Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten kukaan jaksaa sitä seurustelun alkamisen draamaa?
14.07.2017 |
Soittaako se vai ei -puntarointia, hiljaisia hetkiä treffeillä kun toista ei vielä tunne hyvin, pelkäämällä pilaavansa kaiken olemalla liian innokas/kaukainen, toisen oudot piirteet joita ei vielä ole oppinut hyväksymään, salaperäisyys vs. kaiken kertominen, tulevaisuudensuunnitelmiin uskominen vs. uskomatta jättäminen, perhoset vatsassa kun tavataan pitkästä aikaa, vessassa käymättömyys ;) jne jne?
Olisi niin helppo jättää väliin tai vaihtoehtoisesti siirtyä jo siihen kun ollaan oltu yhdessä jo iät ja ajat ja tuntee toisen perinpohjaisesti.
Kuinka te muut jaksatte tätä aina uudestaan ja uudestaan? Mikä siihen ajaa?
Kommentit (9)
No mutta näin se on. En kyllä ymmärrä tuota ettei vessassa saisi käydä.
Se on osa tutustumisen kipua ja hurmaa. En minä ainakaan haluaisi siirtyä suoraan arkeen... Sitä riittää sitten kyllä, jos on riittääkseen. Huoh
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa, jotenkin vaan menin jonkin vaiston varassa miettimättä mitään. Tuntui kuin oltaisiin tunnettu aina. Nyt ollaan naimisissa ja on lapsi.
Kuulostaa rasittavalta. Ilmeisesti oli sittenkin onni että olin teininä niin ujo ettei seurustelukumppaneista tarvinnut murehtia, ja sitten kun ujous taas meni ohi niin jo kolmannella seurustelukerralla tuli niin hyvä tyyppi vastaan että kaikki sujui luontevasti ja yhdessä ollaan edelleen (18 v täynnä tänä vuonna). Sori, ei tästä apua ollut kenellekään muulle...
Minä aloin nauttia deittailusta vasta, kun omaksuin filosofiakseni aseistariisuvan avoimuuden ja rehellisyyden. En salaile mitään, en pelaa mitään pelejä. Näytän avoimesti, minkälainen ihminen olen, ja sellaisena joko kelpaan tai ei kelpaa.
Jostakin syystä tällainen haavoittuvuus vetää naisia puoleensa kuin hillomunkki kärpäsiä, eikä torjutuksi tuleminenkaan kauaa vaivaa, kun tietää toimineensa täysin arvojensa mukaisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten kukaan jaksaa naisena olemisen draamaa?
Minä soitan muijalle jos haluan. Ajatustyötä ei vaadi.
Vierailija kirjoitti:
Minä aloin nauttia deittailusta vasta, kun omaksuin filosofiakseni aseistariisuvan avoimuuden ja rehellisyyden. En salaile mitään, en pelaa mitään pelejä. Näytän avoimesti, minkälainen ihminen olen, ja sellaisena joko kelpaan tai ei kelpaa.
Jostakin syystä tällainen haavoittuvuus vetää naisia puoleensa kuin hillomunkki kärpäsiä, eikä torjutuksi tuleminenkaan kauaa vaivaa, kun tietää toimineensa täysin arvojensa mukaisesti.
Niin, ja jos joku (mies) kaipaa opastusta tällaiseen deittailufilosofiaan, kannattaa lukea Mark Mansonin Models. Ehdottomasti ainoa deittailuaiheinen kirja, jonka tarvitset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi törmäsin melko nopeasti mieheen, jonka kanssa kaikki sujui hyvin luontevasti, ja tuntui siltä kun oltaisiin tunnettu aina. Tietysti molemmat oltiin sillä linjalla, että tällainen mä olen, kumpikaan ei pelaillut pelejä ja annettiin vaan palaa täysillä, eikä kyllä mitään vaivaannuttavia hiljaisia hetkiä ollut. Puhuttiin alusta asti kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta mitä mieleen vaan tuli. Tai sitten vaan tuijotettiin lumoutuneena toisiamme. Vessassakin käytiin ihan tarpeen mukaan alusta asti.
Ainoa pieni draaman ja "pelon" hetki oli ihan alkuvaiheessa, kun miehen entinen ihastus ilmoittikin (kun kuuli että olemme yhdessä) että olisi hän sittenkin halunnut miehen. Kun mies katsoi minua, ja sanoi: "Se juna meni jo, en todellakaan ole vaihtamassa sua siihen tai keneenkään muuhun, koska meidät on tarkoitettu yhteen", tunsin kun kivi putosi sydämeltä ja koin sellaisen luottamuksen tunteen jota en ole tuntenut ikinä ketään kohtaan. Eikä se tunne ole viidessä vuodessa horjahtanut mihinkään.
Alue: Aihe vapaa
?????