Lue keskustelun säännöt.
Tajusin juuri, että saatan olla yksinäinen loppuelämäni, ja oloni on helpottunut
13.07.2017 |
Tein äsken suuren oivalluksen. On mahdollista, etten koskaan pysty solmimaan läheisiä, kestäviä ihmissuhteita. Olen vuosia ollut masentunut ja ahdistunut osittain menneisyyteni, osittain yksinäisyyteni takia. Olen tuhlannut ihan hirveän määrän voimia sen miettimiseen, mikä mun ihmissuhteissa mättää. Sittemmin masennus on hellittänyt, mutta yksinäisyys pysynyt.
Pikku hiljaa olen tajunnut, että ehkä mä kertakaikkisesti olen jäänyt jossain sosiaalisuudessa vähän asemalle. Ehkä mä en ole oppinut sosiaalisuuden perusteita silloin, kun muut ovat ne oppineet (varhaislapsuudessa). Ehkä sosiaalisuus on jotain niin monimutkaista, ettei sitä voi enää aikuisiällä oppia käsittämään ja korjaamaan omia puutteitaan. Samalla helpotuin: ei ehkä ole edes pakko. Voinkin keskittyä tekemään elämästäni tällaisenaan mahdollisimman hyvän. Voin keskittyä nauttimaan niistä asioista, joihin minulla on mahdollisuus: taiteesta, kirjallisuudesta, maailman ymmärtämiseen pyrkimisestä. Tämä on mulle todella iso asia, ja halusin tulla kirjoittamaan tästä, koska luulen, että moni yksinäisyydestä kärsivä saattaisi hyötyä tästä oivalluksesta. Elämä ei ole täydellistä, mutta itselleen aiheuttaa vain kärsimystä voivottelemalla menneitä ja tuntemalla surua yksinäisyydestään ja kelpaamattomuuden tunteistaan.
Niin ja olen nainen, kun täällä tuntuu olevan se tiukka käsitys, että nainen löytää aina miehen. Elämäni vain on ollut sen verran raju, että ilmeisesti olen mennyt sosiaalisesti korjaamattomalla tavalla rikki.
Te, joilla on sama kohtalo: älkää käyttäkö energiaa siihen, että miettisitte, mikä teissä on vialla. Nauttikaa siitä, mitä teillä on, ja olkaa onnelisia niistä asioista joihin teillä on mahdollisuus.
Kommentit (5)
Vierailija kirjoitti:
Kirjoituksesi on aivan kuin minun kirjoittamani. Itselläni masennus ja ahdistuneisuus on vähentynyt, kun olen tajunnut, että yksinkin voi tehdä aivan samoja asioita (esimerkiksi käydä elokuvissa, kirjastossa, matkustella yms.) kuin kavereidenkin kesken. Samalla itsetuntonikin on parantunut ja osaan tehdä itsenäisesti monia sellaisia asioita, joista olen ylpeä (oivallus siitä, että minäkin osaan).
Mahtavaa! Noin se taitaa monesti mennä... Mulla tuo huomio (voin tehdä yksin asioita, joita yleensä tehdään jonkun kanssa) tuli jo vuosia sitten, mutta ei sellaisenaan vielä tuonut tätä helpotuksen tunnetta, sillä tavoite oli koko ajan yksinolon poistamisessa. Nyt kun olen luopunut siitä, että mun elämän hyvyyden mitta olisi sosiaaliset suhteet, olen vielä helpottuneempi. Ehkä olen sosiaalinen hylkiö, mutta se ei enää määrittele arvoani. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan kuin minun kirjoittamani, joten täällä kohtalotoveri. :) Etenkin se kuulosti hyvin tutulta, että sosiaaliset taidot on itselläni tainneet jääneet oppimatta, ja nyt aikuisena se on hirveän vaikeaa ja helposti koen ulkopuolisuuden tunnetta porukassakin. Ystäviä ei ole, enkä helposti tutustu uusiin ihmisiin, omaa perhettä ei ole, eikä lapsuuden perhe pidä yhteyttä toisiinsa, joten hyvin yksin olen. Mutta mulle helpotusta on tuonut sen yksinäisyyden hyväksymisen lisäksi toivo ja usko siitä että kyllä varmasti joskus tulevaisuudessa tapaan vielä jonkun kenen kanssa on jotain yhteistä jollain tasolla. Siihen asti elän tätä elämääni niin että yritän tehdä siitä mahdollisimman onnellista ja nautinnollista.
Löytyykö vielä lisää meitä yksinäisiä?
No juu, komppaan kyllä täysillä aloittajaa, MUTTA.
Väistämättä tulee aikoja, jolloin toivoisi toista ihmistä lähelleen, sekä fyysisesti että henkisesti. Ihminen on niin rakennettu, että vain täysin kieltämällä (denial) läheisyydenkaipuun pystyy elämään "tyydyttävää elämää" ihan yksinään.
Mulla kyllä helpotti vaihdevuosien jälkeen, eli hormonit sen tekevät. Biologiaa on ihmisen elämä.
Kirjoituksesi on aivan kuin minun kirjoittamani. Itselläni masennus ja ahdistuneisuus on vähentynyt, kun olen tajunnut, että yksinkin voi tehdä aivan samoja asioita (esimerkiksi käydä elokuvissa, kirjastossa, matkustella yms.) kuin kavereidenkin kesken. Samalla itsetuntonikin on parantunut ja osaan tehdä itsenäisesti monia sellaisia asioita, joista olen ylpeä (oivallus siitä, että minäkin osaan).