Lue keskustelun säännöt.
En ymmärrä, mitä hyötyä kenellekään voi olla psykoterapeuteista, psykologeista jne.
02.07.2017 |
En nyt mikään psykoosipotilas tms. varsinainen "hullu" ole, mutta kuitenkin mt-ongelmani ovat viimeisen 10 vuoden aikana olleet niin pahoja, etten ole enää vuosiin kyennyt olemaan mukana työmarkkinoilla, en kouluttautumaan, en hankkimaan ihmissuhteita jne.
Silti kaikki "ammattilaiset" vähättelevät ongelmiani, ja ensisijainen hoitomuoto, mitä minulle tarjotaan on aina joku keskusteluapu, joka on minusta kyllä ihan täyttä humpuukihoitoa. Olen kokeillut v.2008 eteenpäin useampaa eri psykologia, käynyt psykiatrin vastaanotolla, seksuaaliterapeutilla psykoterapeutilla jne. Kaikki hoitojaksot ovat jääneet syystä tai toisesta lyhyiksi, enkä kokenut, että niistä olisi jäänyt mitään niistä käteen.
Oikeasti, mitä ihmeen hyötyä voi jollekulle olla siitä, että käy esim. kerran viikossa tai kerran kuukaudessa lässyttämässä tunnin ajan jollekin valehtelevalle ja typerälle kallonkutistajatädille tai -sedälle? Ainakin itse aina alan vihaamaan näitä "ammatti-ihmisiä" jo viimeistään ihan muutaman tapaamiskerran jälkeen.
Kommentit (51)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mikä sen ensisijaisen hoitomuodon pitäisi olla? Lääkitys? Lobotomia?
Mikä ei toimi sinulle, voi ihan hyvin toimia toiselle, me ihmiset olemme sillä tavalla erilaisia.No toivoin aiemmin saavani diagnoosin esim. jostain persoonallisuushäiriöstä tai Aspergerin syndroomasta, joka ehkä auttaisi laajentamaan omaa itseymmärrystä. No hakeuduin sitten hoitojaksolle, jossa täytin about sata erilaista kyselylomaketta, kävin kuukaudesta toiseen psykologilla, lopulta pääsin diagnosointijaksolle jonnekin päiväyksikköön.
No mikä sitten oli lopputulema? Ei mitään diagnoosia, turhanpäiväistä lässytystä ja ongelmien vähättelyä sekä lähete jonnekin helvetin psykoterapeutille. Olin ihan yhtä hukassa itseni ja elämäni kanssa kuin aina ennenkin.
AP
Ap voi sitten lopettaa nämä kuvitteelliset tarinat, ilman diagnoosia ei pääse psykoterapiaa.
Ammattikuntana psykologit jotenkin vaikea sietää;)?
No on mulla joku ympäripyöreä diagnoosi masennuksesta ja varmaan paniikkihäiriöstäkin (en ole satavarma, mutta ainakin jokaiselle lääkärille olen tästä aina kertonut) ja jotain mainintaa luultavasti heikosta itsetunnosta jne. Mutta kun ei nuo diagnoosit oikein ole auttaneet identiteettiongelmiini, eikä niiden olemassaolon tiedostaminen ole auttaneet minua mitenkään. Mikään lääkitys noita kun ei paranna, eikä myöskään mikään psykoterapia yms. lumehoito.
AP
Lähdit hakemaan apua persoonallisuushäiriöön ja olet pettynyt, kun oletkin masennuspitilas.
Uskottavuus huipussaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mikä sen ensisijaisen hoitomuodon pitäisi olla? Lääkitys? Lobotomia?
Mikä ei toimi sinulle, voi ihan hyvin toimia toiselle, me ihmiset olemme sillä tavalla erilaisia.No toivoin aiemmin saavani diagnoosin esim. jostain persoonallisuushäiriöstä tai Aspergerin syndroomasta, joka ehkä auttaisi laajentamaan omaa itseymmärrystä. No hakeuduin sitten hoitojaksolle, jossa täytin about sata erilaista kyselylomaketta, kävin kuukaudesta toiseen psykologilla, lopulta pääsin diagnosointijaksolle jonnekin päiväyksikköön.
No mikä sitten oli lopputulema? Ei mitään diagnoosia, turhanpäiväistä lässytystä ja ongelmien vähättelyä sekä lähete jonnekin helvetin psykoterapeutille. Olin ihan yhtä hukassa itseni ja elämäni kanssa kuin aina ennenkin.
AP
Ap voi sitten lopettaa nämä kuvitteelliset tarinat, ilman diagnoosia ei pääse psykoterapiaa.
Ammattikuntana psykologit jotenkin vaikea sietää;)?
No on mulla joku ympäripyöreä diagnoosi masennuksesta ja varmaan paniikkihäiriöstäkin (en ole satavarma, mutta ainakin jokaiselle lääkärille olen tästä aina kertonut) ja jotain mainintaa luultavasti heikosta itsetunnosta jne. Mutta kun ei nuo diagnoosit oikein ole auttaneet identiteettiongelmiini, eikä niiden olemassaolon tiedostaminen ole auttaneet minua mitenkään. Mikään lääkitys noita kun ei paranna, eikä myöskään mikään psykoterapia yms. lumehoito.
AP
Esim dissosiatiiviset identiteettihäiriöt diagnosoidaan keskimäärin 8 vuotta se jälkeen kun potilas on hakeutunut hoidon piiriin, koska ko häiriöön kuuluu että se yrittää pitää itsensä piilossa. Sulla voi olla jotain tällaista, ja siksi et ole saanut oikeanlaista apua. Tai sitten terapia ei ole sinulle tarpeen. Mitkä ovat oireesi mitä olet auttajille kertonut?
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapiassa pitää yleensä käydä pidempään, jotta saa siitä kunnon hyödyn.
Aivan. Aikoinaan kävin psykoterautilla, olikohan aluksi kaksi kertaa, sitten kerran viikossa vajaan vuoden ajan. En kokenut saavani siitä mitään apua, lähes päinvastoin, sillä terapeutti vain kuunteli eikä itse sanonut mitään (totta!).
Kerran sitten sanoin, etten aio jatkaa "terapiaa", josta ei minulle mitään hyötyä.
Terapeutti soitti minulle myöhemmin, ja sanoi, että en voi noin vain lopettaa, kun hän on laskenut toimeentulonsa terapiakäyntien mukaan, ja minulle oli myönnetty Kela-korvattavaa psykoterapiaa vielä vuodeksi ainakin. Sanoi myös, ettei munun tarvitsisi jatkossa maksaa edes omavastuuosuutta terapiasta, jos supstun jatkamaan.
Hah. Arvaatkaa jatkoinko?
Toimumiseni lähti käyntiin, kun en enää odottanut apua enkä sälyttänyt vastuuta hyvinvoinnistani kellekään ulkopuoliselle.
Minulle määrättyjä troppeja en koskaan hakenut apteekista. Niillä vasta olisinkin saanut itseni sekaisin.
Mikä olisi parempi hoitomuoto, jatkuva pillerien pyörityskö? Sehän on jo pääsääntöinen hoitometodi nykyään, psykiatria on aivan liian medikalisoitunut. Monissa tapauksissa lääkehoito ei edes ole tarpeellinen, mutta lääkärit siitäkin huolimatta tyrkyttävät nappia toisensa perään. Olen sen vierestä nähnyt niin monta kertaa, miten lääkkeet vievät ihmisiä yhä enenevissä määrin huonompaan kuntoon, eivät suinkaan auta heitä. Ei minusta mielenterveydenhoidon pitäisi olla vain sitä, että potilasta konsultoidaan max. 5-10 minuuttia, sitten kirjoitetaan lääkeresepti ja toivotetaan heipat. Taitaa olla resurssipula ihan huipussaan tätä nykyä, ei mielenterveystyöhön panosteta kuten siihen pitäisi. Monia potilaita nimenomaan hyödyttäisi enemmän keskusteluapu, ja jos tämä hoitokeino ei auta, niin vasta sitten tulisi kokeilla jotakin lääkettä mahdollisimman pienellä annnostuksella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapiassa pitää yleensä käydä pidempään, jotta saa siitä kunnon hyödyn.
Aivan. Aikoinaan kävin psykoterautilla, olikohan aluksi kaksi kertaa, sitten kerran viikossa vajaan vuoden ajan. En kokenut saavani siitä mitään apua, lähes päinvastoin, sillä terapeutti vain kuunteli eikä itse sanonut mitään (totta!).
Kerran sitten sanoin, etten aio jatkaa "terapiaa", josta ei minulle mitään hyötyä.
Terapeutti soitti minulle myöhemmin, ja sanoi, että en voi noin vain lopettaa, kun hän on laskenut toimeentulonsa terapiakäyntien mukaan, ja minulle oli myönnetty Kela-korvattavaa psykoterapiaa vielä vuodeksi ainakin. Sanoi myös, ettei munun tarvitsisi jatkossa maksaa edes omavastuuosuutta terapiasta, jos supstun jatkamaan.Hah. Arvaatkaa jatkoinko?
Toimumiseni lähti käyntiin, kun en enää odottanut apua enkä sälyttänyt vastuuta hyvinvoinnistani kellekään ulkopuoliselle.
Minulle määrättyjä troppeja en koskaan hakenut apteekista. Niillä vasta olisinkin saanut itseni sekaisin.
Tää on vähän sama kuin sanoisi että opettajat on turhia, "koska mun yläasteen matikanmaikka ei osannut selittää derivointia ja tuli joskus krapulassa kouluun ja huusi jos joku kysyi jotain, joten minun otantani perusteella kenenkään ei pitäisi opettaa mitään kellekään". Jos sulla on ollut ongelmana vastuun sälyttäminen ulkopuolisille niin opitpahan ainakin sen. Muilla ihmisillä on muita ongelmia ja joitain terapia auttaa, joitain ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin täysin lamassa kovien elämänkokemusten jälkeen.
Olisin tarvinnut supportiivista, ratkaisukeskeistä hoitoa eli vuorovaikutusta jonkun fiksun ja empaattisen aikuisen kanssa: olisi mietitty yhdessä, miten voisin taas kokea iloa ja onnistumisen elämyksiä.
Sen sijaan sain/jouduin terapiaan, jossa tämä ns. terapeutti ei ottanut kantaa mihinkään sanomaani.
Hän vain kätteli minut tullessani ja istui takanani (!) session ajan. Ajan loppumisesta ilmoitti vanhanajan herätyskello. Sitten taas käteltiin ja toivotettiin tervetulleeksi ensi viikolla.
Tämäkö on terapiaa? Not.
Vierailija kirjoitti:
Minä olin täysin lamassa kovien elämänkokemusten jälkeen.
Olisin tarvinnut supportiivista, ratkaisukeskeistä hoitoa eli vuorovaikutusta jonkun fiksun ja empaattisen aikuisen kanssa: olisi mietitty yhdessä, miten voisin taas kokea iloa ja onnistumisen elämyksiä.
Sen sijaan sain/jouduin terapiaan, jossa tämä ns. terapeutti ei ottanut kantaa mihinkään sanomaani.
Hän vain kätteli minut tullessani ja istui takanani (!) session ajan. Ajan loppumisesta ilmoitti vanhanajan herätyskello. Sitten taas käteltiin ja toivotettiin tervetulleeksi ensi viikolla.
Tämäkö on terapiaa? Not.
Juu.
Miten monta vuotta Kela maksoi siitä, että et osannut valita näin eksaktilla lähtötiedolla kun olit liikkeellä ( haukotus) listoilta tekijää ao koulutuksella?
Suomessa saa ja joutuu hakemaan itse terapeutin.
Älä jatka nää menee aina vaan surkeammaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapiassa pitää yleensä käydä pidempään, jotta saa siitä kunnon hyödyn.
Aivan. Aikoinaan kävin psykoterautilla, olikohan aluksi kaksi kertaa, sitten kerran viikossa vajaan vuoden ajan. En kokenut saavani siitä mitään apua, lähes päinvastoin, sillä terapeutti vain kuunteli eikä itse sanonut mitään (totta!).
Kerran sitten sanoin, etten aio jatkaa "terapiaa", josta ei minulle mitään hyötyä.
Terapeutti soitti minulle myöhemmin, ja sanoi, että en voi noin vain lopettaa, kun hän on laskenut toimeentulonsa terapiakäyntien mukaan, ja minulle oli myönnetty Kela-korvattavaa psykoterapiaa vielä vuodeksi ainakin. Sanoi myös, ettei munun tarvitsisi jatkossa maksaa edes omavastuuosuutta terapiasta, jos supstun jatkamaan.Hah. Arvaatkaa jatkoinko?
Toimumiseni lähti käyntiin, kun en enää odottanut apua enkä sälyttänyt vastuuta hyvinvoinnistani kellekään ulkopuoliselle.
Minulle määrättyjä troppeja en koskaan hakenut apteekista. Niillä vasta olisinkin saanut itseni sekaisin.Tää on vähän sama kuin sanoisi että opettajat on turhia, "koska mun yläasteen matikanmaikka ei osannut selittää derivointia ja tuli joskus krapulassa kouluun ja huusi jos joku kysyi jotain, joten minun otantani perusteella kenenkään ei pitäisi opettaa mitään kellekään". Jos sulla on ollut ongelmana vastuun sälyttäminen ulkopuolisille niin opitpahan ainakin sen. Muilla ihmisillä on muita ongelmia ja joitain terapia auttaa, joitain ei.
Ihme kommentti! Lainatussa osiossa tyyppi kertoo oman kokemuksensa terapiasta ja omasta terapeutistaan. Sinunko mielestä kaikkien terapiassa turhautuneiden pitäisi olla hiljaa? No emme ole. Opettajaesimerkki on täysin epärelevantti, sillä kaikki ovat käyneet koulua ja tietävät, että opettajia on joka junaan.
Mielenterveyden häiriöt ovat edelleen leimaavia, ja jos joku ei hyödy ns. terapiasta, syy helposti sälytetään asiakkaalle. Vika on hänessä, ei terapeutissa.
Vierailija kirjoitti:
En nyt mikään psykoosipotilas tms. varsinainen "hullu" ole, mutta kuitenkin mt-ongelmani ovat viimeisen 10 vuoden aikana olleet niin pahoja, etten ole enää vuosiin kyennyt olemaan mukana työmarkkinoilla, en kouluttautumaan, en hankkimaan ihmissuhteita jne.
Silti kaikki "ammattilaiset" vähättelevät ongelmiani, ja ensisijainen hoitomuoto, mitä minulle tarjotaan on aina joku keskusteluapu, joka on minusta kyllä ihan täyttä humpuukihoitoa. Olen kokeillut v.2008 eteenpäin useampaa eri psykologia, käynyt psykiatrin vastaanotolla, seksuaaliterapeutilla psykoterapeutilla jne. Kaikki hoitojaksot ovat jääneet syystä tai toisesta lyhyiksi, enkä kokenut, että niistä olisi jäänyt mitään niistä käteen.
Oikeasti, mitä ihmeen hyötyä voi jollekulle olla siitä, että käy esim. kerran viikossa tai kerran kuukaudessa lässyttämässä tunnin ajan jollekin valehtelevalle ja typerälle kallonkutistajatädille tai -sedälle? Ainakin itse aina alan vihaamaan näitä "ammatti-ihmisiä" jo viimeistään ihan muutaman tapaamiskerran jälkeen.
No mites its eolet motivoitunut tekemään työtä kuntoutumisesi eteen? Siitähän se on kiinni, sä et ole itse valmis sukeltamaan. Eli turha valittaa täällä.
Ne siitä hyötyvät jotka työstävät ongelmiaan. Sinä et edes ole aloittanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin täysin lamassa kovien elämänkokemusten jälkeen.
Olisin tarvinnut supportiivista, ratkaisukeskeistä hoitoa eli vuorovaikutusta jonkun fiksun ja empaattisen aikuisen kanssa: olisi mietitty yhdessä, miten voisin taas kokea iloa ja onnistumisen elämyksiä.
Sen sijaan sain/jouduin terapiaan, jossa tämä ns. terapeutti ei ottanut kantaa mihinkään sanomaani.
Hän vain kätteli minut tullessani ja istui takanani (!) session ajan. Ajan loppumisesta ilmoitti vanhanajan herätyskello. Sitten taas käteltiin ja toivotettiin tervetulleeksi ensi viikolla.
Tämäkö on terapiaa? Not.Juu.
Miten monta vuotta Kela maksoi siitä, että et osannut valita näin eksaktilla lähtötiedolla kun olit liikkeellä ( haukotus) listoilta tekijää ao koulutuksella?
Suomessa saa ja joutuu hakemaan itse terapeutin.
Älä jatka nää menee aina vaan surkeammaksi.
You're a bully! Bully bully bully!
Onko sinulla ollut tapana alkaa vihata muitakin, jotka yrittävät auttaa? Kuten esimerkiksi äitiä? Onko viha sinulle keino päästä irti avun tarpeessa olemisen, ts. riittämättömyyden tai riippuvuuden tunteesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni käy vuosia kaikenlaisissa terapioissa ja kokeilee ties minkälaisia lääkkeitä muttei kuitenkaan parane. Aina sanotaan että hanki apua jos on ongelmia mutta apu ei todellakaan ole mikään asia mikä takaisi parantumisen.
Minuakaan keskusteluapu ei auta ja sen tuputtaminen ärsyttää suuresti. Ap, et ole yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin täysin lamassa kovien elämänkokemusten jälkeen.
Olisin tarvinnut supportiivista, ratkaisukeskeistä hoitoa eli vuorovaikutusta jonkun fiksun ja empaattisen aikuisen kanssa: olisi mietitty yhdessä, miten voisin taas kokea iloa ja onnistumisen elämyksiä.
Sen sijaan sain/jouduin terapiaan, jossa tämä ns. terapeutti ei ottanut kantaa mihinkään sanomaani.
Hän vain kätteli minut tullessani ja istui takanani (!) session ajan. Ajan loppumisesta ilmoitti vanhanajan herätyskello. Sitten taas käteltiin ja toivotettiin tervetulleeksi ensi viikolla.
Tämäkö on terapiaa? Not.Juu.
Miten monta vuotta Kela maksoi siitä, että et osannut valita näin eksaktilla lähtötiedolla kun olit liikkeellä ( haukotus) listoilta tekijää ao koulutuksella?
Suomessa saa ja joutuu hakemaan itse terapeutin.
Älä jatka nää menee aina vaan surkeammaksi.
You're a bully! Bully bully bully!
Aivan, pronomini vain hakusessa. Martiinasta juoru, Saarasta 30 plus sivua puhdasta ilkeyttä.. Noin niinku kaikki keinot sallittuja, vai miten se meni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mikä sitten oli lopputulema? Ei mitään diagnoosia, turhanpäiväistä lässytystä ja ongelmien vähättelyä sekä lähete jonnekin helvetin psykoterapeutille. Olin ihan yhtä hukassa itseni ja elämäni kanssa kuin aina ennenkin.
AP
Olihan siitä hyötyä. Kävi ilmi, että et ainakaan ole Asperger tai persoonallisuushäiriöinen. Tiettyjen asioiden poissulkeminenkin voi olla hyödyllistä.
Sinua taitaa vain harmittaa että et saanut tilauksesta sitä diagnoosia minkä olisit halunnut.
Itselläni on ollut mt-ongelmia 7 vuotta ja sekamuotoinen persoonallisuushäiriö ja Aspergerin oireyhtymä diagnosoitu. Kyllä ne diagnoosit saa jos on oikeasti ko. vika. Mutta minulle ainakin psykiatri sanoi että vasta kun olin käynyt terapiassa melkein pari vuotta opin verbalisoimaan itseäni niin hyvin että se missä ne ongelmat todella olivat, paljastui. Aikaisemminkin vaikutti siltä, että puhun rehellisesti tunteistani ja kokemuksistani mutta puhuin vain roolihahmoni tunteistani jne. Vasta kun olin sinnitellyt terapiassa vaikka vitutti ja raivostutti ja teki mieli lopettaa, ongelmieni todellinen laajuus paljastui.
Se turhautuminen on usein merkki siitä että ollaan lähellä jotain mitä ei halua itselleen myöntää.
Oma psykoterapeuttini oli ratkaisukeskeinen ja hypnoterapeutti. Näin jälkeenpäin ajatellen tietysti olisin hyötynyt eniten jostain jolla olisi ollut kokemusta Aspergerista, mutta sain sen diagnoosin vasta kun terapiaa oli vain vuosi jäljellä niin en viitsinyt enää vaihtaa.
Mutta ihan yhtä helvettiä se kolme vuotta terapiaa oli. Silti olen iloinen että tuli käytyä se. Olen edelleen työkyvytön ja varmaan lopun ikääni mutta nyt ainakin tiedän miksi ja olen jotain asioita onnistunut korjaamaankin.
Millä diagnoosilla olet työkyvytön?Oletko aspergerin perusteella työkyvyttömyyselökkeellä vai psyykkisellä diagnoosilla jos olet eläkkeellä?
Vierailija kirjoitti:
Moni käy vuosia kaikenlaisissa terapioissa ja kokeilee ties minkälaisia lääkkeitä muttei kuitenkaan parane. Aina sanotaan että hanki apua jos on ongelmia mutta apu ei todellakaan ole mikään asia mikä takaisi parantumisen.
Kaarina Davis kertoo kirjoissaan siitä miten häntä masennuksessa auttoi alanvaihdos ja työn reilu vähentäminen eikä hoidot.Davis oli joutunut huolehtimaan isoäidistään 12-vuotiaana ja tavallaan jatkoi tuota hoitamista vielä aikuisenakin sairaanhoitajana.varmaan psyykkisesti koki edelleen olevansa 12 -vuotias huolehtimassa isöäidistään. En kyllä ole lukenut ensimmäistä kirjaa vielä.Mikään hoito ei olisi poistanut työn liikaa kuomittavuutta.
Olen kyllä siinä mielin samaa mieltä sinun kanssasi että yksi kerta viikossa ei riitä. Minä olen käynyt psykoterapiaa 10 vuotta 3krt. viikossa. Ilman mitään diagnooseja, siis ei ainakaan minulle kerrottu. Jos haluat pilata elämäsi niin hankit itsellesi diagnoosin ja vetoat siihen aina kun töitä pitäisi tehdä. Tai sitoudut terapiaan ja voit saada itsellesi tyydyttävän elämän. Sinä päätät.
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä siinä mielin samaa mieltä sinun kanssasi että yksi kerta viikossa ei riitä. Minä olen käynyt psykoterapiaa 10 vuotta 3krt. viikossa. Ilman mitään diagnooseja, siis ei ainakaan minulle kerrottu. Jos haluat pilata elämäsi niin hankit itsellesi diagnoosin ja vetoat siihen aina kun töitä pitäisi tehdä. Tai sitoudut terapiaan ja voit saada itsellesi tyydyttävän elämän. Sinä päätät.
Aina voi kertoa, että päässä surisee ja pyörii.
Psykoterapia 3 krt viikossa 10 vuotta maksaa noin satatuhatta euroa joten toooodella harvalla on siihen varaa.
Pyydä lähete osastolle. Ehkä se auttaa sua.