Teini oli niin pettynyt syntymäpäivälahjoihinsa, että on itkenyt huoneessaan eilisestä asti

Oma 14 v. sanoi, ettei halua Jopoa, koska se kuitenkin varatetaan - ja valitsi Ponin.

Ei teinille pidä eikä saa ostaa kaikkea mitä hän haluaa. Rahan arvo pitää oppia jo tuossa iässä. Monissa perheissä vanhemmilla ole edes varaa teinien muotivillityksiin, joita riittää ja ovat yleensä niitä kalleimpia malleja. Omasta teini-iästä on aikaa jo yli 25 v, mutta sen vielä muistan, että parempi olla ostamatta kuin ostaa etukäteen kysymättä haluttu tavara, muttä "väärää" merkkiä. Jos sitä "korviketta" pakotetaan vielä käyttämään, niin teini-ikäisellä häpeän tunne on valtava kun muut nauraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt taukoamatta, mutta jatkuvasti pitkin päivää ja nyt heti aamullakin. Sai toivomistaan viidestä lahjasta kolme, koska rahaa on rajallisesti. Korun , repun ja pyörän, mutta pyörä on halvempaa merkkiä mitä toivoi (halusi jopon, sai Soliferin) Nyt itkee ja huutaa että pyörä on paska eikä sillä kehtaa ajaa (se on saman mallinen kuin jopo eli en ihan tajua?) Onko muiden 14-vuotiaat yhtä herkkiä?

Väärin. Hän sai toivomistaan lahjoista kaksi, sekä lisäksi yhden lahjan, jota ei ollut toivonut.

Näinhän se on. Lisäksi se Solifer on aika selkeä merkki siitä että Jopoa on turha toivoa tulevaisuudessakaan. Itse olisin mielummin ollut ilman, tai sopinut vanhempien kanssa maksavani itse osuuden Jopon hinnasta, tai saanut vain sen polkupyörän enkä muita lahjoja, tai vaikka mitä muuta.

Itse lapsena ja nuorena en koskaan saanut niitä lahjoja mitä olin toivonut enkä mitään merkkituotteita - eikä kysymys ollut siitä että varaa ei olisi ollut vaan jostain minulle täysin tuntemattomasta syystä. Joskus jopa se tuote minkä sain oli jotakuinkin samanhintainen kuin se mitä olin toivonut - esim Sony Walkmania toivottuani sain sanelukoneen jossa oli mono-ääni ja isäni virittelemät kuulokkeet niin että kuului molemmista korvista eikä vain toisesta.

Kuitenkin aina tilanne oli se, että minulla oli joku korvaava, ei niin kiva tuote jonka kanssa oli pärjättävä. Lisäksi jos itse säästin saadakseni sen mitä olin halunnut, sain haukut niskaan siitä ettei se korvaava, huonompi tuote minkä olin saanut kelvannutkaan. En minä ymmärrä vieläkään mikä se idea tuossa minun vanhempieni touhussa oli. AP:n tilanteessa olisin kyllä itse ensin jutellut teinin kanssa siitä miten edetään kun toivottuun pyörään ei varaa ole, sen sijaan että olisin ostanut kuitenkin hintavan tuotteen jota ei haluttu.

Vierailija kirjoitti:

Siksi tämä tuntuu jotenkin hassulta. Kun se on oikeasti siellä teinin omassa päässä, ettei häntä huolita mukaan, jos ei ole jopoa/adidaksia/whatever. Kaverit eivät niin ajattele, ainakaan oikeat kaverit. Itsetunnon kasvattaminen jo pikkutenavasta asti olisi niin paljon tärkeämpää kuin se, että vanhemmat lähtevät mukaan kilpavarusteluun vaikka budjetti ei anna myöten.&nbsp.

Toisaalta ei se haluttu merkkikama myöskään laske itsetuntoa. Ei minusta sen parempi ihminen tullut, vaikka vanhempani eivät suostuneet mitään hienoa ostamaan.

Vierailija kirjoitti:

Näköjään Suomessa pitäisi armeijaa aikaistaa ja sukupuolesta riippumatta laittaa kaikki sinne. Oppisivat vähän miten tyhmää on valittaa turhasta.

Vois kyllä naisillekkin jotain vastaavaa keksiä, missä pitää kohdata oikeaa kuria että nekin lopettaisivat valittamasta turhasta. Sellaisia olen kohdannut liian monta.

Meiltä on tytöltä varastettu 2 kertaa lukittu Jopo pihasta. Vakuutus korvasi, mutta se ei poista mieliharmia. Sen jälkeen on kelvannut muut merkit. 

Meillä on sekä tyttöjä että poikia ja tyttöjen välillä on selkeästi suurempi kilpavarustelu kuin pojilla.  Tämä luo paineita varsinkin pienituloisille vanhemmille ja yhden AP:n ja monien muidenkin näkemykseen.

Teinit osaavat olla kohtuuttomia vaatimuksissaan. 

Itse osa-aikaisen siivojan lapsena en todellakaan saanut yhtään mitään teininä. 

Samat mammat, jotka tekevät näitä "järkiratkaisuja" ja ostavat teinille melkein kiusallaan sen väärän lahjan ja ihmettelevät sitten kun toinen itkee silmät päästään, voisivat miettiä minkälaisen ketjuraivon täällä vetäisivät, jos olisivat toivoneet mieheltään hääpäivämatkaa Roomaan ja päässeet Pielaveden ABC:lle porsaan ulkofilepihveille. Jos ei ole varaa, niin ei tarvi ostaa ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt taukoamatta, mutta jatkuvasti pitkin päivää ja nyt heti aamullakin. Sai toivomistaan viidestä lahjasta kolme, koska rahaa on rajallisesti. Korun , repun ja pyörän, mutta pyörä on halvempaa merkkiä mitä toivoi (halusi jopon, sai Soliferin) Nyt itkee ja huutaa että pyörä on paska eikä sillä kehtaa ajaa (se on saman mallinen kuin jopo eli en ihan tajua?) Onko muiden 14-vuotiaat yhtä herkkiä?

Väärin. Hän sai toivomistaan lahjoista kaksi, sekä lisäksi yhden lahjan, jota ei ollut toivonut.

Näinhän se on. Lisäksi se Solifer on aika selkeä merkki siitä että Jopoa on turha toivoa tulevaisuudessakaan. Itse olisin mielummin ollut ilman, tai sopinut vanhempien kanssa maksavani itse osuuden Jopon hinnasta, tai saanut vain sen polkupyörän enkä muita lahjoja, tai vaikka mitä muuta.

Itse lapsena ja nuorena en koskaan saanut niitä lahjoja mitä olin toivonut enkä mitään merkkituotteita - eikä kysymys ollut siitä että varaa ei olisi ollut vaan jostain minulle täysin tuntemattomasta syystä. Joskus jopa se tuote minkä sain oli jotakuinkin samanhintainen kuin se mitä olin toivonut - esim Sony Walkmania toivottuani sain sanelukoneen jossa oli mono-ääni ja isäni virittelemät kuulokkeet niin että kuului molemmista korvista eikä vain toisesta.

Kuitenkin aina tilanne oli se, että minulla oli joku korvaava, ei niin kiva tuote jonka kanssa oli pärjättävä. Lisäksi jos itse säästin saadakseni sen mitä olin halunnut, sain haukut niskaan siitä ettei se korvaava, huonompi tuote minkä olin saanut kelvannutkaan. En minä ymmärrä vieläkään mikä se idea tuossa minun vanhempieni touhussa oli. AP:n tilanteessa olisin kyllä itse ensin jutellut teinin kanssa siitä miten edetään kun toivottuun pyörään ei varaa ole, sen sijaan että olisin ostanut kuitenkin hintavan tuotteen jota ei haluttu.

Tää on kyllä jännä, nimittäin mulla oli vähän samanlaista. Mekään ei eletty köyhyydessä, mutta jostain kumman syystä en saanut koskaan sitä mitä olin toivonut lahjaksi. Erityisesti isälleni lahjojen antaminen oli jonkinlainen power game, millä se sai osoittaa, että lahjan antaja itse päättää mitä antaa, toiveet on toiveita ja niin edelleen.

Tämä polkupyörä asia meni meillä jotenkin niin isäni oli luvannut minulle uuden pyörän, ja koska siihen maailman aikaan kun hän oli oman pyöränsä ostanut, oli muotia käyräsarviset fillarit, jotka tänä päivänä näyttäis lähinnä tour de france -fillareilta, hän päätti minulta kysymättä ostaa sellaisen myös minulle. Vielä jokin aivan käsittämätön merkki, etten päässyt kavereilleni keulimaan edes sillä, että ajoin jollain ökypyörällä. Lopulta tuli tämä maastopyörävillitys, joka jatkuu nykyään jonakin hybridipyöräjuttuna, meikäläinen se vaan ajoi metsäpolkuja kavereiden perässä ohutrenkaisella käyräsarvisella.

Onneksi se sitten myöhemmin varastettiin ja sain vakuutuksesta rahat, jolla ostin sellaisen pyörän kuin itse halusin.

Onko tähän mennessä vastattu aloittajan kysymykseen? Lyhyt kysymys, vastauskin hoituisi lyhimmillään kaksikirjaimisella sanalla. Olen sivulla 7, kun tartun asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi tämä tuntuu jotenkin hassulta. Kun se on oikeasti siellä teinin omassa päässä, ettei häntä huolita mukaan, jos ei ole jopoa/adidaksia/whatever. Kaverit eivät niin ajattele, ainakaan oikeat kaverit. Itsetunnon kasvattaminen jo pikkutenavasta asti olisi niin paljon tärkeämpää kuin se, että vanhemmat lähtevät mukaan kilpavarusteluun vaikka budjetti ei anna myöten.&nbsp.

Toisaalta ei se haluttu merkkikama myöskään laske itsetuntoa. Ei minusta sen parempi ihminen tullut, vaikka vanhempani eivät suostuneet mitään hienoa ostamaan.

Se, että kaikki tai lähes kaikki on juuri-sitä-tiettyä-statusroinaa ei todellakaan kasvata tasapainoista itseään arvostavaa yksilöä. Joskus on hyvä hemmotella jollain luksuksella, mutta lapset tulisi kasvattaa siihen, että tarkoituksenmukainen on oikea valinta. Muuten kasvatetaan vaan shoppailuriippuvaisia nuoria aikuisia, jotka päätyvät pikavippikierteeseen, eivätkä koskaan opi, että he itse ovat arvokkaita, ei ne lenkkarit/hupparit/pyörät/puhelimet/...

Ja tämän tulisi toki alkaa jo pienenä, ei niin, että hamstrataan sille kolmevuotiaalle maanisesti jotain tietyn merkin statuskamaa ja teininä sitten todetaankin, ettei kaikkea voi saada. Lapsen ei tule pienenäkään olla vanhemman statusesine.

Lapselta on kysytty mitä tahtoo ja sanonut 5 vaihtoehtoa. Näistä äiti on päättänyt toteuttaa 2 (3).

Onko se reppu ja korukaan nyt oikeaa mallia?

Tuossa kohtaa vanhempien PITÄÄ osata sanoa että ei meillä ole varaa jopoon, käykö vastaava? Ja ottaa vaikka se lapsi mukaan pyöräostoksille.

Itse sain rippilahjaksi valkata pyöräni tietyn hinnan sisässä. Hieno maasto Scott olikin, eikä liian kallis meidän tavis perheelle. Toki toivoin mopoa mutta vastaus oli pyörä.

No voi,voi... ei kelvannut viikeksi merirosvolaiva,eikä nyt nämäkään.

Nyt ei tällä kertaa onneksi vaarin tarvinnut itkeä, kyynelten karma iski takaisin...

Vierailija kirjoitti:

No voi,voi... ei kelvannut viikeksi merirosvolaiva,eikä nyt nämäkään.

Nyt ei tällä kertaa onneksi vaarin tarvinnut itkeä, kyynelten karma iski takaisin...

Sori, siis: ....ei kelvannut VIIMEKSI

Itse sain pienenä (7-9v) yhtenä jouluna lahjoja paljon mutta mitään niistä en halunnut. Itkin itsekseni lähinnä sitä, että vanhemmat olivat kaikensa yrittäneet ja olin pettynyt, enkä "väärien" lahjojen takia. Oma reaktio tuntui pahalta, enkä halunnut vanhempien tietävän siitä mitään koska en halunneet heille sitä harmia että kun vähävaraisena koittavat tehdä hyvän joulun, minä en sitä kelpuuttaisi.

Tässäkin keskustelussa harmittaa lähinnä äidin tilanne. Ap tosiaan ajatteli lapsen pitävän lahjasta (eikai olisi muuten sitä ostanut) ja vieläpä jos rahat on tiukassa, halusi kuitenkin vielä sen pyörän ostaa vaikka se ei just ollut sellainen mitä toivottiin (mutta lähelle)..

Varmasti teinin kanssa keskusteltaessa tulette johonkin yhteisesti miellyttävään ratkaisuun!

Tämä on taas näitä "sarjassamme- poispilatut lapset". Pitäisi opettaa että aina ei saa kaikkea mitä haluaa ja töitä on tehtävä...

Ei kannata ostaa mitä ei ole toivottu. Toista se oli aikanaan, kun ei ollut halpoja kiina kopioita. Ei saanut kuin yhden lahjan, mutta se olikin kunnon peli. Oli se sitten Peltosen sukset, orava pienoiskivääri tai sitten suomalainen pyörä niin kesti isältä pojalle ja vaikka eteenpäinkin. Kouluun piti hiihtää kesät talvet, jänikset piti ampua ruuaksi tai rukkasiksi, pyörällä sitten lavatansseista kotio. Nykyään maailma hukkuu roskaan, kun kiinan pojat työntää muovikrääsää enemmän kun kerkeää nuotioon nakata.

Onhan sillä suuri ero. Itse olisin ostanut yhden lahjan, mutta toivomusten mukaisen. Jopoa en ostaisi, koska se on varkaiden suosiossa. Mutta en ostaisi ilman tyttöä mitään yllätys pyörää.

Meillä opetetaan jo viisivuotiaalle, että jokaisesta lahjasta kuuluu olla onnellinen, ja jos esim. kaverisynttäreillä tulee kaksi samaa lahjaa, ei saa sanoa, että tyhmää tai että ei tykkää. Pitää sanoa jokaisesta lahjasta kiitos ja että on tosi kiva saada se, ja jos tulee samoja, voi nauraa ja sanoa, että onpa hassua mutta silti kivaa.

Meillä tosin ostellaan lapselle vähän väliä tavaraa niin, ettei syntymäpäivälahja ole mikään kerta vuoteen -lahjomistapahtuma.

Teinien on hyvä alkaa oppimaan ajoissa että aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa. Oletko kysynyt olisiko hän ollut onnellinen jos olisitte hankkineet vain tämän hänen juuri haluamansa pyörän, ja jättäneet nämä kaksi muuta lahjaa hankkimatta, jolloin näiden lahjojen rahat olisivat myös menneet rahoittamaan tuo pyörä? Jos tämän pyörän saaminen on ollut se ykkös asia, ymmärrän pettymyksen. Jos kuitenkin on niin etteivät rahanne olisi riittäneet alunperinkään pyörään, niin siinä tapauksessa voi teinille ehdottaa töiden hankkimista jotta voi itse auttaa rahan saamisessa, ilman että odottaa vain teidän kustantavan hänelle kaiken. Etenkään kalliit lahjat. 

Mahtava paikka oppia elämän pettymyksistä tuo. Olet vaan ihan coolina, se on paras.