Muita jotka eivät pidä sisaruksistaan?

No onhan se outoa.

Sinä olet jotenkin erikoinen persoona. Toki voivat sisaruksesikin olla toisella tavalla, mutta jos et tule yhdenkään kanssa toimeen, niin luultavasti sinä olet se outo tyyppi. Yleensähän niiden kanssa tulee toimeen joilla on samat geenit ja sama elinympäristö ja perhe ollut lapsena, on samanlainen kasvatus ja samanlaiset kokemukset asioista.

Ei ainakaan täällä tuollaisia ole.

Sama täällä. Itselläni on veli ja sisko. Ikinä ei soitella keskenään eikä käydä kylässä. Ainoastaan jos on aivan pakko, niin sillloin tekstiviestillä tieto. Joulut ym. pakkojuhlat ollaan vanhempien luona, mutta sekin on semmoista pakkopullaa. Tunnelema on aina teennäinen.  En edes ymmärrä miksi sisarusten pitäisi olla jotain parhaita kavereita. 

Meillä ei sisarusten kanssa ole läheisiä välejä. Ns. hyvänpäivän välit saadaan pysytettyä erilaisuudesta ja erimielisyyksistä huolimatta. Asutaan kaukana toisistamme eikä juuri olla yhteyksissä. Perhe oli todella kipeä. En muista lapsuudestani mitään.

Ei ole outoa, olen itse samanlainen. Minulla ei ole mitään henkilökohtaista heitä kohtaan, mutta olisin onnellisempi ihminen, ja olisin varsinkin ollut onnellisempi lapsi, jos olisin ollut ainoa lapsi. Kaikki riippuu persoonallisuudesta, jotkut lapset tulevat hyvin toimeen sisaruskatraassa, jotkut taas tarvitsisivat elämän ilman sisaruksia. Valitettavasti persoonallisuus ja perhetilanne ovat täyttä arpapeliä, eli useat eivät saa elää persoonallisuudelleen sopivassa perheessä.

Ja niin, minähän en itse ole sisaruksiini minkäänlaisissa väleissä. Taustalla ei ole mitään riitoja tai erimielisyyksiä, minua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta heidän juttunsa, eivätkä hekään ota kontaktia minuun. Minulla ei ole heidän puhelinnumeroitaan, en tiedä ketkä heistä vielä asuvat äitimme kanssa, en tiedä heidän töistään tai koulunkäynneistään tai asuinkaupungeistaan, en tiedä onko heillä parisuhteita meneillään. Enkä lapsenakaan tiennyt heidän jutuistaan muuta kuin sen, mitä äiti juorusi, vaikka asuimmekin samassa talossa. Ei vain koskaan kiinnostanut. Olen tilanteeseen ihan tyytyväinen.

6

Ei se kai outoa ole.

Itse en tule kovin hyvin juttuun sisarusteni kanssa, minulla ei ole kummankaan kanssa oikein mitään yhteistä mitä puhua tai tehdä. Mutta silti nautin kun tapaamme, minä yleensä häsellän jotain omaa mikä ei voisi heitä kiinnostaa pätkääkään, välillä ei ole mitään puhuttavaa, mutta se ei haittaa, on silti mukava olla suht rentoa, ei tarvi miellyttää heitä, ja välillä on hieman vaivaantunutkin olo, mutta siltikään se ei ole epämiellyttävää. Tapaamme lyhyesti ehkä kerran kolmessa kuukaudessa tai harvemminkin, juhlissa vain pitemmän aikaa. Koen silti heidät läheisiksi ja rakkaiksi vaikkemme ole mitään sielunystäviä.

Siskoni mielestä olen outo, mutta se ei haittaa. En ilmeisesti kuitenkaan pahalla tapaa, koska hän haluaa edelleen aika ajoin nähdä. Yleensä hän nauraa minulle, kun teen asiat välillä hieman eritavalla ja olen kömpelö sosiaalisesti. Mutta se on hyväntahtoista.

Mulla on kaksi veljeä, isompi ja pienempi. Molempien kanssa on välit poikki. Pienemmän kanssa riitelimme monta vuotta. Kaikki kontaktit toistemme kanssa olivat riitoja. Hän koko ajan ihan pienestäkin nyppi minua. Hän ei pitänyt musiikista jota kuuntelin, ja sen toi tietysti esille todella kovasti. Jos koskaan hengästyin yhtään mistään, niin heti tulee "ottiko noin koville" -irvailua pikkuveljeltä, joka meillä sai äidin suvun geenit, eli ei liho vaikka mitä söisi. Minä ja isoveljeni taas saimme isän geenit, eli mitä vaan suuhun laittoikin, niin paino nousi. Nykyään syön mahdollisimman terveellisesti ja urheilen todella paljon, että paino pysyy edes jotenkuten kurissa. Pikkuveli kuitenkin irvaili minulle kaikesta mitä tein, ja jos hänelle vähänkin sanoi vastaan, niin kävi väkivaltaiseksi. Isoveli taas oli alkoholisti-isämme puolella. Isän käytöstä ei voinut millään tavalla kritisoida, koska silloin veli otti itseensä. Jos siitäkin mainitsi, niin veli otti itseensä taas. Ei vaan yksinkertaisesti kestä yhtään kritiikkiä isää tai itseään kohtaan. Minulle sitten kuitenkin vinkui sukulaisista, joista minä pidin. Muttakun he olivat isää kohtaan tehneet suurta vääryyttä (eivät paaponeet nelikymppistä alkoholistia, joka asui äitinsä luona tämän kuolemaan asti, varsinkin kun talo vielä oli setäni nimissä), vaan ajoivat hänet pihalle siitä talosta. Ei saanut edes vuokrakämppää hankittua, kun kaikki raha meni alkoholiin. Jos yhtään sanoin jotain isän lupauksista, joita ei toteuttanut, tai koitin puhua isälle järkeä kovemmalla äänensävyllä, niin veli huusi että ei tuo nalkuttaminen auta. Veli oli myös lihava, mutta silti minulle irvaili ylipainostani. Jos urheilua edes yritin aloittaa, niin heti tuli molemmilta veljiltäni, joskus jopa isältä ja äidiltä se "ai SINÄ muka rupeisit käymään lenkillä? joo ihan varmasti, kerran jälkeen kuitenkin lopetat ja tulet kotiin syömään sipsejä." No, kävin useamman lenkin, mutta lopulta se motivaatio meni kun aina tuli vaan sitä lyttäämistä. Lopulta muutin opiskelemaan toisen setäni lähelle, katkaisin välit perheeseeni, pudotin painoa ja aloin elää oikeasti onnellisena. Päivääkään en ole katunut, löysin hyvän parisuhteen, ystäviä ja muita sukulaisia, jotka mua oikeasti kannustivat elämänmuutoksessani. 

Täällä vähän sama vika.

Veljeni kanssa mulla ei oo ikinä ollut mitään yhteistä, Vaikea jutella hänen kanssaan mistään.

Siskoni on ihan mukava, mutta rasittaa se ainainen "olisi niiiin kiva nähdä, mutta voi että kun ei taas ole rahaa edes bussilippuun, että voisi tulla moikkaamaan". Ajattelin elää hiljaiseloa, katsotaan milloin huvittaa nähdä.

Pikkusiskoni kanssa tulen parhaiten toimeen, mutta hänellä on harrastuksia ja lukio, niin hänellä ei ikinä ole aikaa. Ihan ymmärrettävääkin, mutta ikävää.

Harmittaa, kun ennen kotoota pois muuttamista oli paljon paremmat välit siskoihin, kun ehti heitä nähdäkkin.

Pidän ja en pidä sisaruksistani... isosiskoni on minulle tärkein sisaruksista.

Vaikka ehkä hän ei sitä tiedä.

Vanhemman veljeni kanssa tulin aikoinaan jotenkuten toimeen mutta

aina oman mieleni taustalla oli sellainen tunne että hän pitää itseään parempana.

Hänestä huokuu sellainen raaka suorittajan mentaliteetti.

Eräänä kauniina päivänä tuo hänen mentaliteettinsa tuli ilmi... ja sain vahvistuksen sille mitä olin tuntenut.

Tuolloin välimme kylmenivät... en vain pysty olemaan sellaisen henkilön elämässä

mukana joka lopulta vain ajattelee itseään ja on niin kylmän laskelmoiva monessa asiassa kuin voi olla.

En vihaa häntä tai mitään. Mutta ihmettelen suuresti että miten jotkut voivat pitää hänestä

vaikka on aika tahdoton mitä tulee sosiaalisiin taitoihin. On sellainen kylmä ja laskelmoiva - minä minä tyyppi. Minä saan sanoa mitä haluan ja sitä mitä sanon ei saa kyseenalaistaa.

Voisi ajatella että ehkä hän on autismiin taipuvainen.

Autismista tai Aspergerista kärsiväthän voivat olla hieman sosiaalisesti kömpelöitä ja juuri

sellaisia tyyliin että minähän sanon mitä minä ajattelen ja se mitä sanon on aina oikein.

Ei siis itse tajua sitä että hänen sanansa ja lähestymistapansa ihmisiin / asioihin voi loukata toisia.

Minäkin vihaan pikkusiskoani. Olen vihannut siitä asti kun hän syntyi.

Sisaruksiin ei voi luottaa.

Hyvä ystävä on parempi.

En ole koskaan tullut toimeen itseäni viisi vuotta nuoremman veljeni kanssa. Sisaruskateutta tietysti hänen ollessaan vauva, mutta kyllä veli oli myös vanhempieni suosikkilapsi. Esikoisena olin väärää sukupuolta. Mulle oli perheessä varattu kotiapulaisen rooli ja pikkuprinssi sai kaiken, minkä tahtoi vain olemalla olemassa. Vielä aikuisenakin häntä tuetaan taloudellisesti ja hänelle on tehty lahjoituksia.

Kaiken tuon sietäisi olemalla välittämättä, mutta kun ammattikoulun käynyt veljeni on niin olevinaan ja omahyväinen, että ällöttää. Hänelle oli erityisen mieluisaa kääntää veistä haavassa, kun maisterina jouduin olemaan työttömänä puoli vuotta määräaikaisen työsuhteen päätyttyä. Lisäksi on käynyt humalapäissään käsiksi.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan tullut toimeen itseäni viisi vuotta nuoremman veljeni kanssa. Sisaruskateutta tietysti hänen ollessaan vauva, mutta kyllä veli oli myös vanhempieni suosikkilapsi. Esikoisena olin väärää sukupuolta. Mulle oli perheessä varattu kotiapulaisen rooli ja pikkuprinssi sai kaiken, minkä tahtoi vain olemalla olemassa. Vielä aikuisenakin häntä tuetaan taloudellisesti ja hänelle on tehty lahjoituksia.

Kaiken tuon sietäisi olemalla välittämättä, mutta kun ammattikoulun käynyt veljeni on niin olevinaan ja omahyväinen, että ällöttää. Hänelle oli erityisen mieluisaa kääntää veistä haavassa, kun maisterina jouduin olemaan työttömänä puoli vuotta määräaikaisen työsuhteen päätyttyä. Lisäksi on käynyt humalapäissään käsiksi.

Olisiko aihetta kääntää vihaa vanhempiin, jotka eivät ole osanneet kohdella teitä tasapuolisesti? Siinä on villakoiran ydin.

Minä en näe sisaruksia, siskon kanssa viesteillään. Muiden kanssa en ole missään tekemisissä. Äiti on kuollut ja isä dementoitui. On minulla toki aikuiset lapset ja yksi teini .

Mulla on kaksi veljeä. Vanhemman kanssa ei olla tekemisissä kuin ihan pakolla eli esim. kerran pari vuodessa vanhempien luona. Silloinkaan ei keskenään jutella mitään. Meillä ei ole koskaan ollut mitään yhteistä. Nuoremman veljen kanssa oltiin lapsena samoissa piireissä, mutta ei enää teineinä. Nykyisin joskus viestitellään, muutaman kerran vuodessa. Ja nähdään vanhempien luona. Hyvin erilaisia ollaan eikä paljoakaan ole yhteistä juteltavaa, mut vähän enemmän kuitenkin kuin vanhemman kanssa. 

En inhoa tai ole sisaruksiani vastaan mutta olemme niin erilaisia, että ei hirveästi huvita viettää aikaa yhdessä. Toisen moraalitonta käytöstä en ymmärrä ja se todella häiritsee minua (pettää aviomiestään jatkuvasti ja ei edes älyä hävetä tätä asiaa. Aina pitäisi kuunnella näitä juttuja vaikka inhoan yli kaiken pettämistä) toinen taas on kova bilehile edelleen vaikka ollaan kaikki melkein 40. Hän ei osaa olla yhtään aloillaan, kokoajan pitäisi olla jotain menoa. Itse taas olen rauhallinen kotihiiri ja en ole ikinä baareissa viihtynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin vihaan pikkusiskoani. Olen vihannut siitä asti kun hän syntyi.

Oot varmaan mun veli. Anteeksi, että synnyin 13 kuukautta sinun jälkeesi (vahinkona) viemään vanhempiemme täyden huomion sinulta.

Mä en ole koskaan tykännyt pari vuotta nuoremmasta siskostani. Olemme luonteiltamme kuin yö ja päivä, ja minua on aina hävettänyt ja inhottanut siskon yksinkertaisuus. Emme leikkineet lapsena yhdessä, eikä oltu väleissä teini-ikäisinäkään. Hän on sanalla sanoen tyhmä ihminen, joka ei tajua asioita, päästelee suustaan melkoisia sammakoita ja on nelivitosenakin yhtä avuton ja tietämätön kuin joku alakouluikäinen. Jos hänen älykkyysosamääränsä testattaisiin, niin lukema olisi varmasti melko alhainen. Sitten vielä se, että hän tiedostaa kyllä asian ja hokee joka paikassa itsekin isoon ääneen olevansa tyhmä. Joo, kiinnitä nyt vielä itse kaikkien huomio asiaan, jos eivät vaikka vielä ole huomanneet 🙄 Olen monesti elämäni aikana ihmetellyt miten meillä voi olla samat geenit. Vaivaudun aina kun hän soittaa tai haluaa tavata, koska minä en halua. 

Pidän itse sisaruksestani. Hän on hyvin rakas.