Sinä, joka pidät harvoin yhteyttä vanhempiisi (soitat, viestittelet, käyt kylässä), minkälaiset vanhemmat sinulla on?

Aikuisena...

Tavalliset, arkiset, työväenluokkaiset, ahkerat, rauhalliset, maalla asuvat, varautuneet, vieraanvaraiset, kunnolliset. Ihan mukavia ovat, ja lapsuuteni oli hyvin tavallinen, mutta en ole sillä lailla perhesuuntautunut, että jaksaisin jatkuvasti soitella tai matkustaa käymään.

Toivottavasti eivät odota minuata vanuuden turvaa vain siksi, että satun olemaan heidän lapsensa.

Henkisesti väkivaltainen äiti, samanlainen edelleen.

Kuolleet.

Alkoholisteja

Enimmän aikaa he olivat etäisiä, eli en koskaan ole jutellut heidän kanssaan mistään. Silloin harvoin kun ottivat kontaktia niin se oli aina jotain negatiivista, rankaisua yms.

Isäni on aina ollut itsekeskeinen omaan napaan tuijottaja, lapset ja perhe eivät olleet niitä ihan tärkeimpiä asioita vaikka yhdessä asuttiinkin. Ei myöskään itse ole kiinnostunut pitämään minuun yhteyttä ja pitää minua selkeästi alempiarvoisena kuin veljeäni. Äitini taas on kylmä ihminen, jolle raha on ainoa rakkaudenkohde ja sairaalloinen nuukuus rajoittaa normaalia elämää. Ovat eronneet vuosia sitten ja olen miettinyt, sairastuttiko vaikea avioliitto äitini vai onko luonnostaan kykenemätön normaaleihin tunteisiin.

Äitini on kamalin bessewisser ja kateellisin ja katkerin ihminen, jonka tiedän. 20 vuotta sitten sairastui masennukseen, joka on kroonistunut ajat sitten, kaksi itsemurhayritystä. Normaali kanssakäyminen on tuskaannuttavaa, sillä viiden minuutin päästä alkaa loputon valitus terveysongelmista yms. Vuorokausirytmi ihan sekaisin jo 10 vuotta, valvoo yöt, nukkuu päivät. Diagnosoitu vaativa persoonallisuus, tässä ihan suora kuvaus äidistäni:

Obsessiivis-kompulsiivinen persoonallisuushäiriö (F60).

Vähintään neljä seuraavista: (Mutsilla kaikki paitsi 1.)

(1) jatkuva huoli ja epäily

(2) ajattelua hallitsevat asioiden yksityiskohdat, säännöt, listat, järjestys, organisaatio tai aikataulu

(3) täydellisyyden tavoittelu, joka haittaa tehtävien loppuunviemistä

(4) ylenmääräinen tunnontarkkuus

(5) mielihyvän ja ihmissuhteiden laiminlyöminen työn ja aikaansaamisen kustannuksella

(6) pikkutarkkuus ja sovinnaisuus

(7) joustamattomuus ja itsepäisyys

(8) pyrkimys kohtuuttomassa määrin saada muut toimimaan täsmälleen haluamallaan tavalla tai kohtuuton vastenmielisyys sallia muiden toimia omalla tavallaan

Isällä MS-tauti, äiti on isän omaishoitaja. Isää ei ole enää pariin vuoteen voinut jättää lainkaan yksin. Vierailu alkaa näin: tulen olohuoneeseen, jossa isä istuu katsomassa telkkua. Tuskin tervehtii, istun sohvalle ja kyselen kuulumisia ja yritän rupatella lämpimikseni, ns. keskustelu loppuu muutaman minuutin sisällä, kun en enää keksi, miten pidän sen hengissä. Yksin ei voi keskustella, kai? Isän vastaukset joo ja ei, sitten mykistyy eikä kysy mun kuulumisia tai puhu mitään. Ja isäni ei ole dementoitunut, hänen mielestään kai sanomalehti tai telkku on parempaa seuraa.

Äitini on niin järkyttävä energiasyöppö, että olen ihan poikki aina kun tapaan häntä. Hänellä ei ole myöskään mitään estoja kertoa isän seksihaluista ja miten ne toteutetaan tai siitä, miten isällä ummetus voi teettää sitä, että äiti koukkii isän xxxx jne jne jne. Tällaissa tilanteessa totean napakasti, että en ole terapeutti, vaan lapsesi enkä halua kuulla graafisia, intiimejä seikkoja. Sitten äiti kiivastuu ja huutaa, että en tiedä mitään heidän elämästään! No kyllä mä tiedän, esim. mökillä olen osa tätä elämää, en ole enää kolmeen vioteen halunnut käydä siellä. Minä myös aikoinaan buukkasin äidille ekan ajan pönttölääkärille, ei kai muista sitäkään enää.

N 48v

Ymmärän oikein hyvin, itsellä hiukan sama tilanne. Tapaamisessa ei ole juuri iloa, se on vain suoritus, josta toivoo selviävänsä.

Masentuneita, parisuhdeongelma, syyllistäviä, aggressiivisia piiloa. ja huutoraivarit jatkuvia edelleen ja alkaneet kun olin alle kouluikäinen, saamattomia, elämänhallinta kadoksissa, heitä ei kiinnosta yhtään mikään. Jne. Jne. Sovinismia, rintojen puristelua, haukkumista, valehtelua jne.

Tämä on tärkeä aihe, mutta jotenkin tabu. Aina puhutaan siitä, miten lapse tuottavat ongelmia ja sitä kautta vieraannutaan.

Minua rasittaa isäni, jonka mielestä on vain yksi ainoa oikea tapa elää. Ja hän aina alkaa saarnaamaan siitä.

Vanhenmat eronneet. Äiti kuoli puolitoista vuotta sitten kohtuu yllättäen. Isä otti ja rakstui uuteen naiseen ollessaan kolman- nessa liitossa. Ja muutti yhteisestä kodista pois. Siinähän on ollut vuoden sisään sulattelemista..

Kylmiä ja etäisiä jo lapsuusaikoina, samanlaisia edelleen.

Ei niitä jaksa sekuntiakaan eikä näemmä toisinkaan päin.

Aika itsekeskeisiä. Eivät he kysy kuulumisia, vaan posmittavat aina omiaan. Minun 50-vuotissynttäreitänikään eivät muistaneet, lastemme synttäreistä nyt puhumattamaan. Joo, muisti vippaa mutta on tuossa myös sitä, että heitä ei ole koskaan kauheasti kiinnostanut muutenkaan.

Äitini on jo dementoitunut ja laitoksessa, isä on todella iäkäs ja aika höppänä hänkin, muttei myönnä tarvetta käydä muistitutkimuksissa. Tarvitsisivat apua kyllä, mutta menivät muutama vuosi sitten muuttamaan kauas meistä lapsista, vaikka kuinka yritin vääntää rautalangasta, että sinne yli 400 kilometrin päähän ei sitten voi ajella viikottain, jos tulee tarvetta apuun.

Koko suhteeni heihin on syyllisyydentuntoinen. Koen, että pitäisi pitää enemmän yhteyttä, mutta en vaan jaksa epäsäännöllisen vuorotyön ja oman perheeni murheiden (molemmilla lapsilla erityisongelmia, mies sairasti syövän, itselläkin terveysongelmia) ohella rampata katsomassa vanhempia tai soitella tiheästi. Kun soitan, se on yhtä syyllistämistä, että "mikset tule käymään".

Käyn joka toinen kk., ja se on iso urakka, koska en voi jäädä isälle yöksi, elää niin omaan tahtiinsa, ettei siellä ole juuri edes ruokaa kaapissa ja herätys olisi kukonlaulun aikaan. Joten ajan yhden päivän aikana liki 900 km.

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat oli aika tiukkoja kurissa, isä suuttui aika pienistäkin asioista. Sitten he olivat aika kontrolloivia, esim. Kun lähdin käymään vaan esim. kaupassa, aina oli kauheat utelut, että mihis olet menossa, missä olit näin pitkään jne...

Eipä ole tällein sikuisena kauhean usein tehnyt mieli pitää heihin yhteyttä.

Onko kenelläkään muulla ollut samanlaista?

Olen varmaan paljon sinua vanhempi, mutta tuo kontrolloiminen oli äidillä ikävimpiä piirteitä. Hän mm. lahjoi sisareni lasta rahalla, että tämä olisi kertonut äitinsä miessuhteista. Minunkin lastani ehti tentata, mutta onneksi asuimme sen verran kaukana, että jäi yhteen kertaan (luulisin). Äiti sitten toisti nämä kuulemansa asiat  siskolleni, moittien ja riidellen. Aiheutti ainakin tyttärensä ja tämän tyttären välille kitkaa, mutta luulen, että se oli tarkoituskin. Hän oli myös kateellinen meille. Olemme olleet joskus ihan ok-näköisiä ja hän oli tietysti vanheneva kovan elämän kuluttama nainen. Minulta vei kauan uskoa, että ÄITI voi olla oikeasti kateellinen lapsilleen :( Ja sitten haukkua, jos oli vaikka laihtunut, että on "se uusi tauti". Tai jos olikin lihonut, kehui sitten tuntemiaan laihempia naisia (itse oli pieni ja pyöreä).

Meillä oli jatkuva riitainen tunnelma, ne hetket, jolloin oli kivaa ovat jääneet kyllä mieleen. Ja haluan jo antaa anteeksi. Isäni oli hyvin nuorena jatkosodassa, hänelle oli ollut myös kova kotikuri (jonka minä sitten sain myös piiskauksineen kaikkineen). Isä ei juuri keskustellut muuta kuin määräilemällä, haukkumalla ja ivailemalla. Oli hän myös vaikea luonne varmaan, mutta osansa vaikutti tuo sodassa vietetty aikakin. Kaikki piti tehdä kuten hän sanoi, vaikkapa tulen virittäminen saunaan. 

Minulta kiellettiin leikkiminen (rosvo ja poliisi) kylän poikien kanssa, muut kaverini kyllä saivat mennä. Sillä oli sitten seurauksensa, eli eristäydyin jo nuorena. Pelkäsin poikia ja miehiä, oli sairaalloisen ujo. Ulkonäkökompleksit valtaisia, ja turhia kun katsoo niitä ajan valokuvia.

En todellakaan usein käynyt jo välimatkankin takia lapsuuskodissani. Mutta aina oli syyllinen olo kun sinne meni. Että jotain pahaa kai taas olen tehnyt - muka. Samoin äitini puhelinsoitot  moitteineen olivat ahdistavia. Vielä hyvin aikuisenakin.

Kunpa muistaisi vaan itse, ettei oma lapsi etääntyisi minun käytökseni takia!

Vierailija kirjoitti:

Tämä on tärkeä aihe, mutta jotenkin tabu. Aina puhutaan siitä, miten lapse tuottavat ongelmia ja sitä kautta vieraannutaan.

Olen eri mieltä. Minusta huomattavasti yleisempää on syyttää vanhempian kaikesta, sille perustuu kokonainen psykologian tieteenalakin.

"Minulla ei ole itsetuntoa enkä ole koskaan hankkinut ammatia, koska kotona minua aina mitätöitiin enkä saanut koiraakaan, vaikka niin olisin tahtonut"....

En muista oikeasti IKINÄ nähneeni esimerkiksi mediassa juttua siitä, että lapset olisivat olleet niin mahdottomia, että vanhempi olisi katkaissut välinsä heihin. SE SE VASTA TABU onkin, että äidinrakkaus ei kaikkea kestä.

Äitini on perheen pomo ja isäni aivan tossun alla. Äidillä on vahva mielipide joka asiasta ja on mielestään aina oikeassa, on kovaääninen ja nostaa metelin pikkuasioista. Isääni en oikeastaan edes tunne ja hänen omia mielipiteitään en tiedä koska on kaikesta äidin kanssa samaa mieltä, sellainen näkymätön sivustaseuraaja. Molemmat ärsyttää minua suuresti. En koskaan oikeastaan soita äidille koska hän aina soittaa minulle, sitten minun elämäni ja kaikki asiani arvostellaan puhelun aikana. Miesystävääni en ole esitellyt heille, eivät edes tiedä koko miehestä koska en halua äitini utelevan ja etsivän vikoja hänestä. Luulkoon mieluummin etten kenellekään miehelle kelpaa. Isälleni mulla ei oikein ole mitään sanottavaa... 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärän oikein hyvin, itsellä hiukan sama tilanne. Tapaamisessa ei ole juuri iloa, se on vain suoritus, josta toivoo selviävänsä.

Tunnen lähes päivittäin huonoa mieltä siitä, että pidän yhteyttä niin harvoin tyyliin tekstari max. kerran kuussa äidille "Moi, Olin just työmatkalla xx ja loma alkaa ensi viikolla, toivotaan että ilmat vähän paranee :-) mitäs teille kuuluu?"  Vastaus seuraavan päivänä (on varmaan niin kiire eli ei) "On kuin jäitä polttelis."

Eivät osaa kysyä kuulumisia. Jos kertoo jotain, eivät kommentoi, eivät kysy vastakysymyksiä, alkavat vain kertoa omista asioistaan. Isäni ei ole koskaan ottanut mitään kontaktia lapsiini, ei nähtävästi hänen mielestään kuulu asiaan.

Ruokapöydässä ei keskustella, vaan syödään hiljaisuuden vallitessa. Jos toinen sanoo minulle jotain, toinen alkaa puhua päälle omia asioitaan. Eivät osaa siis keskustella myöskään keskenään.

Käyn heillä harvoin ja en jää yöksi.