Kerro mitä asioita elämästä olet oivaltanut jälkikäteen!

Mä itse rupesin seurustelemaan 16 vuotiaana. Silloin sitä ajatteli olevansa jo vanha - olin muuttanut jo 15 vuotiaana pois kotoa ja olin "hyvin itsenäinen" seurustelun alkaessa.
Mulla on lapsuudesta jäänyt jonkin asteinen läheisriippuvuus jonka ymmärsin vasta seurustellessani. Alkuun ollaan tietysti poikaystävän kanssa kuin paita ja peppu - eiköhän suurin osa ole, mutta siinä vaiheessa kun oltiin seurustelu jo melkein vuosi ja poikaystävällä menojalka vipatti myös kavereiden suuntaan, mä ahdistuin suuresti ja sit käytiinkin paljon riitoja. Jos poikaystävä tapasi uusia naispuolisia ihmisiä, mun sisällä kävi semmonen myllerrys ja pelko ettei tosikaan. Pelkäsin koko ajan menettäväni poikaystävän, viikonloput ilman häntä tuntui maailmanlopulle :D näitä asioita puitiinkin sitten myös psykologilla kun siellä kävin myös muista syistä.

Me erottiin 3 vuoden jälkeen. Eron jälkeen tein isoimmat oivallukset: lähes jokaisen riidan syy oli mitätön. Kaikki johtui mun peloista ja toisaalta meidän molempien kasvukivuista. Tottakai ne kivut joita aikuiseksi kasvaessaan tuntee, purkaa siihen ihmiseen kuka on lähellä. Meillä kun se ei ollut enää äiti vaan kumppani. Niin monia asioita mitä ei osannut ymmärtää ja käsitellä silloin. Kaikki vastoinkäymiset tuntui niin isoilta eikä meillä ollut keinoja hoitaa niitä nuoresta iästä ja kokemattomuudesta johtuen.

Silloin en ymmärtänyt sitä, että monilla ensimmäinen parisuhde ei kestä, etenkään jos sen aloittaa teininä. Ei sitä kasvamista silloin hokannut, tai että se vois vaikuttaa mihinkään. No sehän vaikutti kaikkeen.

Onneksi meillä on eksän kanssa vielä lämpimät välit ja molemmat ollaan saatu kasvaa ehjempinä kun ollaan oltu yksin. :)

Mielelläni kuulisin teiltä, vielä vähän vanhemmilta, vastaavia oivalluksia!

N21