Sinä, joka pidät harvoin yhteyttä vanhempiisi (soitat, viestittelet, käyt kylässä), minkälaiset vanhemmat sinulla on?

Ihan normaaleja. Isän kanssa en ole koskaan ollut mitenkään läheinen, hän on pysynyt vähän etäisenä, mutta äidin kanssa olen tullut aina hyvin toimeen. Ei silti olla kovin usein tekemisissä, vaikka asutaan ihan lähekkäin, molemmilla on niin omat touhunsa ja omat elämänsä. Mutta silloin kun ollaan yhteyksissä, toimitellaan kaikki mahdolliset asiat.

Jotenkin elossa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät osaa kysyä kuulumisia. Jos kertoo jotain, eivät kommentoi, eivät kysy vastakysymyksiä, alkavat vain kertoa omista asioistaan. Isäni ei ole koskaan ottanut mitään kontaktia lapsiini, ei nähtävästi hänen mielestään kuulu asiaan.

Ruokapöydässä ei keskustella, vaan syödään hiljaisuuden vallitessa. Jos toinen sanoo minulle jotain, toinen alkaa puhua päälle omia asioitaan. Eivät osaa siis keskustella myöskään keskenään.

Käyn heillä harvoin ja en jää yöksi.

Ai niin. Silloin harvoin kun käymme, eivät tule tervehtimään, vaikka huomaavat meidän ajavan pihaan. Istuvat sisällä vaikka lukemassa lehteä ja tuskin noteeraavat tulomme. Ja aiemmin on niiin pyydetty käymään, "kun ette te koskaan käy..." ???

Tuttua tuo, ettei noteerata ollenkaan kun menee käymään.  Olin odottamassa pihalla isääni, josko pian tulisi asioiltaan. No, taksi ajoi ihan oven eteen (isä liikkui jo heikosti), mies kömpii kuskin avustamana tuosta, ei suo katsettakaan minulle, vaan menee avaamaan oven. Ei tervehdystä, ei mitään. Minä sitten menen perässä sisälle. Viritän väkinäistä keskustelua...harmi, kun ei ole kissaakaan enää - siitä voi aina aloittaa jutun. Luulin, ettei missään muussa perheessä "toivoteta tervetulleeksi" näin. Ei se suinkaan ollut vain minua kohtaan tyyli, vaan sellainen käytäntö.

Joo, mikä tämä on että tulet kyläilemään ja varsinkin isä käyttäytyy kuin olisit ilmaa vaikka ei ole huonot välit, riitaa tms. Kököttää tellun edessä ja tulee syömään kun pyydetään ja sitten se oli siinä. Ei sanaakaan, kunnes toteat että nyt lähden, hei. Väkinäinen hei, mutta katse ei irtoa telkusta.

Jotenkin elossa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät osaa kysyä kuulumisia. Jos kertoo jotain, eivät kommentoi, eivät kysy vastakysymyksiä, alkavat vain kertoa omista asioistaan. Isäni ei ole koskaan ottanut mitään kontaktia lapsiini, ei nähtävästi hänen mielestään kuulu asiaan.

Ruokapöydässä ei keskustella, vaan syödään hiljaisuuden vallitessa. Jos toinen sanoo minulle jotain, toinen alkaa puhua päälle omia asioitaan. Eivät osaa siis keskustella myöskään keskenään.

Käyn heillä harvoin ja en jää yöksi.

Ai niin. Silloin harvoin kun käymme, eivät tule tervehtimään, vaikka huomaavat meidän ajavan pihaan. Istuvat sisällä vaikka lukemassa lehteä ja tuskin noteeraavat tulomme. Ja aiemmin on niiin pyydetty käymään, "kun ette te koskaan käy..." ???

Tuttua tuo, ettei noteerata ollenkaan kun menee käymään.  Olin odottamassa pihalla isääni, josko pian tulisi asioiltaan. No, taksi ajoi ihan oven eteen (isä liikkui jo heikosti), mies kömpii kuskin avustamana tuosta, ei suo katsettakaan minulle, vaan menee avaamaan oven. Ei tervehdystä, ei mitään. Minä sitten menen perässä sisälle. Viritän väkinäistä keskustelua...harmi, kun ei ole kissaakaan enää - siitä voi aina aloittaa jutun. Luulin, ettei missään muussa perheessä "toivoteta tervetulleeksi" näin. Ei se suinkaan ollut vain minua kohtaan tyyli, vaan sellainen käytäntö.

Ymärrän mitä näissä viesteissä kerrotaan. Meillä oli vähän saman tapaista. Aina kun mentiin käymään, oli alkuu jäykää ja tavallaan vierastetiin toisiamme. Myöhemmin sitten juttu alkoi luistaa, koska meillä vanhemat oli muuten ihan mukavia. Vain tuo alkujäykistely. Huomasin, että se tarttui myös joihinkin sisaruksini ja jotenkin aina kun tapasimme, vaikka vanhempien luona, alku oli jäykkää ja tuskin toista tervehdittiin, kun nähtiin. Itse yritän toimia toisin ja ottaa meille tulevat sisarukset ja  omat lapset ilolla vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin elossa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät osaa kysyä kuulumisia. Jos kertoo jotain, eivät kommentoi, eivät kysy vastakysymyksiä, alkavat vain kertoa omista asioistaan. Isäni ei ole koskaan ottanut mitään kontaktia lapsiini, ei nähtävästi hänen mielestään kuulu asiaan.

Ruokapöydässä ei keskustella, vaan syödään hiljaisuuden vallitessa. Jos toinen sanoo minulle jotain, toinen alkaa puhua päälle omia asioitaan. Eivät osaa siis keskustella myöskään keskenään.

Käyn heillä harvoin ja en jää yöksi.

Ai niin. Silloin harvoin kun käymme, eivät tule tervehtimään, vaikka huomaavat meidän ajavan pihaan. Istuvat sisällä vaikka lukemassa lehteä ja tuskin noteeraavat tulomme. Ja aiemmin on niiin pyydetty käymään, "kun ette te koskaan käy..." ???

Tuttua tuo, ettei noteerata ollenkaan kun menee käymään.  Olin odottamassa pihalla isääni, josko pian tulisi asioiltaan. No, taksi ajoi ihan oven eteen (isä liikkui jo heikosti), mies kömpii kuskin avustamana tuosta, ei suo katsettakaan minulle, vaan menee avaamaan oven. Ei tervehdystä, ei mitään. Minä sitten menen perässä sisälle. Viritän väkinäistä keskustelua...harmi, kun ei ole kissaakaan enää - siitä voi aina aloittaa jutun. Luulin, ettei missään muussa perheessä "toivoteta tervetulleeksi" näin. Ei se suinkaan ollut vain minua kohtaan tyyli, vaan sellainen käytäntö.

Joo, mikä tämä on että tulet kyläilemään ja varsinkin isä käyttäytyy kuin olisit ilmaa vaikka ei ole huonot välit, riitaa tms. Kököttää tellun edessä ja tulee syömään kun pyydetään ja sitten se oli siinä. Ei sanaakaan, kunnes toteat että nyt lähden, hei. Väkinäinen hei, mutta katse ei irtoa telkusta.

Olisko tämä sitä, että vierastetaan omia lapsia. Koskaan ei ole oikein oltu mukana oman lapsen elämässä ja sitten kun lapsi muuttaa pois kotoa,  vieraannutaan lopullisesti. Ei oikein ole mitään sanomista edes omalle lapselle. Monesti vieraalle ihmiselle ei oikein keksi mitään sanomista ja voisiko olla niin, että oma lapsikin voisi jollekin olla niin  "vieras"?

Äitiäni ei vain jaksa meidän perhe kiinnostaa. Ja jos kerron hänelle mitä vaan, maalaa hän siitä heti piruja seinälle esim. Varattiin hiihtolomalle etelänreissu "voi kamalaa, mitä jos se lentokone syöksyy maahan?", tyttäreni on lähdössä opiskelijavaihtoon "Ai kamala, toivottavasti se ei ny kehenkään ulkomaalaiseen kuitenkaan ihastu ", poika sai kesätöitä "Ai kamala, miten se nyt ehtii ha jaksaa valmistautua syksyn kirjoituksiin", ystäväni x on vihdoin raskaana "oivoivoi kun se on jo yli kolmekymppinen mahtaako sillä lapsella olla kaikki kunnossa..."

- varsinainen arjen ankeuttaja siis.

Ja juttelee tietenkin mielellään kaikki ventovieraidenkin sairaskertomukset/avio-ongelmat jne minulle (tyyliin hänen kampanjansa äidin syöpä...)

Ei vaan jaksa :(

Olin äitiini yhteydessä viikottain ja helposti. Kun äiti kuoli, en osannut olla isääni yhteydessä kuin "pakosta". Aina mietin viikkokausia että nyt on pakko soittaa tai välit kuolevat kokonaan. Emme osaa puhua puhelimessa. Aina pyydän isää kylään, mutta kuulemma on aina kiirettä tms. Välillä kutsumme itsemme hänelle kylään vastustelusta huolimatta. Viemme omat pullamme ja lapsille mehut. Isä keittää kahvit.

Ennen äidin kuolemaa olisin sanonut että isällä ja minulla oli ihan ok-läheiset välit. Kävi kuitenkin ilmi, että äiti oli "tasoitellut" paljon asioita ja isä ei oikeasti luottanut minuun, eikä omien sanojensa mukaan olisi koskaan halunnut lapsia, eikä varsinkaan pitänyt lastenlapsista saati puolisostani. Mikään tällainen ei olisi tullut mieleenikään ennen.

Olin lapsena isin tyttö. Isä oli ankara, mutta puuhaili kanssani kaikenlaista. Välit nähtävästi muuttuivat (minun siitä tietämättä) kun hylkäsin työväenluokan ja rupesin "herraksi" (vaikka nainen olenkin). Isä luulee että en arvosta häntä. Tuollainen luulo loukkaa minua.

Tämä on suuri tabu. Vanhemmat voivat olla suuri riesa aikuisille lapsille.

Äitini oli niin kännissä/lääkkeissä matkalla perhejuhaan kuskina että soitin poliisit.

No ne on sellasia umpitylsiä, rumia, kaavoihinsa jämähtäneitä juntteja.

Hyväntahtoisia ihmisiä kyllä sinänsä mutta perseestä siitä huolimatta, koska eivät vaan osaa olla kiinnostavaa ja hyödyllistä seuraa. Ei kovin kauan tarvitse olla tekemisissä niiden kanssa, kun pää alkaa olla vaarassa räjähtää tylsistymisestä.

Kontrolloivia -isä varsinkin. En saanut olla oma itseni eikä minua hyväksytty sellaisena kuin olin.

Isä on jo edesmennyt, äiti elää tuossa lähes naapurissa. Ei soitella, viestitellä eikä käydä toistemme luona kovinkaan usein. Äiti ei käy koskaan meillä. 

N47

Adoptioäiti oli (on) lapsettomuudestaan katkera, joka vertasi siskonsa tyttäreen ja harrasti sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Alkoholisoitui, ja lähti kun olin ala-asteella.

Adoptioisä löysi pian uuden naisen joka ei hyväksynyt millään minua. Oli (ja on) kylmä ja etäinen minua kohtaan. Isä vietti enemmän ja enemmän aikaa naisen ja tämän tytärten kanssa. Jäin henkisesti aivan yksin, ja muutin pois kotoa 17-vuotiaana.

Olen jotenkin sinnitellyt elämässä kiinni, mutta olen saanut kuulla etten ole saavuttanut mitään ja olen epäkiitollinen ja itsekäs. En oikein ymmärrä miksi he näkevät minut sellaisena. En pidä enää mitään yhteyttä heihin. Biologisiin vanhempiin olisin halunnut olla yhteydessä mutta tulin sieltäkin torjutuksi. Näillä mennään sitten...

Muutin toiseen maahan, joten näemme siksi harvoin. Olen myös laiska päivittelemään kuulumisia, ellei mitään ihmeellistä ole tapahtunut. Vanhemmissa itsessään ei ole mitään vikaa, suhteemme on hyvä ja he ovat minulle hyvin rakkaita. Olemme vain luurin kummassakin päässä laiskoja soittamaan "turhasta". Välillä (harvemmin) soittelemme viikottain, mutta toisinaan emme kuule toisistamme mitään yli kuukauteen/kahteen.

Äidilläni ei ole diagnoosia, mut joku persoonallisuushäiriö sillä täytyy olla. Me lapset emme vaan osaa tehdä mitään oikein. Äiti on kouluttautumaton duunari, työ on itseisarvo eikä sen sisällöllä ole väliä. Halusin opiskella ja äiti otti sen arvosteluna itseään kohtaan. Minun olisi pitänyt haluta samanlaista elämää kuin hän. Äiti ei halua tietää koulutustani eikä hän halua tietää ammattinimikettäni puhumattakaan työstäni tarkemmin. Jos kertoisin työstäni, olisi se turhaa kehumista ja itseni korostamista. Toisaalta siskoni ei opiskellut ja tekee samaa tehdastyötä kun äitini teki. Ei ole hyvä sekään ja äiti kohtelee siskoani alentuvasti. Lastenlasten elämät eivät kiinnosta eikä hän halua kuulla heidän kuulumisiaan. Ei vieraile meillä koskaan (viimeksi käynyt n. 10 vuotta sitten) emmekä me ole tervetulleita heille. Moneen vuoteen ei ole käynyt, kun olemme sinne menoa suunnitelleet. Ei sitten.

Isä on vuosien saatossa alkoholisoitunut. Mitä en äidin kumppanista ihmettele. En halua olla humalaisen isän kanssa tekemisissä. Olen hänelle yrittänyt puhua ja hänen mukaansa ei kannata pitää enempää yhteyttä.

Kun olin pieni äitini kauhisteli Virpi Miettistä, joka häpesi vanhaa äitiään. Häntä ei kukaan häpeä, mutta on omalla toiminnallaan tehnyt yhteydenpidon lähes mahdottomaksi. Pahinta on, että asuu edelleen vanhassa kotikaupungissani ja terveydenhuollossa on paljon tuttaviani töissä. Varmasti tulevaisuudessa ihmettelevät, miksi eivät lapset vanhuksista välitä. Mä tulen näyttämään kylmältä, vaikka oikeasti en vaan jaksa äidin henkistä väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Äitiäni ei vain jaksa meidän perhe kiinnostaa. Ja jos kerron hänelle mitä vaan, maalaa hän siitä heti piruja seinälle esim. Varattiin hiihtolomalle etelänreissu "voi kamalaa, mitä jos se lentokone syöksyy maahan?", tyttäreni on lähdössä opiskelijavaihtoon "Ai kamala, toivottavasti se ei ny kehenkään ulkomaalaiseen kuitenkaan ihastu ", poika sai kesätöitä "Ai kamala, miten se nyt ehtii ha jaksaa valmistautua syksyn kirjoituksiin", ystäväni x on vihdoin raskaana "oivoivoi kun se on jo yli kolmekymppinen mahtaako sillä lapsella olla kaikki kunnossa..."

- varsinainen arjen ankeuttaja siis.

Ja juttelee tietenkin mielellään kaikki ventovieraidenkin sairaskertomukset/avio-ongelmat jne minulle (tyyliin hänen kampanjansa äidin syöpä...)

Ei vaan jaksa :(

Mun äiti on samanlainen. Olis kiva jos vois keskustella normaalisti, mutta kun ei voi niin ei voi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin elossa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät osaa kysyä kuulumisia. Jos kertoo jotain, eivät kommentoi, eivät kysy vastakysymyksiä, alkavat vain kertoa omista asioistaan. Isäni ei ole koskaan ottanut mitään kontaktia lapsiini, ei nähtävästi hänen mielestään kuulu asiaan.

Ruokapöydässä ei keskustella, vaan syödään hiljaisuuden vallitessa. Jos toinen sanoo minulle jotain, toinen alkaa puhua päälle omia asioitaan. Eivät osaa siis keskustella myöskään keskenään.

Käyn heillä harvoin ja en jää yöksi.

Ai niin. Silloin harvoin kun käymme, eivät tule tervehtimään, vaikka huomaavat meidän ajavan pihaan. Istuvat sisällä vaikka lukemassa lehteä ja tuskin noteeraavat tulomme. Ja aiemmin on niiin pyydetty käymään, "kun ette te koskaan käy..." ???

Tuttua tuo, ettei noteerata ollenkaan kun menee käymään.  Olin odottamassa pihalla isääni, josko pian tulisi asioiltaan. No, taksi ajoi ihan oven eteen (isä liikkui jo heikosti), mies kömpii kuskin avustamana tuosta, ei suo katsettakaan minulle, vaan menee avaamaan oven. Ei tervehdystä, ei mitään. Minä sitten menen perässä sisälle. Viritän väkinäistä keskustelua...harmi, kun ei ole kissaakaan enää - siitä voi aina aloittaa jutun. Luulin, ettei missään muussa perheessä "toivoteta tervetulleeksi" näin. Ei se suinkaan ollut vain minua kohtaan tyyli, vaan sellainen käytäntö.

Joo, mikä tämä on että tulet kyläilemään ja varsinkin isä käyttäytyy kuin olisit ilmaa vaikka ei ole huonot välit, riitaa tms. Kököttää tellun edessä ja tulee syömään kun pyydetään ja sitten se oli siinä. Ei sanaakaan, kunnes toteat että nyt lähden, hei. Väkinäinen hei, mutta katse ei irtoa telkusta.

Olisko tämä sitä, että vierastetaan omia lapsia. Koskaan ei ole oikein oltu mukana oman lapsen elämässä ja sitten kun lapsi muuttaa pois kotoa,  vieraannutaan lopullisesti. Ei oikein ole mitään sanomista edes omalle lapselle. Monesti vieraalle ihmiselle ei oikein keksi mitään sanomista ja voisiko olla niin, että oma lapsikin voisi jollekin olla niin  "vieras"?

Tuo ajatus, että vieraalle ei keksi mitään sanomista, jakaa ihmiset eri yhteiskuntaluokkiin. Vähänkään sivistynyt ihminen osaa puhua smalltalkia asiasta kuin asiasta. "Mitä kuuluu?" "Oltiin juuri lomalla." " Voi kun kiva! Missä kävitte?" jne. Valitettavasti tätä taitoa löytyy harvemmin jurottavista 80-v. isistä...

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin elossa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät osaa kysyä kuulumisia. Jos kertoo jotain, eivät kommentoi, eivät kysy vastakysymyksiä, alkavat vain kertoa omista asioistaan. Isäni ei ole koskaan ottanut mitään kontaktia lapsiini, ei nähtävästi hänen mielestään kuulu asiaan.

Ruokapöydässä ei keskustella, vaan syödään hiljaisuuden vallitessa. Jos toinen sanoo minulle jotain, toinen alkaa puhua päälle omia asioitaan. Eivät osaa siis keskustella myöskään keskenään.

Käyn heillä harvoin ja en jää yöksi.

Ai niin. Silloin harvoin kun käymme, eivät tule tervehtimään, vaikka huomaavat meidän ajavan pihaan. Istuvat sisällä vaikka lukemassa lehteä ja tuskin noteeraavat tulomme. Ja aiemmin on niiin pyydetty käymään, "kun ette te koskaan käy..." ???

Tuttua tuo, ettei noteerata ollenkaan kun menee käymään.  Olin odottamassa pihalla isääni, josko pian tulisi asioiltaan. No, taksi ajoi ihan oven eteen (isä liikkui jo heikosti), mies kömpii kuskin avustamana tuosta, ei suo katsettakaan minulle, vaan menee avaamaan oven. Ei tervehdystä, ei mitään. Minä sitten menen perässä sisälle. Viritän väkinäistä keskustelua...harmi, kun ei ole kissaakaan enää - siitä voi aina aloittaa jutun. Luulin, ettei missään muussa perheessä "toivoteta tervetulleeksi" näin. Ei se suinkaan ollut vain minua kohtaan tyyli, vaan sellainen käytäntö.

Joo, mikä tämä on että tulet kyläilemään ja varsinkin isä käyttäytyy kuin olisit ilmaa vaikka ei ole huonot välit, riitaa tms. Kököttää tellun edessä ja tulee syömään kun pyydetään ja sitten se oli siinä. Ei sanaakaan, kunnes toteat että nyt lähden, hei. Väkinäinen hei, mutta katse ei irtoa telkusta.

Samanlainen munkin isä, juttu luistaa kun saapuu  kultapoju.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin elossa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät osaa kysyä kuulumisia. Jos kertoo jotain, eivät kommentoi, eivät kysy vastakysymyksiä, alkavat vain kertoa omista asioistaan. Isäni ei ole koskaan ottanut mitään kontaktia lapsiini, ei nähtävästi hänen mielestään kuulu asiaan.

Nämä on vaan tämmöisiä , itse olen ollut nk. kuoleman partaalla niin nämä tuumaavat vaan, että jaa

Ruokapöydässä ei keskustella, vaan syödään hiljaisuuden vallitessa. Jos toinen sanoo minulle jotain, toinen alkaa puhua päälle omia asioitaan. Eivät osaa siis keskustella myöskään keskenään.

Käyn heillä harvoin ja en jää yöksi.

Ai niin. Silloin harvoin kun käymme, eivät tule tervehtimään, vaikka huomaavat meidän ajavan pihaan. Istuvat sisällä vaikka lukemassa lehteä ja tuskin noteeraavat tulomme. Ja aiemmin on niiin pyydetty käymään, "kun ette te koskaan käy..." ???

Tuttua tuo, ettei noteerata ollenkaan kun menee käymään.  Olin odottamassa pihalla isääni, josko pian tulisi asioiltaan. No, taksi ajoi ihan oven eteen (isä liikkui jo heikosti), mies kömpii kuskin avustamana tuosta, ei suo katsettakaan minulle, vaan menee avaamaan oven. Ei tervehdystä, ei mitään. Minä sitten menen perässä sisälle. Viritän väkinäistä keskustelua...harmi, kun ei ole kissaakaan enää - siitä voi aina aloittaa jutun. Luulin, ettei missään muussa perheessä "toivoteta tervetulleeksi" näin. Ei se suinkaan ollut vain minua kohtaan tyyli, vaan sellainen käytäntö.

Joo, mikä tämä on että tulet kyläilemään ja varsinkin isä käyttäytyy kuin olisit ilmaa vaikka ei ole huonot välit, riitaa tms. Kököttää tellun edessä ja tulee syömään kun pyydetään ja sitten se oli siinä. Ei sanaakaan, kunnes toteat että nyt lähden, hei. Väkinäinen hei, mutta katse ei irtoa telkusta.

Samanlainen munkin isä, juttu luistaa kun saapuu  kultapoju.

Mulla todettiin syöpä, vastaus oli jaa,ei ole senk.ummenin kyselty. Onneksi syöpä hoidossa.

Up

Äitini kohdalla täyttyisi varmaan useammankin persoonallisuushäiriön kriteerit.

Ulkoapäin katsottuna todella ihana ihminen mutta suljettujen ovien takana se todellinen ihminen tulee esille.

Heti sodan jälkeen syntyneet vanhemmat minulla, välit jotenkin kovin etäisiksi jääneet, isän kanssa etenkin. Kauhistuttaa ajatus, että äiti jos äiti kuolee ensin, pitää isän kanssa sitten keksiä jotakin yhteistä. Hirveätä syyllisyyttä poden siitä, että vierailen ja olen yhteydessä niin harvoin, mutta yhteydenpitokin on jotenkin vaikeaa, ei tule luonnollisesti. :( Paha mieli kaikkien puolesta, koska koen, että äiti ja isä kärsivät myös siitä, ettei meillä oikein ole sellaista lämmintä suhdetta. En esim. ikinä ole esitellyt poikaystäviäni vanhemmilleni tai muutenkaan emme ole sellaisista asioista jotenkin koskaan voineet puhua.