Nykylapset jo NÄIN surkeassa kunnossa: Eivät enää kestä edes liikuntaa. Mites teidän lapset sitten?

Meillä poika on laiska ja kunto nollissa, tyttö taasen on hyvin liikkuvainen. Hän esimerkiksi pyöräilee ihan kevyesti 10 kilometriä ilman taukoja.

Silti nykyään useimmilla on jokin liikuntaharrastus, toisin kuin kultaisella 80-luvulla. Silloin maalla mentiin autolla joka paikkaan, ja 1.7 km kävelyä pidettiin pitkänä.

Mun liikunnallisesti aktiivisilla vanhemmilla on nivelet paskana jo ennen eläkeikää. En tiedä menikö sekään ihan nappiin

Mulla oli huono kunto jo 80-luvulla. Vaikka olin paljon ulkona.

N47

Meillä se tuntuu menevän luonteen piikkiin. Jokaista on patistettu kävelemään jo varhain ilman rattaita ja pidän huolen siitä, että liikkuvat päivittäin. Ei tarvitse olla ohjattua liikuntaa vaan lapsi liikkuu luonnostaankin. Vauvasta ei toki osaa sanoa, mutta isommista kaksi liikkuu, juoksentelee ja on muutenkin sellaisia aktiivisia tyyppejä, yksi valittelee ettei (muka) jaksa parinkaan kilsan reipasta kävelyä. En voisi kuvitellakaan häntä missään jalkapallossa kun taas toinen on into pinkeenä menossa futikseen ja toinen voimistelemaan. Lapset syö pääsääntöisesti hyvin terveellisesti enkä kauheasti stressaa tätä yhden liikunta-asennetta. En usko, että loppujen lopuksi tuolla on mitään merkistystä jos ei ole ylipainoa ja ruokavalio kunnossa. Ei ole mitään pakonomaista tarvetta saada hänestä jääkiekkotähteä. Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia, hyvin se miehenikin porskuttaa, vaikka ei ole koskaan ollut himoliikkuja. :D

Minä uskon että yksi vaikuttava tekijä on "älä, älä, varo, varo" -kasvatus. Lapsen ei anneta taaperoaikana löytää liikkumisen riemua, kun vanhemmat ylisuojelevat. Lapsista tulee myös kömpelömpiä, kun eivät saa harjoitella esimerkiksi kiipeämistä sen parhaana herkkyyskautena, eli silloin kun lapsi alkaa ensimmäisiä kertoja kiipeämään tasoille, sohville ja tuoleille. Lapsia pitää suojella esim teräviltä veitsiltä, korkeilta pudotuksilta, sähköjohdoilta yms ja heitä pitää ohjata paljon ulkona ollessa, mutta tosiasia on että sohvalta putoamiset, muutamat polvimustelmat juoksuaskelten (ja askelten ylipäätään) harjoittelussa, laatikon väliin jäänyt sormi jne. auttavat lasta itse myös oppimaan oman motoriikan ja hienomotoriikan säätämisessä taaperovaiheessa. Samoin kuin kattiloiden ja paistinpannujen kantelu auttaa hahmottamaan sen mitä jaksaa nostaa ja miten erilaisia esineitä tulee kantaa, jotta ne eivät tipahda varpaille yms.

Nykyään tuo vaihe yritetään skipata, ja sitten leikki-iässä lapsen pitäisi osata käyttää kehoaan (ja nauttia liikunnasta), kun hänet on pitkän kaavan kautta opetettu pelkäämään kaikkea liikuntaan liittyvää ja varmasti tapettu ilo siitä mitä kaikkea keholla voi tehdä. Nykyään on koululaisia jotka eivät uskalla kiivetä puolapuilla tai tehdä kuperkeikkaa!

Totta kai taaperoita pitää suojella oikeilta vaaratilanteilta, mutta taaperon elämään kuuluu sohville kiipeily ja alastulo itse, portaiden harjoittelu vanhemman kanssa, kuperkeikan ja hyppyjen yrittäminen, juokseminen ja kävely silläkin riskillä että kaadutaan, erilaisten esineiden kantaminen paikasta toiseen jne. Noita taitoja lapsi alkaa harjoittelemaan ihan luonnostaan yli 1-vuotiaana viimeistään, ja niihin kannustamisella luodaan lapselle pysyvä hyvä liikunnallinen itsetunto ja liikkumisen ilo.

Niin toiset liikkuu todella paljon (jopa rasitusmurtumia, yms liiasta ja yksipuolisesta liikunnasta tulleita ongelmia) ja toiset ei näköjään juuri yhtään. Katselin alakouluikäisiä lapsia tuossa pihalla ja eiväthän kaikki osaa enää edes juosta, liike on todella kömpelöä. Pikkulapsiakin istutetaan rattaissa, eikä kannusteta itse kävelemään, pääseehän tietysti vanhemmat näin helpommalla. Muutenkin vahemmat pitävät kyllä huolen omasta liikkumisestaan, mutta jostain syystä lapset jäävät kotiin sohvalle makaamaan.

Omat lapset harrastavat tällä hetkellä kilpakiekkoa, mutta olen yrittänyt pienestä asti kannustaa heitä monipuoliseen liikkumiseen ja yhdessä tekemiseen, ihan mukavaa, että teini-ikäinenkin poika suostuu vielä äidin kanssa yhdessä lenkille.

Vierailija kirjoitti:

Meillä poika on laiska ja kunto nollissa, tyttö taasen on hyvin liikkuvainen. Hän esimerkiksi pyöräilee ihan kevyesti 10 kilometriä ilman taukoja.

Kehtaat myöntää, että ovat oman onnensa nojassa? Kauhea kuulla...

Ihan ollaan Helsinkiläisiä ja seuraan toista päivää kentän laidalla kun kaikki 3 poikaa pelaa jalkapalloa Hesa cupissa.

Normielämässä treenaavat 3 kertaa viikossa. Alakouluikäisiä kaikki. Myös poikien kaverit kaikki pelaavat tai harrastavat jotain liikuntaa

Hauska miten vanhemmat pyrkivät aina näkemään lastensa itselleen mieluisat luonteenpiirteet kasvatuksen tuloksena, mutta ne ikävät asiat eivät sitten tietenkään ole huonon kasvatuksen tulosta. :D Ainakin pysyy tyytyväisyys itseensä, ei siinä mitään. Itse olen valitettavsti niin realisti, etten osaa ottaa kunniaa monessakaan kohtaa. Lapset on lähtökohtaisesti vaan niin erilaisia. Toiset on nirsompia, äänekkäimpiä, herkempiä, aggressiivisempia, kömpelömpiä, taiteellisempia, musikaalisempia tai matemaattisesti lahjakkaita jo syntyessään. Voin vain kannustaa näissä vahvuuksissa, mutta on melkein mahdotonta (ja kidutusta) kasvattaa epämusikaallisesta lapsesta muusikkoa. :D

Olisi kuitenkin hienoa, jos osattaisi arvostaa yksilöitä heidän omissa erilaisissa vahvuuksissa eikä aina nähdä vain pahaa ympärillä olevissa. Jokaisessa lapsessa on hänen hienot puolensa.

Enkä nyt väitä, etteikö kasvatuksella olisi _mitään_ merkitystä, ehdottomasti on! Sitä vaan liikaa korostetaan tällaisissa aiheissa. :)

Vierailija kirjoitti:

Ihan ollaan Helsinkiläisiä ja seuraan toista päivää kentän laidalla kun kaikki 3 poikaa pelaa jalkapalloa Hesa cupissa.

Normielämässä treenaavat 3 kertaa viikossa. Alakouluikäisiä kaikki. Myös poikien kaverit kaikki pelaavat tai harrastavat jotain liikuntaa

Kiva teille. Mutta näitä kuskivanhempia enemmän kunnioitan niitä vanhempia, jotka viettävät päivän vaikka retkeillen metsässä motorisesti kömpelöiden lastensa kanssa.

Omilla lapsillani on ollut häikkää motoriikan kehittymisen kanssa. Olen ollut tunteja ja taas tunteja heidän kanssaan, veivannut jalkaa pyörän polkimen päällä, siirrellyt käsiä kiipeilyseinällä, kehunut, kannustanut, yrittänyt vakuuttaa että hoplopissa on kivaa eikä pelottavaa. Antanut vauhtia keinussa isokokoiselle lapselle liikunnallisten lasten vanhempien mulkoilusta riippumatta. Käynyt lukuisissa vanhempi-lapsi-jumpissa.

Kumpainenkin lapsi on lopulta saavuttanut perustaidot ja toivottavasti liikunnan ilonkin. Mutta vain toistuvalla esimerkillä.

Joten kaikki, jotka aiotte kirjoittaa tähän ketjuun nykyvanhempien laiskuudesta ja ylipaapomisesta, miettikää vielä hetki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä poika on laiska ja kunto nollissa, tyttö taasen on hyvin liikkuvainen. Hän esimerkiksi pyöräilee ihan kevyesti 10 kilometriä ilman taukoja.

Kehtaat myöntää, että ovat oman onnensa nojassa? Kauhea kuulla...

Miten niin oman onnensa nojassa? 

Vierailija kirjoitti:

Meillä poika on laiska ja kunto nollissa, tyttö taasen on hyvin liikkuvainen. Hän esimerkiksi pyöräilee ihan kevyesti 10 kilometriä ilman taukoja.

10 kilometriä ihan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä poika on laiska ja kunto nollissa, tyttö taasen on hyvin liikkuvainen. Hän esimerkiksi pyöräilee ihan kevyesti 10 kilometriä ilman taukoja.

10 kilometriä ihan?

Kyllä mä pidän tuota suoritusta ihan hyvänä kuusivuotiaalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä poika on laiska ja kunto nollissa, tyttö taasen on hyvin liikkuvainen. Hän esimerkiksi pyöräilee ihan kevyesti 10 kilometriä ilman taukoja.

Kehtaat myöntää, että ovat oman onnensa nojassa? Kauhea kuulla...

Miten niin oman onnensa nojassa? 

No sinulla on kaksi lasta ja toisella heistä on huono kunto. Vetoat siihen, että lapsesi on laiska. Samaan hengenvetoon puolustelet itseäsi,sillä että toinen lapsi on hyväkuntoisempi, vaikka tuli jo ilmi, että et itse koe olevasi missään vastuussa toisen lapsen kunnon suhteen. Johtopäätös: molemmat ovat oman onnensa varassa. 

Meilläkin on sekä liikunnallisia että kömpelöitä lapsia sekä aktiivisia ja rauhallisempia lapsia. Meillä on siis monta lasta. Jokainen lapsi on luonteestaan ja kyvyistään huolimatta ohjattu pitämään kunnostaan ja terveydestään huolta. Se on vanhemman tehtävä. 

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon että yksi vaikuttava tekijä on "älä, älä, varo, varo" -kasvatus. Lapsen ei anneta taaperoaikana löytää liikkumisen riemua, kun vanhemmat ylisuojelevat. Lapsista tulee myös kömpelömpiä, kun eivät saa harjoitella esimerkiksi kiipeämistä sen parhaana herkkyyskautena, eli silloin kun lapsi alkaa ensimmäisiä kertoja kiipeämään tasoille, sohville ja tuoleille. Lapsia pitää suojella esim teräviltä veitsiltä, korkeilta pudotuksilta, sähköjohdoilta yms ja heitä pitää ohjata paljon ulkona ollessa, mutta tosiasia on että sohvalta putoamiset, muutamat polvimustelmat juoksuaskelten (ja askelten ylipäätään) harjoittelussa, laatikon väliin jäänyt sormi jne. auttavat lasta itse myös oppimaan oman motoriikan ja hienomotoriikan säätämisessä taaperovaiheessa. Samoin kuin kattiloiden ja paistinpannujen kantelu auttaa hahmottamaan sen mitä jaksaa nostaa ja miten erilaisia esineitä tulee kantaa, jotta ne eivät tipahda varpaille yms.

Minulla itselläni ei ole omia lapsia, mutta lähipiirissä on nyt useampikin 1-vuotias, jotka juurikin harjoittelevat näitä taitoja ja kaivavat veitset vetolaatikoista, jättävät sormia joka paikkaan väliin jne. Olen havainnut tämän ylisuojelemisilmiön ja miettinyt itsekseni, että mitä tapahtuisi jos sen lapsen nyt vain antaisi tehdä mitä tekee. Kuolisiko se? Toki siis isot vaaratilanteet itsekin estäisin. Missä menee raja? 

Liikuntaan liittyen minulla olisi sitten sellainen kysymys, että minkä ikäisenä lapsen voi laittaa kävelemään samat matkat kuin aikuisetkin? Ihmettelen, kun kaiken ikäisiä lapsia viedään rattaissa. Miksi? Jos lasta olisi kävelytetty koko ikänsä niin paljon kuin se jaksaa (ja loput vaikka itse sitten kantaa lapsen), niin mihin niitä rattaita tarvii? Ymmärrän kyllä siis lepotarpeen eli jos on niin pitkä reissu, että lapsi tarvitsee päiväunetkin matkan varrella, mutta siis muuten eikö lasta voisi oikeasti pistää kävelemään?

Vierailija kirjoitti:

Ihan ollaan Helsinkiläisiä ja seuraan toista päivää kentän laidalla kun kaikki 3 poikaa pelaa jalkapalloa Hesa cupissa.

Normielämässä treenaavat 3 kertaa viikossa. Alakouluikäisiä kaikki. Myös poikien kaverit kaikki pelaavat tai harrastavat jotain liikuntaa

Hyvä, hyvä. Itseä häiritsee, kun lasten pitää valita niin nuorena joku tietty laji, eikä muuta sitten ehdi harrastaa. Toivottavasti treenit ovat monipuolisia.

Meillä harrastaa ainoastaan esikoinen sählyä. Muilla ei ole harrastuksia. Kuopus haluaisi aloittaa telinevoimistelun tai jonkin muun voimistelun ja onkin siinä hyvin taitava. Hän harjoittelee kärrynpyöriä (joka jo sujuu) ja kaikenlaisia kieppejä ja siltoja joka päivä. On siro ja ketterä luonnostaan.

Keskimmäinen ei ole kiinnostunut mistään harrastuksesta mutta on myöskin luonnostaan jäntevä ja ketterä. Pyöräilee paljon ja juoksee pihalla ja näitä tekee joka päivä.

Myös esikoinen on liikunnallisesti lahjakas, erityisesti pallopeleissä.

Talvisin kaikki käy luistelemassa ja kävisi myös hiihtämässä mutta nämä talvet nykyään..

En siis ole huolissani omistani. Olen ajatellut että ovat ihan normaaleita lapsia jotka liikkuu normaalisti eli paljon.

Itse olen nyt tosi huonossa kunnossa. Syksyllä kun vauva syntyy niin aloitan itsekin taas lenkkeilyn ja lapsista saan aina seuraa 😊

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon että yksi vaikuttava tekijä on "älä, älä, varo, varo" -kasvatus. Lapsen ei anneta taaperoaikana löytää liikkumisen riemua, kun vanhemmat ylisuojelevat. Lapsista tulee myös kömpelömpiä, kun eivät saa harjoitella esimerkiksi kiipeämistä sen parhaana herkkyyskautena, eli silloin kun lapsi alkaa ensimmäisiä kertoja kiipeämään tasoille, sohville ja tuoleille. Lapsia pitää suojella esim teräviltä veitsiltä, korkeilta pudotuksilta, sähköjohdoilta yms ja heitä pitää ohjata paljon ulkona ollessa, mutta tosiasia on että sohvalta putoamiset, muutamat polvimustelmat juoksuaskelten (ja askelten ylipäätään) harjoittelussa, laatikon väliin jäänyt sormi jne. auttavat lasta itse myös oppimaan oman motoriikan ja hienomotoriikan säätämisessä taaperovaiheessa. Samoin kuin kattiloiden ja paistinpannujen kantelu auttaa hahmottamaan sen mitä jaksaa nostaa ja miten erilaisia esineitä tulee kantaa, jotta ne eivät tipahda varpaille yms.

Minulla itselläni ei ole omia lapsia, mutta lähipiirissä on nyt useampikin 1-vuotias, jotka juurikin harjoittelevat näitä taitoja ja kaivavat veitset vetolaatikoista, jättävät sormia joka paikkaan väliin jne. Olen havainnut tämän ylisuojelemisilmiön ja miettinyt itsekseni, että mitä tapahtuisi jos sen lapsen nyt vain antaisi tehdä mitä tekee. Kuolisiko se? Toki siis isot vaaratilanteet itsekin estäisin. Missä menee raja? 

Liikuntaan liittyen minulla olisi sitten sellainen kysymys, että minkä ikäisenä lapsen voi laittaa kävelemään samat matkat kuin aikuisetkin? Ihmettelen, kun kaiken ikäisiä lapsia viedään rattaissa. Miksi? Jos lasta olisi kävelytetty koko ikänsä niin paljon kuin se jaksaa (ja loput vaikka itse sitten kantaa lapsen), niin mihin niitä rattaita tarvii? Ymmärrän kyllä siis lepotarpeen eli jos on niin pitkä reissu, että lapsi tarvitsee päiväunetkin matkan varrella, mutta siis muuten eikö lasta voisi oikeasti pistää kävelemään?

No jos se veitset vetolaatikosta olisi vaikka hyvä raja... 😂

En tiedä minkä ikäisenä, meillä jäi rattaat pois kun olivat noin 2v (muutaman kerran vuoden aikana käytettiin 3v asti) mutta tämä riippuu lapsesta, elämäntyylistä, matkoista ja vähän kaikesta.

Liikuntaa on kylläkin lisätty koulussa. Että mistä toi ap:n nimimerkki tulee?

Noi muuten aiheesta, että kyllähän nykyihminen liikkuu ihan sairaan vähän.