Teini oli niin pettynyt syntymäpäivälahjoihinsa, että on itkenyt huoneessaan eilisestä asti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt taukoamatta, mutta jatkuvasti pitkin päivää ja nyt heti aamullakin. Sai toivomistaan viidestä lahjasta kolme, koska rahaa on rajallisesti. Korun , repun ja pyörän, mutta pyörä on halvempaa merkkiä mitä toivoi (halusi jopon, sai Soliferin) Nyt itkee ja huutaa että pyörä on paska eikä sillä kehtaa ajaa (se on saman mallinen kuin jopo eli en ihan tajua?) Onko muiden 14-vuotiaat yhtä herkkiä?

Jos sä toivoisit Audia ja mies ostaisi sulle Ladan niin olisitko itse aidosti iloinen? Mä en tajuu miksi lapsilta odotetaan aina jotain enemmän kuin mihin itse pystyisi.

Ohis, mutta minä en toivoisi mieheltäni Audia, jos tietäisin että varaa olisi ennemmin Ladaan. Ja jos joka tapauksessa auton tarvitsisin, todellakin kelpuuttaisin vaikka sen Ladan sitten.

Ap:n teini ei mitä ilmeisimmin tiennyt mihin on varaa ja mihin ei. Hän oli esittänyt toiveita, joista sai pari ja sitten sen kaikkein kalleimman sijaan tuli jotain, mitä hän ehdottomasti ei halunnut. Joku koru tai reppu onkin helppo hankkia itse myöhemmin, mutta pyörään ei ole noin vain varaa, ja siksi juuri sen nojaaminen kirpaisee eniten. Ehkäpä hänkin olisi valinnut kahden muun toivelahjan sijasta sen Jopon, jos olisi päässyt keskustelemaan asiasta.

nojaaminen = mokaaminen

Ei ole todellista. meidän lapset ei ole saaneet kun yhden lahjan jos sitäkään enää tuon ikäisenä.

Mihin tämä maailma menee, kun mikään ei kelpaa?

Minäkin palauttaisin pyörän, mutta en tietenkään ostaisi toista tilalle. Ajakoon entisellä mankelilla, jos ei uusi kelvannut. Jos nyt menette vaihtamaan pyörän tytön vaatimaan, niin kasvatatte hänestä vain entistä kiittämättömämpää.

Pyydäpä tyttöä kysymään isovanhemmiltaan, mitä nämä saivat synttärilahjaksi täyttäessään 14 vuotta. Jos ovat peräisin tavallisesta työtätekevästä perheestä, niin veikkaanpa, että karkkipussi tai suklaalevy, ehkä uusin Suosikki tai joku kirja, kenties joku vaatekappale (alennusmyynnistä!). Jotkut eivät saaneet mitään. Ja tämä hemmoteltu kakara itkeä kirnuaa jo toista päivää, kun ei kaikkia toiveitä täytetty. Herra hyväst siunatkoon!

Vierailija kirjoitti:

Muistan omista teiniajoista 1990-luvun lopulta ja aivan 2000-luvun alusta, että en juuri koskaan saanut mitään. Muistikuvien mukaan silloiset massateinit tyytyivätkin vähempään kuin nykyiset. Silloin muodissa olivat mm. Eastpack-reput, jotka olivat muuten paljon nykyisiä Kankeneitakin suosituimpia ja Nokia 5110/3310 kännykät. Nuo löytyivät valehtelematta varmaan ainakin 95 % sen ajan teineistä. Minulle hankittiin vaatteet Tarjoustalosta tai siis jouduin itse ostamaan joskus lahjaksi saamilla rahoilla ja viikkorahoilla, mutta äidilleni oli tärkeitä halpa hinta. Myös shampoon piti olla Tarjoustalon halpakamaa. Kuukautissuojiakaan ei ostanut tarpeeksi. Olisi kai pitänyt ruveta niitä ostamaan itse aikaisessa vaiheessa, mutta en heti uskaltanut. Äitini mielestä minun piti pukeutua kuin hän siis keski-ikäinen nainen. Muistan, että joku vuosi en saanut edes talivtakkia tai farkkuja, vaikka olisin siis oikeasti tarvinnut. Kaipa tuossa perusteena oli liian kallis hinta ja se, että olen liian läski. Nuo talvet taisivat muuten olla aika kylmiä ja sitten äitini valitti kovaan ääneen sitä kun palelen kylmässä talvisäässä ohuissa vaatteissa. Jossakin vaiheessa en sitten enää edes pyytänyt juuri mitään kun en kuitenkaan saanut. Itselleen äitini kyllä osti vaatteita ja kallista shampoota. Minä olin se, joka ensimmäisenä uhrattiin. Nykyään suhteeni rahaan on vähän outo ja työttömänä minulla on todella pienet tulot. Nykyään käytän pelkästään Loreal Elvital shampoota, on kallista, mutta peseekin paremmin kuin halpashampoo ja huolehdin, että minulla on aina tarpeeksi hygieniatarvikkeita. Vaikka minulla ei olisi rahaa mihinkään muuhun niin huolehdin, että minulla on sentään tarpeeksi lämmin talvitakki. Ensi talveksi joudun varmaan ostamaan uuden, mutta olen jo nyt varautunut tähän.

Jatkoa edelliseen

Muistin tätä kirjoittaessani saaneeni äidiltäni rippilahjaksi rannekellon, toivon kännykkää. Ihmettelin lahjavalintaa, sillä minulla oli jo ennestään täysin toimiva rannekello, jota käytin joka päivä. Huomauttaessani lahjasta tietysti suuttui. Mitään ylioppilaslahjaa ei sitten antanutkaan. Setäni antoi sitten minulle rippilahjaksi kameran, jonka hinnalla olisi saanut sen kännykän ja ylioppilaslahjaksi suuren summan rahaa. Siskolleni setä antoi rippilahjaksi pyörän, setä antoi muutaman vaihtoehdon, joista sisko sai valita mieleisensä. Tästä on yli 10 vuotta ja ajaa tuolla vieläkin. Ylioppilaslahjaksi antoi siskolleni kameran. On se kumma, että setä antaa paremmat lahjat kuin vanhemmat. Äiti antoi siskolleni korun, josta siskoni ei edes pitänyt.

Miksi kysyä lahjatoivetta ja sitten hylätä se? Ihan saman reaktion (vaikka verhotumman) saat aikuiselta puolisolta, jonka kanssa oot jutellut hääpäivämatkasta Kanarialle kun vietkin sen yllätyksenä Tampereelle pariksi päiväksi kylpylään.

Puupäät hei, se on LUPAUS jos kysyt mitä toinen haluaa ja sanot sitten ok.

Vie pyörä takaisin ja anna olla. En ikinä olisi 14-vuotiaana kehdannut kiljua vanhemmille lahjoista. Omituista, että nykykakruilta ei odoteta mitään asiallista käytöstä. Meillä olisi huutanut kumpikin vanhempi raivona, jos olisin kehdannut käyttäytyä tuolla tavoin. Joku raja silläkin on, miten teini hyppii nokille.

Kyse varmaan siitä että oli kavereille kehunut ja mainostanut saavansa uuden Jopon ja nyt hävettää kun ei saanutkaan ja pelkää kaverien naurua.

Siis mitenniin Jopo ei ole kallis? Millaisia pohattoja suomalaiset ovat nykyisin? Mallista riippuen nuorten ja aikuisten Jopot maksavat välillä €400-500!

Mitä itse tapaukseen tulee, kiittämättömyys ja rumat sanat vanhemmille puhuttaessa... Missä tai millaista on ollut kotikasvatus?

Olisitko itse ihan tyytyväinen, jos olisit toivonut E-sarjan Mersua, mutta pihalle tuotaisiinkin Fiat Punto? Itse olen tarkan markan tyttö, mutta jos jonkun tietyn asian haluan, säästän mielummin siihen, enkä osta halpiskopioita.

No on teinin aika kasvaa. Meillä tuo vaihe oli kun lapsi oli 8.

Mun äiti oli samanlainen. Aina piti ostaa vähän halvempi malli tai merkki, mitä itse halusin ja aina sama virsi, tämä on ihan hyvä. No ei ollut.

Teininä elämä ei muutenkaan ole ruusuilla tanssimista. Kunnon keskustelu mitä halutaan, mihin on realistista tähdätä eikä omin päin osteta halvempi kopio,

Teinikin on ihminen , älä käytä valta-asemaasi väärin. Sinun mielestä se toinen fillari on hyvä, mutta kuka sillä ajaa ?

Jos haluaa jopon niin miksi ostaa halpis. Todella inhottavaa tuollainen, että haluaa tietyn jutun ja ostetaan jotain muuta ja sankarin pitäisi olla tyytyväinen

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti oli samanlainen. Aina piti ostaa vähän halvempi malli tai merkki, mitä itse halusin ja aina sama virsi, tämä on ihan hyvä. No ei ollut.

Teininä elämä ei muutenkaan ole ruusuilla tanssimista. Kunnon keskustelu mitä halutaan, mihin on realistista tähdätä eikä omin päin osteta halvempi kopio,

Teinikin on ihminen , älä käytä valta-asemaasi väärin. Sinun mielestä se toinen fillari on hyvä, mutta kuka sillä ajaa ?

Tämä.

Kaikilla muilla oli Levis 501 yläasteella. Mulle ei koskaan ostettu, ne on nii kalliit, ihan huuhaata, nää on ihan hyvät, kato nyt ihan saman näköset. 

Sit koulun pihalla mun uusille housuille naurettiin, osoiteltiin sormella ja kaverit ei ollu tuntevinaan moneen viikkoon. Ei mitään eroa sano äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, joskus vaan kannattaisi olla hankkimatta, jos ei voi ostaa sitä mitä pyydetään. Oisitte vielä säästäneet ja hankkineet sen Jopon parin kuukauden päästä. Tai sitten synttäreiden jälkeen mahdollisilla lahjarahoilla...

Joo, teinille kannattaakin opettaa että pitää olla aina ne samat massatuotteet mitä kaikilla muilla. Eikun...

Oletko ollut teini joskus? Teineille on tärkeää tuntea kuuluvansa joukkoon. Se kuuluu tuohon ikään ja kavereiden mielipiteet ovat paljon tärkeämpiä kuin vanhempien. Sitten vähän myöhemmin useimmilla tulee se vaihe kun etsitään omia juttuja ja omaa tyyliä, tuon ikäisillä pitää vielä kaiken olla samanlaista kuin kavereilla.

Tiedän itse miten pahalta tuntuu, kun joutuu ulkopuoliseksi teininä. Sen takia aion omille lapsille, sitten joskus kun niitä on, ostaa ne samanlaiset jutut mitä muillakin on. Kohtuus tietysti kaikessa, yksi isompi lahja saa riittää. Esim. synttäreinä polkupyörä ja jouluna puhelin. Säilyy lahjojen arvostus. Mä en olisi ikinä kehdannut lapsena valittaa saamistani lahjoista, kiitin aina ja nielin pettymyksen vaikka olisi ollut miten "huono" lahja.

En ymmärrä tätä ilmiötä, että ensin opetetaan lapsi pienestä pitäen siihen että aina saa just tasan sen mitä on toivonutkin, mutta vasta teini-iässä aletaan opettamaan lasta siihen, että eipä muuten saakaan. Sehän on silkkaa kiusaamista. Tottakai se on hänelle hirveä pettymys ja tuntuu pelkältä vittuilulta, jos on aina aiemminkin saanut mitä haluaa. Ei teini ymmärrä, miksi kasvatustyyli muuttuu yhtäkkiä kuin tyhjästä. En tarkoita, että ap:n tapauksessa olisi juuri tästä kysymys, mutta lähipiirissä ilmiö on tullut liiankin tutuksi. Pieni lapsi saa aina kaiken mitä haluaa ja paljon ekstraa päälle, mutta yhtäkkiä teininä alkaa se, että toiveet toteutetaan tahallaan vähän sinne päin, "koska ei elämässä saa aina mitä haluaa". Miksi tätä ei voi opettaa pienestä pitäen, niin ei tule sitten isompana yllätyksenä ja hirveänä pettymyksenä?

"Sai toivomistaan viidestä lahjasta kolme" Ei saanut. Toivoi jopoa ja vanhemmat päätti, että halpa kelpaa. Miksi ostaa huono. Olis ehtinyt vielä säästää ennen koulun alkua ja ostaa se jopo.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä tätä ilmiötä, että ensin opetetaan lapsi pienestä pitäen siihen että aina saa just tasan sen mitä on toivonutkin, mutta vasta teini-iässä aletaan opettamaan lasta siihen, että eipä muuten saakaan. Sehän on silkkaa kiusaamista. Tottakai se on hänelle hirveä pettymys ja tuntuu pelkältä vittuilulta, jos on aina aiemminkin saanut mitä haluaa. Ei teini ymmärrä, miksi kasvatustyyli muuttuu yhtäkkiä kuin tyhjästä. En tarkoita, että ap:n tapauksessa olisi juuri tästä kysymys, mutta lähipiirissä ilmiö on tullut liiankin tutuksi. Pieni lapsi saa aina kaiken mitä haluaa ja paljon ekstraa päälle, mutta yhtäkkiä teininä alkaa se, että toiveet toteutetaan tahallaan vähän sinne päin, "koska ei elämässä saa aina mitä haluaa". Miksi tätä ei voi opettaa pienestä pitäen, niin ei tule sitten isompana yllätyksenä ja hirveänä pettymyksenä?

Ei tuo ole mikään kasvatustyyli, tuo on kaikissa tapauksissa pelkkää vittuilua. Lapsi toivoo jotain ja sitten ostetaan vähän sinnepäin koska "aina ei voi saada mitä haluaa". Ei tuossa ole mitään järkeä. Miksei osteta lapselle syntymäpäivälahjaksi sitä mitä hän haluaa? Hänellä on kuitenkin synttärit vain kerran vuodessa. Eri asia jos ei ole rahaa, mutta silloin 14-vuotiaan kanssa voi jo keskustella asiasta. Esim: "meillä ei nyt juuri ole varaa haluamaasi asiaan, eli et voi sitä saada, mutta olisiko jotain muuta mitä haluaisit?" Ei niin, että ensin lupaillaan että saat Jopon ja sitten ostetaankin jotain ihan muuta kun pitäähän pettymyksiin tottua.

Kyllä se lapsi kokee elämässään niitä pettymyksiä muutenkin, ja vanhemmat varmasti joutuvat lähes joka päivä niitä hänelle aiheuttamaan. Nyt ei saa kaupasta karkkia, nyt ei ollutkaan lempiruokaa tarjolla, tänään ei mennä puistoon, kipeänä ei pääse kaverin synttäreille, lapsi hävisi pelin sisarukselle. Syntymäpäivälahjan ei tarvitse olla mikään kasvatuksellinen asia jolla pitää aiheuttaa pettymys.

Jos sitä huimaa niin kuin jonkun kirjoittajan mukaan varmaan sitäkin neitiä   joka ei jaksanut maanantaina lähteä töihin

Miksette ostaneet pelkästään jopoa?

Minkälaiseen materiataivaaseen nykyvanhemmat lapsensa oikein kasvattavat? Eihän tuossa opi rahan arvoa. Myös olisi hedelmällisempää pistää lapsi tienaamaan rahat itse siihen unelmajopoon.