En ymmärrä, mitä hyötyä kenellekään voi olla psykoterapeuteista, psykologeista jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiassa pitää yleensä käydä pidempään, jotta saa siitä kunnon hyödyn.

Aivan. Aikoinaan kävin psykoterautilla, olikohan aluksi kaksi kertaa, sitten kerran viikossa vajaan vuoden ajan. En kokenut saavani siitä mitään apua, lähes päinvastoin, sillä terapeutti vain kuunteli eikä itse sanonut mitään (totta!).

Kerran sitten sanoin, etten aio jatkaa "terapiaa", josta ei minulle mitään hyötyä.

Terapeutti soitti minulle myöhemmin, ja sanoi, että en voi noin vain lopettaa, kun hän on laskenut toimeentulonsa terapiakäyntien mukaan, ja minulle oli myönnetty Kela-korvattavaa psykoterapiaa vielä vuodeksi ainakin. Sanoi myös, ettei munun tarvitsisi jatkossa maksaa edes omavastuuosuutta terapiasta, jos supstun jatkamaan.

Hah. Arvaatkaa jatkoinko?

Toimumiseni lähti käyntiin, kun en enää odottanut apua enkä sälyttänyt vastuuta hyvinvoinnistani kellekään ulkopuoliselle.

Minulle määrättyjä troppeja en koskaan hakenut apteekista. Niillä vasta olisinkin saanut itseni sekaisin.

Tää on vähän sama kuin sanoisi että opettajat on turhia, "koska mun yläasteen matikanmaikka ei osannut selittää derivointia ja tuli joskus krapulassa kouluun ja huusi jos joku kysyi jotain, joten minun otantani perusteella kenenkään ei pitäisi opettaa mitään kellekään". Jos sulla on ollut ongelmana vastuun sälyttäminen ulkopuolisille niin opitpahan ainakin sen. Muilla ihmisillä on muita ongelmia ja joitain terapia auttaa, joitain ei.

Ihme kommentti! Lainatussa osiossa tyyppi kertoo oman kokemuksensa terapiasta ja omasta terapeutistaan. Sinunko mielestä kaikkien terapiassa turhautuneiden pitäisi olla hiljaa? No emme ole. Opettajaesimerkki on täysin epärelevantti, sillä kaikki ovat käyneet koulua ja tietävät, että opettajia on joka junaan.

Mielenterveyden häiriöt ovat edelleen leimaavia, ja jos joku ei hyödy ns. terapiasta, syy helposti sälytetään asiakkaalle. Vika on hänessä, ei terapeutissa.

Tuollainen selitysmalli suojaa terapeutin itsetuntoa.Jos potilas lopettaa terapian vika on potilaassa ja terapeutin ei tarvitse tehdä  mahdollisille omille ammatillisille ongelmilleen mitään.

Minuakin kiinnostaa mitä lanttumaakarit sanovat synnytyspelkoisille naisille sellaista, joka oikeasti voisi auttaa.

Ja jos jotain fiksua sanottavaa on, niin miksi sitä ei suoraan kerrota julkisesti kaikille?

Ap, ymmärrän sinua. Minäkään en hyötynyt keskusteluavusta, terapiasta, lääkkeistä ja taide- ja toimintaterapiasta ja työkokeiluista yhtikäs mitenkään. Diagnoosit sain, jotka pitävät paikkaansa, mutta mitään hyötyä hoitomuodoista en saanut, vaikka olisin todellakin halunnut ja olin erittäin motivoitunut kuntoutumiseen. Päädyin siten eläkkeelle ilman mitään apua. Jos mainitsee ikinä ääneen että keskusteluapu, lääkkeet tai muut lääketieteelliset hoidot tai omahoitona jooga, liikunta, luonnossa lenkkeily, vitamiinit,  tai mikä tahansa ei ole auttanut, niin paskamyrsky on valmis. Ihan oikeasti on meitäkin, joille ei ole löytynyt mitään apua. Osalla syynä on ehkä asenneongelma, mutta ei kaikilla. Kaikki eivät koskaan toivu. Se on fakta, joka ei saa olla tabu.

Itse olen käynyt hypnologilla. On auttanut paljon ja tämän johdosta noudatan nyt höpsismiä.

Itse kävin 3 vuotta 2x viikossa psykoterapiassa ja hyötyä ei ollut laisinkaan. Kai ne joillain auttavat, mutta mulla selvästikkään ei. 

Musta edelleen on enemmän vallalla se että psykologia on turhaa ja terapeuteilla vaan valitetaan omista vanhemmista tms joten enemmänkin päinvastainen asenne on edelleen tabu. En mä ainakaan viitsi kertoa käyväni psykoterapiassa, toisin kuin ei ole mitään ongelmaa kertoa käyvänsä vaikka fysioterapiassa.

Minä olen hankalissa parisuhdetilanteissa käynyt pari kertaa eri psykologeilla. Ihmeellistä lässytystä vailla mitään pointtia tyyliin mitä kuuluu lässyn lässyn. Ei koskaan mitään kysymyksiä, voisin puhua aamiaisesta tunnin. Lisäksi eivät muista mitä aiemmin puhuttu. Yksi tunnettu miespsykologi joka usein lehdissä antaa parisuhdeneuvoja unohti kokonaan että olin päättänyt erota. Varmaan jotakin ruokalistaa kirjoittelee kun asiakas puhuu. Mitään hyötyä einole ollut näistä kenestäkään, työnohjaaja jolle menin huvikseni olikin yllätyksekseni hyvä. Parisuhteen kannalta ihan nollaa, neuvot tasoa joutuisithan imuroida vaikkei olisi miestä. Kiitos mutta ei kiitos.

Naisten aspergeria ei helpolla diagnosoida. Koska naiset ovat miehiä taitavampia esittämään sosiaalisilta taidoiltaan normaalia. Tekevät itselleen roolihahmon, jota pystyvät ylläpitämään jonkun aikaa. Kunnes väsyvät ja kuormittuvat liikaa. Jotkut menevät useamman asiantuntijan paikkeille kunnes viimein tipahtaa se diagnoosi. Ei kannata poissulkea aspergerin mahdollisuutta.

Itselläni on hyvin samanlaisia kokemuksia. En koe saavani mtään hyötyä joidenkin psykologien kanssa jutustelusta, mutta kiva jos joillekin niistä on apua.

Vierailija kirjoitti:

Naisten aspergeria ei helpolla diagnosoida. Koska naiset ovat miehiä taitavampia esittämään sosiaalisilta taidoiltaan normaalia. Tekevät itselleen roolihahmon, jota pystyvät ylläpitämään jonkun aikaa. Kunnes väsyvät ja kuormittuvat liikaa. Jotkut menevät useamman asiantuntijan paikkeille kunnes viimein tipahtaa se diagnoosi. Ei kannata poissulkea aspergerin mahdollisuutta.

Kiitos kun toit tämän asian esille. Minulle kävi juuri näin. Tätä sanotaan skriptaamiseksi: opetellaan ennalta erilaisia sosiaalisia reaktioita, joiden esittäminen on pitkän päälle hyvin raskasta ja voi johtaa jopa fyysiseen sairastumiseen elimistön kuormittuessa liikaa stressin takia.

Vierailija kirjoitti:

Mikä olisi parempi hoitomuoto, jatkuva pillerien pyörityskö? Sehän on jo pääsääntöinen hoitometodi nykyään, psykiatria on aivan liian medikalisoitunut. Monissa tapauksissa lääkehoito ei edes ole tarpeellinen, mutta lääkärit siitäkin huolimatta tyrkyttävät nappia toisensa perään. Olen sen vierestä nähnyt niin monta kertaa, miten lääkkeet vievät ihmisiä yhä enenevissä määrin huonompaan kuntoon, eivät suinkaan auta heitä. Ei minusta mielenterveydenhoidon pitäisi olla vain sitä, että potilasta konsultoidaan max. 5-10 minuuttia, sitten kirjoitetaan lääkeresepti ja toivotetaan heipat. Taitaa olla resurssipula ihan huipussaan tätä nykyä, ei mielenterveystyöhön panosteta kuten siihen pitäisi. Monia potilaita nimenomaan hyödyttäisi enemmän keskusteluapu, ja jos tämä hoitokeino ei auta, niin vasta sitten tulisi kokeilla jotakin lääkettä mahdollisimman pienellä annnostuksella.

Miksi tuo viesti on saanut niin hitosti alapeukkua? Oikeassahan tuo kirjoittaja on, liikaa annetaan ihmisille lääkkeitä nykyään. Keksimäärinhän ne on todettu aika tehottomiksi, ja niillä on inhottavia ja voimakkaita sivuvaikutuksia.