Lue keskustelun säännöt.
Muita aikuisia "orpoja"
23.07.2017 |
Onko täällä muita, joilta molemmat vanhemmat jo kuolleet? Olen 32 v. enkä tunne ketään muuta oman ikäluokkani ihmistä, jolla olisi molemmat vanhemmat jo poissa kuten minulla. Aika monella toinen kuollut mutta monella myös molemmat vielä hengissä. Kovin yksinäiseksi ja oudoksi tunnen itseni...
Kommentit (24)
[/quote]
Tämän tunnistan minäkin. Oman ikäisteni (silloin siis 28 v) oli todella vaikea suhtautua minuun ja monet välttelivätkin seuraani koska kokivat tilanteeni niin vaikeaksi. Itse yritin pitää yllä melko normaaleja rutiineja (minulla oli kuitenkin kaksi pientä lasta) ja jotkut kokivat senkin vääräksi, sain kautta rantain kuulla että enhän vaikuta edes surulliselta (kuinka loukkaavaa!). Silloin huomasin, että vanhemmat ihmiset osasivat suhtautua kuolemaan paljon normaalimmin ja asiallisemmin ja heidän kanssaan olikin helpottavaa puhua asiasta. T: 2[/quote]
Juuri näin! Oman ikäiset kauhistelevat, miten voin selvitä mutta vanhemmat eivät. Miehen vanhemmat esimerkiksi ovat suhtautuneet ihanan rauhallisesti, he ovat kummatkin menettäneet vanhempansa ajat sitten ja ehkä siksi osaavat suhtautua. Kai tässä pitäisi hakeutua sitten enemmän vanhempien ihmisten seuraan, ettei tarvitse rauhoitella muita... AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äidillä oli syöpä ja isä sai aivoinfarktin. Äidin kohdalla isä hoiti kaiken, mutta isän kuollessa sossut ja seurakunta hoiti oikeastaan kaiken. Allekirjoitin jonkun lappusen, että kunnan sosiaalitoimistolla on valtuus hoitaa kaikki jutut ja asioihin liittyvät maksut mun puolesta. Itse valitsin arkun ja isän vaatteet ja päätin päivän + tiedotin kaikille joita asia koski ja seurakunta hoiti muuten hautajaisjärjestelyt.
Onpa onni, että apua on ollut mahdollista saada. Entäpä perunkirjoitus ym? Saiko siihen sossusta apua? Olet kyllä ollut ihailtavan vahva ja selvinnyt ilmeisen hyvin..? AP
Joo siihenkin sain apua tosi hyvin. Ei kukaan edes olettanut, että 17-v osais ja jaksais yksin. Ja periaatteessahan mä olin sen loppuajan ennen kuin täytin 18 sossujen holhouksessa kuten kuka tahansa huostaanotettu lapsi, sijaisperheen ja laitoksen sijaan vaan sain ikäni vuoksi mennä sinne asuntolaan kun se mahdollisuus ammattikoulullani kerran oli.
Ja oon mä ihan hyvin selvinnyt, totesin jossain kohtaa että mun vanhemmat tuskin haluais että mun elämä pysähtyy. Sitä ihmeesti selviää kun pakko on. Opiskelen tällä hetkellä yliopistossa, kun toisella alallani ei oo työtä just nyt ja elämä on ihan mallillaan. Mulla on ihania ystäviä, poikaystävä ja kissoja jotka muodostaa mun "perheen", eli juhlapyhiäkään ei tarvi viettää yksin. Joulut ja juhannukset on menneet pari vuotta nyt poikaystävän vanhempien luona ja alan vähitellen kuulua porukkaan. Ikävä on tietysti yhä kova, mutta arki rullaa kivasti eikä ole enää koko ajan surullinen ja yksinäinen olo.
Tsemppiä kaikille ❤️