Olen kehitysvammainen ja onnistunut salaamaan sen avomieheltäni

Minulla ei ole diagnoosia, koska äitini ei suostunut viemään minua tutkimuksiin. Minulla siis huomattiin jotain kun mitattiin koulukelpoisuutta. Suosituksena oli vielä 7-vuotiaana päiväkotiin ja tutkimuksiin, mutta äiti ei suostunut.

Olen aina ollut sosiaalisesti kömpelö ja "outo", sain ensimmäisen ystäväni 12-vuotiaana kun vaihdoin koulua ja olin siihen mennessä oppinut vetämään roolia ja salaamaan todellisen minäni.

Olin lapsena jotenkin pidättyväinen, aloin puhumaan muille lapsille vasta kun pääsin kouluun, aiemmin kommunikoin muiden lasten kanssa yhden sanan lauseilla ja elehtimällä.
Olin hirveä besserwisser, pädin ja rehvastelin jollain ihme nippelitiedolla koko ajan, muuten en sitten puhunutkaan mitään. En osannut ilmaista tunteitani normaalisti, saatoin ihan yhtäkkiä saada tunteenpurkauksen, jossa annoin minua inhottavasti kohdelleelle opettajalle "lahjan" (piirustuksen, tarran tms.) ja sanoin että hän on maailman paras ihminen. Kaikki opettajat vihasivat minua ja äiti sai jatkuvasti kehotuksia viedä minut jonnekin tutkittavaksi.

Olen aina ollut omituisen itkuherkkä, jos turhaudun, harmistun tai suutun, kyynelkanavat aukeavat ja alan itkemään ihan estoitta. Luokkakavereideni lempipuuhaa oli ärsyttää minua ja lyödä vetoa miten nopeasti alan itkemään, mistä alan itkemään ja kuka saa minut itkemään.

Murrosiässä aloin saamaan selittämättömiä raivokohtauksia. Turhautumisitku vaihtui ihan silmittömäksi raivoksi, saatoin paiskoa tavaroita ja hakata päätä seinään. Olen edelleenkin huonohermoinen ja kun pinnaani venytetään tiettyyn pisteeseen saakka, saatan edelleen vihaisena rikkoa jotain vahingossa (lasken lasin vaikkapa liian rajusti pöydälle). Kadun tekoani kuitenkin välittömästi.

Olen aina ollut masentunut, koska minua on koko elämäni ajan kiusattu todella rajusti. Minulla oli myös isäpuoli, joka pahoinpiteli henkisesti ja fyysisesti. Myös koulukaverit alkoivat antamaan minulle selkäsaunoja, koska pienellä kylällä kaikki tiesivät että minua pahoinpidellään kotona.
Isäpuoleni inhosi minua ihan intohimoisesti, joskus 9-vuotiaana kuulin, kun hän sanoi äidilleni, että minut pitäisi laittaa jonnekin laitokseen kun olen niin sekaisin.

Aikuisena olen yllättävän normaali. Varmaan sen takia kun olen lapsesta saakka opetellut käyttäytymään normaalisti. Käyn töissä ja opiskelen ammattikorkeakoulussa, olen mielestäni ihan fiksu ja älykäskin. Opinnot ovat hieman takkuilleet, mutta sekin on suurimmaksi osaksi masennuksen syytä.

Minulla on avomies, jonka kanssa olemme seurustelleet melkein 4 vuotta. Hän ei ole tavannut sukuani koskaan. Äitini + muut sukulaiseni eivät hyväksy sitä, että minulla on seurustelukumppani. He eivät ole hyväksyneet ketään kenen kanssa olen seurustellut.

Haluaisin normaalin elämän, perheen ja avioliiton. Tiedostan, että minun paikkani olisi luultavasti terapiassa, mutta en kykene menemään sinne, koska äitini on pienestä pitäen toitottanut minulle, että terapiaan menevät vain hullut ja heikot. :(

En tiedä mikä vajaavaisuus minulla on, tuntuu epäreilulta, että kaikki muut tuntuvat tietävän, mutta minulle ei asiasta voida puhua mitään. Tuntuu todella mukavalta, kun sukulaiset suhtautuvat alentuen ja "ai sä pystyt kuitenkin opiskelemaan?" , " Ai sä osaat sellaista työtä ihan tehdä?" -tyyliin.