesällä päässyt. Kaikkialle mentiin kävellen, koska kolmella lapsella oli yksi pyörä yhteisenä, joten koskaan ei menty muutamaa kilometriä kauemmas.
Kesän kohokohta oli se kun isä osti äidin syntymäpäivänä litran mansikoita joka jaettiin 5 ihmisen kesken, jäätälökioskin jäätälöä maistoin ensimmäisen kerran aikuisena.
Tiedän että tällaisten ihmisten rooliin on vaikea samaistua, ja on vain helpompi huudella "Mitäs hankit lapsia kun oot köyhä?" kuin olla sympaattinen, mutta yrittäkää edes niiden lasten takia, eivät ne voineet sille itse mitään että heitä hankittiin. Muistan kuinka paljon sattui kun aikuiset "kuiskailivat" rikkinäisistä vaatteistani tai liian pienistä kengistäni...
Koska tämä on tapahtunut? Kuulostaa sadan vuoden takaiselta näin suuri puute.
Omat lapset muistaa lapsuudesta retket ongelle (vaatii toki paikan kävelymatkan päässä), eväsretket lähipuistoon, sen kun kerättiin lehtiä syksyllä...sen, kun eno kuljetti hetiä maitokärryllä mummolassa (toki pitää olla mummola tähän tarkoitukseen) huvipuistoretkistä esikoinen muistaa päällimmäisenä pellen, jota pelkäsi valtavasti. Ne mieluisimmat tekemiset olivat niitä kaikista halvimpia.
Lapseni syntyivät 90-luvulla. Tänä päivänä ovat kaupunkien ilmaiset leikkipuistot aivan toisen tasoisia kuin silloin. Viime vuosina on tullut myös sellaisia isoja ilmaisia köysikiipeilytelineitä, joissa näyttävät monenikäiset lapset viihtyvän.
Kotipaikkakunnallani on paljon suurperheitä, on aivan selvää, ettei 12 lapsisessa perheessä ole varaa tehdä samoja asioita kuin perheissä, joissa on pari kolme lasta. Naapurin 12 lapsisen perheen lapset eivät odottaneet saavansa hilloa tarjoamieni vohveleiden päälle vaan ripottelivat tyytyväisinä vähän sokeria päälle, he hankkivat jo varhaisteini-iässä omia taskurahojaan leipomalla torimyyntiin, lapsenvahtina, mainosten jakajana yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse kasvoin hyvin vähävaraisessa perheessä, ja on pakko sanoa että ymmärrän kyllä vanhempien tuskan.
Lapsena itkin monet kerrat kun ystävät kertoivat huvipuistoreissuista, laivalla käymisestä, kylpylöistä jne. kun oma kesä koostui pienessä kaupungissa kirjastosta ja leikkikentästä. Mitään taidenäyttelyitä ei kaupungissa todellakaan ollut, ja paikallinen museo, kesäteatterit jne. olivat maksullisia. 2€ pääsymaksu museoon ei olisi tullut kuuloonkaan, puhumattakaan 20€ hintaisista kesäteatterilipuista.
En usko että monet ymmärtävät kuinka paljon köyhyys rajaa elämää. Lähin turvallinen uimapaikka oli kaukana, ja perheessä jossa autoon ei ollut varaa uimaan ei kesällä päässyt. Kaikkialle mentiin kävellen, koska kolmella lapsella oli yksi pyörä yhteisenä, joten koskaan ei menty muutamaa kilometriä kauemmas.
Kesän kohokohta oli se kun isä osti äidin syntymäpäivänä litran mansikoita joka jaettiin 5 ihmisen kesken, jäätälökioskin jäätälöä maistoin ensimmäisen kerran aikuisena.
Tiedän että tällaisten ihmisten rooliin on vaikea samaistua, ja on vain helpompi huudella "Mitäs hankit lapsia kun oot köyhä?" kuin olla sympaattinen, mutta yrittäkää edes niiden lasten takia, eivät ne voineet sille itse mitään että heitä hankittiin. Muistan kuinka paljon sattui kun aikuiset "kuiskailivat" rikkinäisistä vaatteistani tai liian pienistä kengistäni...
Mä kasvoin todella köyhässä perheessä ja silti koin, että lapsuuteni ei ollut huono, vaikka emme maksullisissa asioissa pystyneet käyneet. Oli ihanaa uida, käydä kirjastossa ja leikkiä kavereiden kanssa. Olihan se kurjaa, ettei käyty ulkomailla kuten kavereiden perheet, mutta ei se sen enempää haitannut. Vanhemmat säästivät rahaa ja pääsimme joskus huvipuistoon tai jopa risteilylle (ehkä 1 viidessä vuodessa).
90-luvulla ei käyty sossussa, koska se oli häpeällistä. Oli kunnia-asia tulla toimeen itse, joten nykyään köyhyys on helpompaa kuin silloin. Nykyään asumistukeakin voi saada omistusasuntoon, jota ei silloin voinut saada ja toimeentulotuki oli vain viimeisimpään hätään hetkellisesti eikä jokaisen oikeus, kuten nykyään.
Mä en sääli niitä nykyajan köyhiä, jotka valittaa kaikesta ja olettavat, että elintason pitäisi olla sama kuin työssäkäyvillä. (Kaikki köyhät eivät ole sellaisia). Tekis hyvää tutustua menneiden aikojen köyhyyteen. Meillä ei syöty lihaa (joskus juhlana oli halvimpia kananreisikoipipaloja, joita ei ees kauheesti enää myydä, kun kukaan harva sellaista viitsii enää syödä), ei juustoa, leikkeleitä, jogurttia, mitään valmisruokia, maitoa sai tasan yhden lasillisen päivässä. Ei mehuja, herkkuja, mitään ylimääräistä. Leivistä alkaen kaikki tehtiin itse, kasvatettiin omat perunat, porkkanat, salaatit, marjat, hedelmät ym. Uusia vaatteita sain vasta lukiossa tai jos isovanhemmat ostivat uudet kengät joululahjaksi. Hyvinn vähän mitään saatiin.
Silti koen, että meillä oli onnellinen lapsuus. Meillä ei valitettu, vaan nautittiin elämästä. Oli hyvä olla, kun äiti luki iltaisin meille sängyssä kirjoja, keksittiin kivoja leikkejä, tehtiin metsäretkiä ja vaikka mitä vanhempien kanssa. Oli ihanaa kun vietettiin aikaa yhdessä. Sitä ei mikään raha ja materiaali korvaa.
Oishan se kiva, jos rahaa olisi ollut ja olisi saanut syödä parempaa ruokaa ja harrastaa. Mutta sen olen oppinut omasta lapsuudesta, että lapsille tärkeintä on vanhempien läsnäolo, rakkaus ja yhdessä tekeminen. Ne kaikki asiat ovat täysin ilmaisia. Ja niitä annan omille lapsilleni hyvistä tuloista riippumatta.
Nykyään sosiaalitukien ansiosta köyhätkin vanhemmat voivat tarjota lapsilleen, joka kesä myös maksullisia asioita, jos ei ole rahankäyttö ongelmia ja normaalia hyvää ruokaa, jota en itse saanut. Ongelma tuntuu joillakin olevan asenteissa ja rahankäytössä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kasvoin hyvin vähävaraisessa perheessä, ja on pakko sanoa että ymmärrän kyllä vanhempien tuskan.
Lapsena itkin monet kerrat kun ystävät kertoivat huvipuistoreissuista, laivalla käymisestä, kylpylöistä jne. kun oma kesä koostui pienessä kaupungissa kirjastosta ja leikkikentästä. Mitään taidenäyttelyitä ei kaupungissa todellakaan ollut, ja paikallinen museo, kesäteatterit jne. olivat maksullisia. 2€ pääsymaksu museoon ei olisi tullut kuuloonkaan, puhumattakaan 20€ hintaisista kesäteatterilipuista.
En usko että monet ymmärtävät kuinka paljon köyhyys rajaa elämää. Lähin turvallinen uimapaikka oli kaukana, ja perheessä jossa autoon ei ollut varaa uimaan ei kesällä päässyt. Kaikkialle mentiin kävellen, koska kolmella lapsella oli yksi pyörä yhteisenä, joten koskaan ei menty muutamaa kilometriä kauemmas.
Kesän kohokohta oli se kun isä osti äidin syntymäpäivänä litran mansikoita joka jaettiin 5 ihmisen kesken, jäätälökioskin jäätälöä maistoin ensimmäisen kerran aikuisena.
Tiedän että tällaisten ihmisten rooliin on vaikea samaistua, ja on vain helpompi huudella "Mitäs hankit lapsia kun oot köyhä?" kuin olla sympaattinen, mutta yrittäkää edes niiden lasten takia, eivät ne voineet sille itse mitään että heitä hankittiin. Muistan kuinka paljon sattui kun aikuiset "kuiskailivat" rikkinäisistä vaatteistani tai liian pienistä kengistäni...
Koska tämä on tapahtunut? Kuulostaa sadan vuoden takaiselta näin suuri puute.
Tapahtui 80&90 -luvun vaihteessa. Isäni oli opiskelija ja siskoni oli monisairas erityislapsi jota äiti jäi kotiin hoitamaan, ei tämän tilanteen syntyminen sen kummallisempaa vaatinut. Vanhempani olivat tähän aikaan myös hyvin nuoria, kun siskoni syntyi äiti oli 19, joten en tiedä oliko heillä niinkään valmiuksia erityislapseen.
Siskoni menehtyi sairauksiinsa 93, jonka jälkeen perheen taloudellinen tilanne parani kun äitini pääsi työelämään. Tämän ansiosta muutuimme perheestä joka oli kodittomuuden partaalla "vain" vähävaraisiksi.
Eiköhän suurin osa köyhistä käy töissä. Katsos, kaikki eivät voi nostaa mitään viidentonnin kuukausipalkkaa, jonkun on vaikkapa siivottava teidän paremman väen jälkiä.