Raskaana olevat, miten kestätte sukulaisten vouhotuksen?

En oikein osannut muotoilla kysymystä, mutta tilanne on se että odotan lasta ja välit omaan äitiin etäiset ja viileät. Aina sellaiset olleet, ikäni olen saanut kuulla kuinka olen epäonnistunut siinä ja tuossa, ulkonäköäni arvosteltu kovin sanankääntein, kaikkea mitä teen arvosteltu tai vähätelty. Jotenkuten säilytimme yhteyden, lähinnä sen takia että itselläni iso kynnys ollut aina katkaista välit vaikka välillä siihen ollut kyllikseen perusteita. Kiinnostus elämääni kohtaan ollut äidin puolelta vähäistä ja aina korostettu, kuinka veljeni ja siskoni ovat niin paljon parempia lapsia olleet kuin minä jne jne.

Tosiaan nyt kun olen raskaana, äiti haluaa olla koko ajan tekemisissä ja nähdä. Emme näe usein, niin valittaa että ei näe minua tarpeeksi ja haluaisi jatkuvasti soitella ja viestitellä. Suuttuu, että ei kutsuta kylään tai mennä hänen luokse, on mustasukkainen isästäni jonka kanssa olen enemmän tekemisissä (ovat eronneet) ja muista sukulaisista. Jatkuvasti syyllistää siitä että en käy tai soita tarpeeksi. Utelee joko olemme keksineet vauvalle nimeä ja loukkaantuu kun kerron, että paljastamme nimen vasta ristiäisissä. Ei voi hyväksyä sitäkään, että emme halua apua (eli sitä kun äiti sanojensa mukaan muuttaisi meille vauvan synnyttyä).

Olen aina ollut huono laittamaan rajoja äidille mutta viime aikoina olen sitäkin yrittänyt. Siitä tullut huono omatunto, onhan äidillä toki oikeus olla isoäiti ja kiva että lapsenlapsi kiinnostaa, mutta ärsyttää vouhotus nyt, kun ennenkään ollut kummoisia välejä. Tuntuu teennäiseltä ja väkinäiseltä soittaa ja kertoa tai mennä käymään, kun sellaisia tilanteita vältellyt ennenkin. Taustalla niin paljon äidin puolelta mitä hän ei ole koskaan anteeksi pyytänyt eikä pyydä, enkä sitä kai enää odotakaan. Mutta itselläni verenpaine nousee heti, kun koen että reviirilleni tullaan eli juuri noilla tivaamisilla nimestä, kaikesta raskauteen liittyvästä, jatkuvasta syyllistämisestä ettei käy tai soita (ja vaikka olisinkin juuri soittanut niin se ei riitä, joka päivä pitäisi roikkua puhelimessa) ja monista muista vastaavista jutuista.

Miten niitä rajoja oikein laitetaan niin, ettei välit mene? Pelottaa jo valmiiksi että vauvan synnyttyä loukkaantuu verisesti, kun emme halua kotiimme asumaan tai jatkuvalla syötöllä vierailemaankaan. Hermostun herkästi äidin seurassa ja provosoidun hänen provosoidessa, enkä halua stressata enempää vauvan kanssa. Äiti on muokannut vanhan hokemansa "koska olen äitisi" uudeksi "olenhan vauvan isoäiti"'-mantraksi, jolla perustelee nuo kaikki em. Haluan toki että hän on vauvan elämässä, mutta omilla ehdoillamme (ei myöskään niin että pyytäisimme hoitoapua vaan kun meille sopii - mahdollisia hoitajia meillä on jo tarpeeksi).

Ärsyttää ja ahistaa tämä tilanne.