Onko niin, että jos nainen jätetään 45-50 -ikäisenä niin elämä on ohi?
Mulle kävi niin ja siltä on nyt kolme vuotta tässä tuntunut. Kaipaisin niin viereeni miestä ja antaisin toiselle kaiken, jos voisin. Mutta kun ei ole ketään...
Ei kai heitä olekaan - kaikki kunnolliset varattuja? Joku pieni varaus jäi sille ajatukselle, että joillakin ollu huonot naiset, vaikka kaikkensa antaneet ja nyt vapaita?? ) no ei varmaan . ap,.
Kommentit (51)
No mun äiti meni kolmatta kertaa naimisiin 61-vuotiaana.
On muutakin elämää kuin parisuhde. Paljonkin. Usko pois. Tee elämästäsi mielenkiintoista ja arvokasta.
Jotain vikaahan sinussakin on, kun tulit jätetyksi. Ei kannata olla tuossa iässä kovin nirso, jos haluaa vielä miehen.
Entä jos jättää miehen?
Tottakai kuuluu olla aina vähän nirso ja olla hyvän ihmisen kanssa!
Minä olin erotessani 39 v. ja siitä asti olen ollut yksin, jo kohta kuusi vuotta.
En tiedä onko ikä vai mikä syynä mutta ei ole seuraa löytynyt. Taidan olla liian tavallinen.
Elämäänsä ei pidä rakentaa parisuhteen varaan. Itse olen todennut, että suhteet ja liitot on mun osalta katsottu ja paljon onnellisempi olen yksin. En tarvitse miestä elättäjäksi, en apua autoasioissa ja jos tekee mieli seksiä niin voi käydä p***lla ja keittää kahvit päälle niin ajaa saman asian. Mulla on kivat lapset, hyvä työpaikka ja muutama hyvä ystävä. En tarvitse muuta.
Ei tietenkään, mutta muutoksia todennäköisesti on sitten luvassa kun se uusi kumppani löytyy mutta niin kuin aina pitää oppia hyväksymään se että monet muutokset ovat tulleet jäädäkseen ja niiden kanssa pitää vaan oppia elämään pitipä niistä tai ei.
Onhan sitä muutakin elämää kuin parisuhde. Minä tapaan ystäviä, luen, kokkaan, käyn elokuvissa, ulkoilen koiran kanssa ym.
Ei elämä voi olla kiinni toisesta ihmisestä.
Elämä on ohi, kun makaat arkussa.
Mä näkisin ton mahdollisuutena, en rangaistuksena. Korkkarit kattoon!
Minut jätettiin 42 v, mutta menin uudelleen naimisiin 45 v. Olen satavarma, että jos nyt mieheni kuolisi tai jotain, niin olisin vielä kolmatta kertaa naimisissa.
Kuten äitini 78 v kokemuksen perusteella sanoo: ei se ole iästä kiinni.
Jos olet edes pikkuisen itse aloitteellinen, seuraa löytyy varmasti.
Erosin 41 vuotiaani miehestäni. En ole kaivannut sen jälkeen suhdetta. Olen tyytyväinen sinkkuelämääni. Saan olla rauhassa, ei tarvitse väkisin harrastaa seksiä miehen kanssa, joka kerran viikossa käytti minua tyhjennykseen. Nyt olen 54 vuotias ja edelleen tyytyväinen valintaani. Yksineläminen on upeata. Joka päivä tunnen kiitollisuutta rauhallisesta elämästäni. Saan elää miten haluan, eikä tarvitse miellyttää hullua miestä.
Eikö se ole ihanaa kun saa elää elämäänsä ihan oman pään mukaan? Omasta asenteesta eniten kiinni. Eikä kukaan jaksa sellaista ihmistä jolle pitää olla koko elämän tarkoitus. Hiton iso virka.
Ainakin mahdollisuudet löytää hyvä mies ovat vähäiset. Hyvät 40-55-vuotiaat miehet ottaa mieluummin kolmikymppisen naisen.
Vierailija kirjoitti:
Ainakin mahdollisuudet löytää hyvä mies ovat vähäiset. Hyvät 40-55-vuotiaat miehet ottaa mieluummin kolmikymppisen naisen.
Ja lähtevät toiselle kierrokselle...? Ei kyllä mun tuntemat miehet.
Erosta se elämä vasta alkaa. Muista juhlia eron vuosipäivänä omaa vapauttasi.
Hih, mut jätettiin kun olin 48 v. ja takana 30vuotta pitkä suhde. Se oli shokki ja teki Todella kipeää tulla jätetyksi toisen naisen vuoksi. Se tuntui supernöyryyttävätltä.
Mutta mutta... Aloin muuttua. Tukiverkkoni sai mut näkemään itseni eri tavalla kuin ennen. Aloin tuntea itseni viehättäväksi, kiinnostuin itsestäni, uusin vaatevarastoni, laihduinkin vähän, itseluottamus nousi, aloin tykätä naisellisista jutuista. Kävin deiteillä ja hitto soikoon, NAUTIN!!!
Ero on ehkä lasten jälkeen parasta, mitä mulle on tapahtunut. Olen sinkku, mutta omasta tahdostani. Saan seuraa jos haluan ja mulla on muutama vakiystävä. Elämä on ihanaa :)
Parisuhde ja perhekin ovat vain yksi, joskin tärkeä, osa elämää. Opiskelu, työ, ystävät, matkustelu, harrastukset mm. taidenäyttelyt, konsertit ja kirjallisuus antavat paljon paljon elämänsisältöä.
Samalla voi tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin, joista voi kehittyä vaikka mitä...
Utelias ihminen ei sammaloidu ja jää lepäämään laakereillaan. Ja jos elämänkumppania ei löydy, niin so what. Pakolla ei ainakaan saa mitään aikaan.
27v ikisinkkumiehenä haluaisin kysyä onko silloin elämä ohi jos ei rinnalla ole ketään? Miksi te edes niin kuvittelette?