Yhteinen loma miehen kanssa lähes vietetty. Johtopäätös: ansaitsen parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sille aivopieruilijalle tiedoksi: parisuhteen aloittaminen ja naimisiin meneminen ovat kahden ihmisen yhteisiä päätöksiä, koska toista ei voi pakottaa olemaan väkisin toisen kanssa. Ero voi olla vain toisen osapuolen päätös samasta syystä, eli koska toista ei voi pakottaa olemaan väkisin toisen kanssa.

Olisi aika kauheaa jos pitäisi hakea toisen hyväksyntä erolle, muuten ei voisi erota. Ymmärrän kyllä sen että järkevää on keskustella asiasta ensin tai edes ilmoittaa toiselle. Useimmiten se vain menee niin että toinen kertoo että haluaa erota, toinen taas ei halua, jolloin eroa haluava joutuu tekemään eropäätöksen yksin.

Naimisiin mennessä on yhdessä päätetty että elämä jaetaan yhdessä. Näinpä jos tuo päätös ja sopimus puretaan niin sekin pitäisi tehdä yhdessä. Vähintään se pitäisi toiselle kertoa niin ajoissa että toinen ehtisi asiaan reagoida. Mutta ap:lla ja hänen hengenheimolaisillaanhan on vaan "minä minä minä asenne" päällä, toisesta viis vaikka oltaisiin oltu pitkäänkin naimisissa...

Sulla on ihmeen paljon vaikeuksia luetun ymmärtämisessä. Mietipä ihan ite moniko  nainen  Suomessa  joka vuosi pääsee hengestään ihan vaan siksi että on noudattanut tuota ohjettasi. Vaarallisin aika on eropäätöksen kertomisen jälkeen, silloin voi mennä henki kun mies sekoaa tajutessaan että kodinhoitaja lähtee ja jatkossa miehen pitää siivota ihan itse. Mikä  tässä  niinku ei mene sun kaaliin????

Vierailija kirjoitti:

Tämä! Minäkin olin vastaavassa tilanteessa. Mutta tajusin että ne mieheni huonot puolet, joista nillitän, eivät ole todellisia. Halusin vain nähdä miehessäni jotain niin huonoa että saisin syyn erota ja saada muiden miesten huomiota.

Yleensäkin heijastamme omat pelkomme ja huonot puolemme siihen puolisoon. Tuon kun tajuaa niin tulee muutos, hyvä muutos.

Mielestäni parisuhteelle on toivoa niin kauan kun mukana ei ole väkivaltaa (henkistäkään), jotain päihdeongelma tms. Ja varsinkin jos on lapsia, pitää tehdä kaikkensa suhteen eteen eikä erota vain siksi kun mistä tuntuu siltä. Ja opetelkaa p u h u m a a n.

Tämä on niin totta, vaikka moni ei varmaan uskalla moisia tunteita tunnustaakaan ja tiedän tätä tapahtuvan myös sukupuoliroolien ollen toisin päin.

Itse olin pitkässä parisuhteessa viimeiset vuodet vaimoni arkisen vähättelyn kohde. Tunsin koko ajan itseni huonommaksi ja saamattomammaksi. Yritin joskus puhua tunteistani, että tuntuu pahalta jos hän kehuu ja mielistelee jotain kaveriani ahkeraksi ja aikaansaavaksi, mutta sitten minun tekemisistä aina löytyy jotain vikaa. Mutta sekin oli vain ämmämäistä valittaa tommoisesta.

Nykyään olen todellakin onnellinen, että kaikki päättyi eroon. Ei kauniiseen eroon vaan kaikki arvaa, mitä tapahtui.

En silloin pitkässä juoksussa tajunnut mitä itselleni edes tapahtui ja tuskin edes vaimoni.  Ja kun eron tuskaisin puoli vuotta oli käsitelty, niin yhtäkkiä tajusin olevani onnellisempi kuin koskaan. Surkea luuseri yhtäkkiä muuttui takaisin vuosikymmenien päähän tekeväksi ja aktiiviseksi. Huumori ja hauskuus palasi. Aivan ihmeekseni alkoi tulla yhteydenottoja kiinnostuneilta naisilta ja eksäkin kävi ovella pyytelemässä takaisin, kun oli ruohot kellastuneet.  Mutta siinä vaiheessa olin jo tavannut naisia, jotka oikeasti arvostivat miestä ja maistanut semmoista suhde-elämää, että entiseen asetelmiin ei ollut paluuta.

Että on se ero hyväkin asia. Haluan vaan muistuttaa, että se "vahva" siinä eron hetkellä voi hyvin kääntyä altavastaajaksi, varsinkin jos jotain uuden huumaa ja toisen uskottelua on taustalla.

Jatkan vielä edelliseen, että nykyään toki tiedän vaimoni purkaneen minuun omaa huonoa oloaan. Silloin sitä ei vaan tajunnut, vaan vuosien päästä sitä voi puhua aiheesta oikeilla nimillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sille aivopieruilijalle tiedoksi: parisuhteen aloittaminen ja naimisiin meneminen ovat kahden ihmisen yhteisiä päätöksiä, koska toista ei voi pakottaa olemaan väkisin toisen kanssa. Ero voi olla vain toisen osapuolen päätös samasta syystä, eli koska toista ei voi pakottaa olemaan väkisin toisen kanssa.

Olisi aika kauheaa jos pitäisi hakea toisen hyväksyntä erolle, muuten ei voisi erota. Ymmärrän kyllä sen että järkevää on keskustella asiasta ensin tai edes ilmoittaa toiselle. Useimmiten se vain menee niin että toinen kertoo että haluaa erota, toinen taas ei halua, jolloin eroa haluava joutuu tekemään eropäätöksen yksin.

Naimisiin mennessä on yhdessä päätetty että elämä jaetaan yhdessä. Näinpä jos tuo päätös ja sopimus puretaan niin sekin pitäisi tehdä yhdessä. Vähintään se pitäisi toiselle kertoa niin ajoissa että toinen ehtisi asiaan reagoida. Mutta ap:lla ja hänen hengenheimolaisillaanhan on vaan "minä minä minä asenne" päällä, toisesta viis vaikka oltaisiin oltu pitkäänkin naimisissa...

Sulla on ihmeen paljon vaikeuksia luetun ymmärtämisessä. Mietipä ihan ite moniko  nainen  Suomessa  joka vuosi pääsee hengestään ihan vaan siksi että on noudattanut tuota ohjettasi. Vaarallisin aika on eropäätöksen kertomisen jälkeen, silloin voi mennä henki kun mies sekoaa tajutessaan että kodinhoitaja lähtee ja jatkossa miehen pitää siivota ihan itse. Mikä  tässä  niinku ei mene sun kaaliin????

Sinulla taas on ihmeellisen paljon ongelmia asioitten suhteuttamisessa ja reaalielämän ymmärtämisessä. Se on kuule häviävän pieni prosentti jotka henkiä vie kun erosta puhutaan. Siihen on aivan turha vedota ja sen takia lopettaa keskustelu näinkin tärkeästä asiasta. Sen pieni osuuden jolla oikeasti on sellainen seko puolisona on toki syytä olla varovainen, mutta esim. ap:n puoliso ei sellaiselta vaikuttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä alkaa olla sata viestiä ja ap ei edelleenkään ole osannut vastata miksi juuri hän ansaitsee parempaa niin kuin on hehkuttanut... Siinä ei paljon yläpeukut auta kun koko ajatus rakentuu tyhjän päälle!

Miksi ihmeessä ap:n pitäisi vastata ja perustella, miksi ansaitsee jotain parempaa kuin nykyinen elämä on? Jokaisella on vain yksi ainutkertainen elämä, ja on hienoa, että pystyy tekemään elämässään ison päätöksen, jonka jälkeen saa mahdollisuuden rakentaa elämänsä uudelleen sellaiseksi kuin haluaa ja mielestään ansaitsee. That's it. Älä jaksa enää jankuttaa, hohhoijaa...

Herätys, otsikossakin lukee: "Yhteinen loma miehen kanssa lähes vietetty. Johtopäätös: ansaitsen parempaa."

Jos tuollaisen otsikon tekee, niin olisi sitten syytä perustella mihin tuo ansaitseminen perustuu. KYllä tässä on jo tullut selväksi että ap haluaa parempaa, mutta halu ja ansaitseminen on eri asioita. Yritä sinä ymmärtää se äläkä puhu aidan sepäistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä! Minäkin olin vastaavassa tilanteessa. Mutta tajusin että ne mieheni huonot puolet, joista nillitän, eivät ole todellisia. Halusin vain nähdä miehessäni jotain niin huonoa että saisin syyn erota ja saada muiden miesten huomiota.

Yleensäkin heijastamme omat pelkomme ja huonot puolemme siihen puolisoon. Tuon kun tajuaa niin tulee muutos, hyvä muutos.

Mielestäni parisuhteelle on toivoa niin kauan kun mukana ei ole väkivaltaa (henkistäkään), jotain päihdeongelma tms. Ja varsinkin jos on lapsia, pitää tehdä kaikkensa suhteen eteen eikä erota vain siksi kun mistä tuntuu siltä. Ja opetelkaa p u h u m a a n.

Tämä on niin totta, vaikka moni ei varmaan uskalla moisia tunteita tunnustaakaan ja tiedän tätä tapahtuvan myös sukupuoliroolien ollen toisin päin.

Itse olin pitkässä parisuhteessa viimeiset vuodet vaimoni arkisen vähättelyn kohde. Tunsin koko ajan itseni huonommaksi ja saamattomammaksi. Yritin joskus puhua tunteistani, että tuntuu pahalta jos hän kehuu ja mielistelee jotain kaveriani ahkeraksi ja aikaansaavaksi, mutta sitten minun tekemisistä aina löytyy jotain vikaa. Mutta sekin oli vain ämmämäistä valittaa tommoisesta.

Nykyään olen todellakin onnellinen, että kaikki päättyi eroon. Ei kauniiseen eroon vaan kaikki arvaa, mitä tapahtui.

En silloin pitkässä juoksussa tajunnut mitä itselleni edes tapahtui ja tuskin edes vaimoni.  Ja kun eron tuskaisin puoli vuotta oli käsitelty, niin yhtäkkiä tajusin olevani onnellisempi kuin koskaan. Surkea luuseri yhtäkkiä muuttui takaisin vuosikymmenien päähän tekeväksi ja aktiiviseksi. Huumori ja hauskuus palasi. Aivan ihmeekseni alkoi tulla yhteydenottoja kiinnostuneilta naisilta ja eksäkin kävi ovella pyytelemässä takaisin, kun oli ruohot kellastuneet.  Mutta siinä vaiheessa olin jo tavannut naisia, jotka oikeasti arvostivat miestä ja maistanut semmoista suhde-elämää, että entiseen asetelmiin ei ollut paluuta.

Että on se ero hyväkin asia. Haluan vaan muistuttaa, että se "vahva" siinä eron hetkellä voi hyvin kääntyä altavastaajaksi, varsinkin jos jotain uuden huumaa ja toisen uskottelua on taustalla.

Tämä niin totta monella. Voi kun ihmiset pysähtyisivät pohtimaan mistä se paha olo kumpuaa: puolisosta, parisuhteesta vai itsestä. Turhan monet eroavat ja vasta seuraavassa parisuhteessa huomaavat pahan olon seuraavan. Monenko miehen/naisen syyksi sen pahan olon voi laittaa? 

Itsekin erosin kun oli hyvin paha olo. Käytiin pariterapiassa, luin erokirjoja. Hoisin omaa päätäni kuntoon, mutta paha olo jäi. Me erosimme minun tahdostani, mies olisi halunnut jatkaa vaikkei suhdettamme hyvänä pitänytkään. Minä löysin itseäni takaisin erossa, pystyn elämään enemmän omalla laillani. Muutaman vuoden jälkeen löytyi rinnalle uusi mies jonka kanssa olemme hyvin yhteensopivat, molemmilla pitkät liitot takana joissa tullut vettä niskaan, osaamme nyt arvostaa ja pitää hyvänä toisiamme.

Joskus mietin, että nykyinen minäni olisi osannut elää paremmin myös sen entisen miehen kanssa, rohkeammin nostaa kissan pöydälle hankalista asioista, pitää oma puoli ilman riitelyä ihan asiallisesti argumentoiden. Varmaan nykyinen mieheni osaisi nykyisellä kokemuksella myös elää sopuisammin exänsä kanssa, välttää pahimmat karikot. Tuo ajatus on samalla aikaa surullinen ja lohdullinen. Jokainen varmaan unelmoi eläkepäivistä lastensa toisen vanhemman kanssa, että se kerran aloitettu parisuhde kestäisi, olisiko siihen kuitenkin ollut mahdollisuus? Oikeastihan vastaus on, että ei onnellista loppua taida tulla jos on vuosikymmenet tallottu vääränlaisia polkuja, ei ne taikaiskusta muuksi muutu pariterapioissa. Mutta se lohdullinen puoli on, että ihmiset kykenevät oppimaan ja kehittymään ihmisinä jos haluavat. En ole enää yhtä sievä kuin parikymppisenä, mutta ihmisenä ja kumppanina en enää toista samoja virheitä, osaan olla tyytyväisempi itseeni ja elämääni kuin silloin. Voi kun tuon kykenisi jotenkin siirtämään omille lapsille ettei heidän tarvitsisi kantapään kautta kaikkea oppia. 

Vierailija kirjoitti:

Miten päädyit siihen? Onko miehesi niin radikaalisti muuttunut siitä kun tapasitte? Juoko hän liikaa, lyökö, haukkuko tai pettää?

Minun mieheni tekee näitä kaikkia...en tiedä miksi en pääse irti tästä suhteesta. jotenkin ajattelne kai etten tahdo olla yksin. Ollen jo niin vanha etten varmasti edes löytäisi uutta kumppniakaan. Kiintymys tai henkinen riippuvuus taitaa minulla olla ja ainakin kuvittelen rakastavani häntä.

Vierailija kirjoitti:

Naimisissa ja väsynyt kirjoitti:

Itse olen miettinyt jo kohta vuoden putkeen, että haluanko tälläistä elämää. No en halua, ja tuskin haluaa vaimokaan.

Mutta mentiin tekemään muksuja, joten vaihtoehdot on rajalliset. Erota sovussa ja pompotella lapsia vuoroviikoin. Erota taistellen ja taistellla oikeudessa kumpi saa olla oikea vanhempi (lähivanhempi). Erota taistellen, mutta ajaa toinen niin hermoraunioksi että luovuttaa lähivanhemmuuden. Erota sovussa ja suostua viranomaisen ensimmäiseen ehdotukseen (lapset äidille, isä maksamaan äidin ostoskimaraa).

Ei tässä hyviä vaihtoehtoja taida olla ollenkaan. Minä siis katselen tyhmää, epäloogista ja seksitöntä vaimoa ja vaimo katselee ärsyttävää, siisteyden suhteen välinpitämätöntä miestään joka vielä ahdistelee seksiehdotuksilla. Onneksi olen ylipainoinen ja liian väsynyt tekemään mitään asialle, ei tartte vittumaisen vaimon pelätä, että hankkiutuisin avioliittoa parempaan parisuhteeseen.

16 vuotta takana, enää 14 vuotta jäljellä. Sitten vapaudumme molemmat. Vaimo hankkii itselleen rauhallisen ja mitäänsanomattoman tyhmän elättäjän ja muuttaa maalle. Minä aloitan elämäni ja teen mielenkiintoisia asioita ja alan seurustelemaan, seksihurjastelen, matkustelen, syön hyviä ruokia, asun kaupungeissa, nautin elämästä ja palveluista. 

Minkä ikäiset lapset? Minun mieheni otti ja lähti. Lapset pieniä. Meillä menee mukavasti, minulla ja lapsilla. Ex asuu kaukana, on uusi nainenkin (ohittanut hedelmällisen iän). Ex äärettömän katkera, lasten kohtalo on hänellä kuin avoin haava ja jatkuvaa kiusantekoa sieltä suunnasta meillepäin.

Lapset on vielä nuoria. 4v, 6v, 13v 15v eli aika pitkään vielä leikitään perhettä lasten vuoksi.

Mutta onhan tämä saakeli raskasta. Ja kun nuo nuoremmat lapset vielä mentiin tekemään, niin tätä tuskaa eletään vielä pitkään.

Ja jos ero tulee niin tokihan se on katkera, jolta ne lapset varastetaan. Sivusta olen seurannut useampia eroja en ole vielä yhtään sellaista nähnyt, jossa KAIKKI osapuolet ei kärsis. Lapset toki kärsii aina eniten, kun aina äiti ja monesti myös isä alkaa perseilemään.

Naimisissa ja väsynyt kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naimisissa ja väsynyt kirjoitti:

Itse olen miettinyt jo kohta vuoden putkeen, että haluanko tälläistä elämää. No en halua, ja tuskin haluaa vaimokaan.

Mutta mentiin tekemään muksuja, joten vaihtoehdot on rajalliset. Erota sovussa ja pompotella lapsia vuoroviikoin. Erota taistellen ja taistellla oikeudessa kumpi saa olla oikea vanhempi (lähivanhempi). Erota taistellen, mutta ajaa toinen niin hermoraunioksi että luovuttaa lähivanhemmuuden. Erota sovussa ja suostua viranomaisen ensimmäiseen ehdotukseen (lapset äidille, isä maksamaan äidin ostoskimaraa).

Ei tässä hyviä vaihtoehtoja taida olla ollenkaan. Minä siis katselen tyhmää, epäloogista ja seksitöntä vaimoa ja vaimo katselee ärsyttävää, siisteyden suhteen välinpitämätöntä miestään joka vielä ahdistelee seksiehdotuksilla. Onneksi olen ylipainoinen ja liian väsynyt tekemään mitään asialle, ei tartte vittumaisen vaimon pelätä, että hankkiutuisin avioliittoa parempaan parisuhteeseen.

16 vuotta takana, enää 14 vuotta jäljellä. Sitten vapaudumme molemmat. Vaimo hankkii itselleen rauhallisen ja mitäänsanomattoman tyhmän elättäjän ja muuttaa maalle. Minä aloitan elämäni ja teen mielenkiintoisia asioita ja alan seurustelemaan, seksihurjastelen, matkustelen, syön hyviä ruokia, asun kaupungeissa, nautin elämästä ja palveluista. 

Minkä ikäiset lapset? Minun mieheni otti ja lähti. Lapset pieniä. Meillä menee mukavasti, minulla ja lapsilla. Ex asuu kaukana, on uusi nainenkin (ohittanut hedelmällisen iän). Ex äärettömän katkera, lasten kohtalo on hänellä kuin avoin haava ja jatkuvaa kiusantekoa sieltä suunnasta meillepäin.

Lapset on vielä nuoria. 4v, 6v, 13v 15v eli aika pitkään vielä leikitään perhettä lasten vuoksi.

Mutta onhan tämä saakeli raskasta. Ja kun nuo nuoremmat lapset vielä mentiin tekemään, niin tätä tuskaa eletään vielä pitkään.

Ja jos ero tulee niin tokihan se on katkera, jolta ne lapset varastetaan. Sivusta olen seurannut useampia eroja en ole vielä yhtään sellaista nähnyt, jossa KAIKKI osapuolet ei kärsis. Lapset toki kärsii aina eniten, kun aina äiti ja monesti myös isä alkaa perseilemään.

Ei tarvitse ruveta perseilemään jos vanhemmat haluavat parasta lapsilleen. Jäädään asumaan suht lähelle toisia, lapset voivat sujuvasti kulkea kahden kodin väliä, nuo vanhemmat teillä pystyisi jo itsenäisesti, vaikka koulumatkalla piipahtaa toisessakin kodissa. Kun laittaa erossa sen vanhemmuuden oman katkeruuden edelle. Itse se kumppani on valittu, lapset taas eivät ole voineet valita vanhempiaan. Meillä ainakin on toiminut ihan hyvin noin.

Lasten takia täälläkin ollaan vielä yhdessä.

 

En varmaan ole mikään unelmien kumppani itsekkään, mutta ainakin seuraavat asiat häiritsevät tuossa kumppanissa:

- Ei pyydä anteeksi (ei siis koskaan ikinä), olen joskus kun vielä tapeltiin nuorempina tuosta sanonutkin, että kuinka paljon se auttaisi jos edes joskus toinen pyytäisi anteeksi.

- Epäempaattinen. Aivan ilmiselviä ongelmia nähdä asioita koskaan muiden kannalta. Ainakaan minun tai lasten

- Uhriutuva. Joltain kaatuu maito lattialle ja hän joutuu sen siivoamaan niin jumalauta mikä uhri hän on. Tai jos minulla on työmatka ja hän "joutuu" jäämään lapsia hoitamaan kotiin. Ei siis kuitenkaan itse edes halua koskaan lähteä työmatkoille tai harrastaa mitään tai mennä minnekkään ja jos haluaa niin juuri silloin kun minulla olisi joku meno.

- Ei ole valmis joustamaan jonkun asian takia jos joku toinen tykkää jostain. Jos mennään elokuviin niin joko minä menen yksin (tai jonkun muun kanssa) sellaiseen josta minä pidän tai sitten mennään yhdessä sellaiseen josta hän pitää.

- Seksissä on häneltä pois jos vain minä nautin, vaikka luonnollisesti minä voisin antaa hänelle sellaista seksiä josta en itse nauti. Niimpä tehdään niinkuin hän haluaa, jotta olisi edes jotain seksiä

- Ei tee koskaan ikinä aloitetta seksiin. harrastaa sitä kanssani kyllä jo kymmenettä vuotta, ettei se nyt niin kamalaa voi olla. Mutta aloitetta ei tee koskaan. 

- Ei halaa tai muutenkaan hae läheisyyttä oma-aloitteisesti, halaa takaisin jos häntä halataan mutta ei todellakaan alennu tekemään aloitetta halaamisen tai muunkaan läheisyyden suhteen

- Ei syö kaikkia ruokia, mutta loukkaantuu jos kaikki eivät tykkää hänen haluamistaan ruoista.

- Ottaa lapsen syliin ja "hoivaa" jos on fyysinen kipu, mutta kun vanhempi lapsi turhautuneena lopulta avautuu ääneen mikä häneen sattuu (siis henkisesti) niin vähättelee tai komentaa. 

- Arvottaa lapset eriarvoiseen asemaan, jossa nuorin on aina rakkain ja vanhin vain pakollinen paha ja "vaikea lapsi"

Ja kaiken tämän jälkeen hän on se joka on se uhrautuva osapuoli meidän perheessä, jota minä voimakkaana persoona alistan.

Ja missään nimessä asioista ei voi keskustella, vaan silloin suututaan tai paetaan tilanteesta.

Ja en minä väitä olevani täydellinen ja on minussa vikoja, mutta en tiedä paljonko. Kaikissa meissä on.

Vierailija kirjoitti:

Täällä alkaa olla sata viestiä ja ap ei edelleenkään ole osannut vastata miksi juuri hän ansaitsee parempaa niin kuin on hehkuttanut... Siinä ei paljon yläpeukut auta kun koko ajatus rakentuu tyhjän päälle!

En ole ap, mutta näen asian niin, että jokainen meistä ansaitsee parempaa - tai ainakin oikeuden tavoitella parempaa - jos nykytilanne on hädintuskin edes siedettävä. Miksi muuten tavoitella kokopäiväduunia, jos on jo osa-aikaduuni? Paljon huonompihan olisi työttömyys? Tai miksi tavoitella oman alan töitä, jos on sentään joku työpaikka? Miksi tavoitella lapsettomuushoitojen avulla toista lasta, jos kuitenkin on jo se ensimmäinen? Meillä jokaisella on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja se pitäisi jokaisen voida elää niin, ettei kuolinvuoteellaan mieti, mitkä kaikki asiat jätti elämänsä aikana tekemättä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Loma oli yhteinen, mutta oliko myös johtopäätös yhteinen? Ei kannata laittaa mopoa vielä keulimaan jos se on vaan toisen osapuolen näkemys asiasta.

Mitä tarkoitat? Vähätteletkö minun näkemystäni asiasta vai oletko sitä mieltä, että minun pitäisi olla tästä asiasta jotain muuta mieltä, jonkun muun mieltä?

En vähättele sinun näkemystäsi, se on varmaan aidosti sinun mielipiteesi.

Mutta se mitä pelkällä omalla mielipiteellään voi tehdä on kuitenkin rajallista, muuten olisi maailma vieläkin itsekkäämpi paikka kaikkien elää.

Teillä on yhteinen avioliitto, yhteinen loma, niin miksi kuvittelet että eropäätös on vain sinun omasi? Juttele miehesi kanssa ja muodostakaa yhteinen kanta asiasta. Sitten toimitte sen mukaisesti.

Kyllä se eropäätös on tasan yhden ihmisen asia.Ketään ei voi  Suomessa pakottaa olemaan suhteessa jossa ei halua olla.Ihan selkeästi tällä pariskunnalla ei ole oikeasti mitään yhteistä.Se riittää ettei toinen halua jatkaa suhdetta. Koita  nyt tajuta.

Jos pariskunnalla ei ole mitään yhteistä, niin luulisi sitten olla helppo keskustella ja sopia miehen kanssa erosta. Mutta se ei tunnu kiinnostavan ja siihen löytyi syykin. Miehelle tulee ihan puun takaa että naisella on uusi mies katsottuna.

Ja jos eropäätös on on vain yhden ihmisen päätös niin sitten pitäisi olla myös avioon meno päätöskin yhden ihmisen päätös, mutta tämä ei liene Suomessa kovin yleistä. Nämä on vastavuorosia asioita.

Missä on logiikkasi? Avioliittoon tarvitaan kummankin osapuolen suostumus Suomessa ; ketään ei voi pakottaa alttarille tai tuomarin eteen kanssaan. Ketään ei myöskään voi pakottaa jatkamaan avioliittoa kanssaan, jos tämä ei halua. (Jos toinen ei halua jatkaa, on hän luvallinen hakemaan avioeroa yksinkin. Asiaa ei juuri kaunista se, että näennäisesti "neuvottelee" toisen osapuolen kanssa, ja todellisuudessa vain ilmoittaa oman kantansa eli halukkuutensa erota.)

Itselläni ei ole avioeroja takana, vaan elän elämäni ensimmäisessä avioliitossa,

josta kummallakaan osapuolella ei ole halua erota. Olemme olleet lähes 18 vuotta yhdessä. Joten itseäni en kommentillani puolusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä alkaa olla sata viestiä ja ap ei edelleenkään ole osannut vastata miksi juuri hän ansaitsee parempaa niin kuin on hehkuttanut... Siinä ei paljon yläpeukut auta kun koko ajatus rakentuu tyhjän päälle!

En ole ap, mutta näen asian niin, että jokainen meistä ansaitsee parempaa - tai ainakin oikeuden tavoitella parempaa - jos nykytilanne on hädintuskin edes siedettävä. Miksi muuten tavoitella kokopäiväduunia, jos on jo osa-aikaduuni? Paljon huonompihan olisi työttömyys? Tai miksi tavoitella oman alan töitä, jos on sentään joku työpaikka? Miksi tavoitella lapsettomuushoitojen avulla toista lasta, jos kuitenkin on jo se ensimmäinen? Meillä jokaisella on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja se pitäisi jokaisen voida elää niin, ettei kuolinvuoteellaan mieti, mitkä kaikki asiat jätti elämänsä aikana tekemättä. 

Kyllä, jokainen voi tavoitella parempaa. Esimerkiksi sen paremman työpaikan voi ansaita kun hankkii työkokemusta ja tarvittavaa osaamista alle ja sitten valmistautuu työhaastatteluun ja onnistuu siinä. Tällöin voi saada työpaikan ja voi sanoa että on sen ansainnut, siihen on selvä perustelu. Mutta miten avioliitossa joka ei kuitenkaan ole väkivaltainen tai muuten erityisen ongelmallinen voi sanoa ansaitsevansa parempaa, jos ei ole tehnyt mitään sellaista jonka takia oikeasti ansaitsisi sitä parempaa? Ei "ansaita parempaa" saisi olla tuollainen tyhjä lause jolla perustellaan itselle olemattomia tekoja joilla tuo parempi olisi ansaittu. Silloin on parempi myöntää vaan että haluan parempaa ja syynä on vaihtelun halu yms. , mutta ei yrittäkkään uskotella että olen jotenkin niin hyvä ihminen että ansaitsin sen paremman.

Malla_tunturi kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Loma oli yhteinen, mutta oliko myös johtopäätös yhteinen? Ei kannata laittaa mopoa vielä keulimaan jos se on vaan toisen osapuolen näkemys asiasta.

Mitä tarkoitat? Vähätteletkö minun näkemystäni asiasta vai oletko sitä mieltä, että minun pitäisi olla tästä asiasta jotain muuta mieltä, jonkun muun mieltä?

En vähättele sinun näkemystäsi, se on varmaan aidosti sinun mielipiteesi.

Mutta se mitä pelkällä omalla mielipiteellään voi tehdä on kuitenkin rajallista, muuten olisi maailma vieläkin itsekkäämpi paikka kaikkien elää.

Teillä on yhteinen avioliitto, yhteinen loma, niin miksi kuvittelet että eropäätös on vain sinun omasi? Juttele miehesi kanssa ja muodostakaa yhteinen kanta asiasta. Sitten toimitte sen mukaisesti.

Kyllä se eropäätös on tasan yhden ihmisen asia.Ketään ei voi  Suomessa pakottaa olemaan suhteessa jossa ei halua olla.Ihan selkeästi tällä pariskunnalla ei ole oikeasti mitään yhteistä.Se riittää ettei toinen halua jatkaa suhdetta. Koita  nyt tajuta.

Jos pariskunnalla ei ole mitään yhteistä, niin luulisi sitten olla helppo keskustella ja sopia miehen kanssa erosta. Mutta se ei tunnu kiinnostavan ja siihen löytyi syykin. Miehelle tulee ihan puun takaa että naisella on uusi mies katsottuna.

Ja jos eropäätös on on vain yhden ihmisen päätös niin sitten pitäisi olla myös avioon meno päätöskin yhden ihmisen päätös, mutta tämä ei liene Suomessa kovin yleistä. Nämä on vastavuorosia asioita.

Missä on logiikkasi? Avioliittoon tarvitaan kummankin osapuolen suostumus Suomessa ; ketään ei voi pakottaa alttarille tai tuomarin eteen kanssaan. Ketään ei myöskään voi pakottaa jatkamaan avioliittoa kanssaan, jos tämä ei halua. (Jos toinen ei halua jatkaa, on hän luvallinen hakemaan avioeroa yksinkin. Asiaa ei juuri kaunista se, että näennäisesti "neuvottelee" toisen osapuolen kanssa, ja todellisuudessa vain ilmoittaa oman kantansa eli halukkuutensa erota.)

Itselläni ei ole avioeroja takana, vaan elän elämäni ensimmäisessä avioliitossa,

josta kummallakaan osapuolella ei ole halua erota. Olemme olleet lähes 18 vuotta yhdessä. Joten itseäni en kommentillani puolusta.

Logiikka on siinä että jos jotakin yhdessä sovitaan niin se pitäisi yhdessä purkaakkin tarvittaessa eikä yksipuolisesti. Liike-elämässä yksipuolisesta sopimuksen purusta määrätään usein sopimussakkojakin.

Mutta jos sen nyt väkisin haluaa yksipuolisesti purkaa, niin hyvien tapojen mukaista olisi ainakin etukäteen aviokumppanille kertoa asiasta ja jutella. Eikä vaan "tiputtaa pommia" niskaan kun eropaperit tulee postissa.

Minusta lasten takia ei koskaan pitäisi olla yhdessä. Joo lapset kärsii erosta, mut vielä enemmän lapset kärsii, kun oppivat vanhemmiltaan nuo parisuhdemetodit. Minun exä oli tällasesta "ollan yhdessä lasten takia"- perheestä ja sille oli aivan outo juttu lähesyys ja toisen huomioiminen parisuhteessa.

Kaikkien eroa miettivien kannattaa lukea "Himoitse, leiki ja rakasta" -kirja ja tutustua Tony Robbinsin materiaaliin, mm youtubessa "How to rebuilt a broken relatioship".

<3

M41 kirjoitti:

Minusta lasten takia ei koskaan pitäisi olla yhdessä. Joo lapset kärsii erosta, mut vielä enemmän lapset kärsii, kun oppivat vanhemmiltaan nuo parisuhdemetodit. Minun exä oli tällasesta "ollan yhdessä lasten takia"- perheestä ja sille oli aivan outo juttu lähesyys ja toisen huomioiminen parisuhteessa.

No mun exäni taas oli eroperheestä, jossa sopuisasti sopivat huoltajuudet ja vaikka mitä. Exä sekä veljensä ovat molemmat tunneköyhiä jääpuikkoja joiden avioliitot on palasina ja sillat meihin ex-puolisoihin vielä pilattuna siihen kaupan päälle.

En sano siis, että ero tuon aiheutti, mutta ei se ainakaan siltä pelastanut. 

Ex-appiukkoon ja sen uuteen perheeseen on muuten vieläkin lämpimät välit. Niiden perhe-elämää kun joskus näkee, ei voi olla ihmettelemättä kuinka on siittänyt kaksi niin kylmää ja tunteetonta lasta.

Miksi valitsit alempitasoisen miehen, jos itse olet ylempitasoinen?

Kertokaa ihmeessä pettyneet millaisen miehen kanssa menitte naimisiin ja teitte lapsia? Mikä muutti miehen ja miksi luulette että muuttui? Tuskin kukaan on menny naimisiin miehen kanssa joka ei vastaa odotuksia. Tähän rehellisiä vastauksia, kiitos ?

Naimisissa ja väsynyt kirjoitti:

Itse olen miettinyt jo kohta vuoden putkeen, että haluanko tälläistä elämää. No en halua, ja tuskin haluaa vaimokaan.

Mutta mentiin tekemään muksuja, joten vaihtoehdot on rajalliset. Erota sovussa ja pompotella lapsia vuoroviikoin. Erota taistellen ja taistellla oikeudessa kumpi saa olla oikea vanhempi (lähivanhempi). Erota taistellen, mutta ajaa toinen niin hermoraunioksi että luovuttaa lähivanhemmuuden. Erota sovussa ja suostua viranomaisen ensimmäiseen ehdotukseen (lapset äidille, isä maksamaan äidin ostoskimaraa).

Ei tässä hyviä vaihtoehtoja taida olla ollenkaan. Minä siis katselen tyhmää, epäloogista ja seksitöntä vaimoa ja vaimo katselee ärsyttävää, siisteyden suhteen välinpitämätöntä miestään joka vielä ahdistelee seksiehdotuksilla. Onneksi olen ylipainoinen ja liian väsynyt tekemään mitään asialle, ei tartte vittumaisen vaimon pelätä, että hankkiutuisin avioliittoa parempaan parisuhteeseen.

16 vuotta takana, enää 14 vuotta jäljellä. Sitten vapaudumme molemmat. Vaimo hankkii itselleen rauhallisen ja mitäänsanomattoman tyhmän elättäjän ja muuttaa maalle. Minä aloitan elämäni ja teen mielenkiintoisia asioita ja alan seurustelemaan, seksihurjastelen, matkustelen, syön hyviä ruokia, asun kaupungeissa, nautin elämästä ja palveluista. 

Anteeksi kun nauroin tälle mutta musta sulla on loppujenlopuks hyvä meininki ja asenne. Vielä 14 vuotta tuomiota jäljellä ja sit lähtee. Et ruikuta tai syytä pelkästään vaimoa vaan tulet omine "vikoinesi" vastaan. Hauska mies ja hyvä suunnitelma. Oletko varma ettei vaimo vielä innostuisi jos tekisit asioita toisin?