Haukuttiinko ulkonäköäasi vanhempasi toimesta kun olit lapsi? Lihavuus, rumuus jne?

Äitini on tehnyt tätä, ja tekee nyt lapselleni. On mielestään vain niin todella rehellinen ihminen. Todellisuudessa kovin yksinäinen jo nykyään, koska kukaan ei jaksa hänen "rehellisyyttään" kuin pieninä annoksina.

Juu, äitini haukkui. Joskus 8-9 vuotiaana minusta tuli pullukka ja se oli minun syytäni. Olin kuulemma syönyt itseni siaksi. Lisäksi muisti pitkin lapsuuttani ja varhaisteini-ikääni korostaa, että "sinun iässäsi olin aina hoikka". Laihduin luonnostaan teiniksi kasvettuani, mutta yhä edelleen melkein joka kerran tavatessamme kommentoi jotenkin painoani, yleensä kysyy olenko lihonut. Lisäksi sain usein kuulla moittivaan sävyyn siitä, että olen ulkonäöltäni ja kuulemma luonteeltani tullut isänpuoleiseen sukuun.

Asiasta johtuen olen ollut aina erittäin epävarma vartalostani ja tunnen itseni lihavaksi, vaikka en sitä oikeasti ole. Koin olevani ruma. Pienimuotoisesta syömishäiriöstäkin kärsin nuorempana. Pari vuotta sitten oivalsin, että aina kun menen vierailulle vanhempieni luokse, pukeudun löysiin vartalon muodot peittäviin vaatteisiin, sellaisiin joihin pukeuduin koko lapsuuteni ja teini-ikäni.

Joo joskus siinä 10 korvilla olin aika pyöreä,isä nimitteli .Tarkoitus hyväntahtoinen,ei kyllä mitenkään traumatisoinut.ehkä auttoi,että pari vuotta myöhemmin olin yli 170cm ja paino 50kg

Meillä vanhemmat ei tuoneet omaa tai lasten ulkonäköä oikein mitenkään sanallisesti esille. Ei siis haukuttu mutta ei kehuttukaan. Jos vaikka sanon itseäni rumaksi, äitini on vain hiljaa, joten oletan hänen olevan samaa mieltä.

Ainoat ulkonäköön liittyvät muistot isästäni ovat, että kerran kun mulla oli rusetti hiuksissa, niin hän vähän naurahti (mistä ehkä päättelin rusetin olevan jotenkin noloa, koska herätti huomiota?), ja sitten se, että hän valitti siitä, kun revin naamaani koko ajan (mulla oli sellainen outo tapa, joka johtui kai hermostuneisuudesta). Käski äitini käskeä minua desinfioimaan naamaani. Naamani oli siis aina ihan punaisilla läikillä. Rumaksi eivät kuitenkaan sanoneet, eivätkä sanoneet, että se näyttää hirveältä, vaikka varmasti näyttikin. Äitini ei sanonut naamastani ikinä sanaakaan. Olisi voinut kyllä edes vähän painostaa repimisen lopettamisessa. Se oli vuosia kestänyt pinttynyt tapa, jota en pystynyt lopettamaan. Ehkä olisi avulla ja kannustuksella kestänyt vähemmän aikaa ja ihoni olisi nykyään vähän paremmassa kunnossa.

Juu, ei kommentoinut. Mun mielestä toisten (kenenkään) ulkonäköä ei tule kommentoida, ellei se ole positiivista. Vähän nyt hävettää: oon tainnut miehelle pari kertaa mainita, että on pukeutunut erikoisiin kuoseihin, kun on yhdistänyt esim. ruutua ja raitaa.

Äitini on haukkunut aina. Lapsena olin mm. ruma ja hu**a. Lapsuus oli muutenkin rankka.

Ongelmia on ihan hirveästi, esim. läheisriippuvuus, paniikkihäiriö, ahdistuneisuushäiriö, jatkuva turvattomuus.

Arvosteltiin. 

Isäpuoleni kertoi minulle, kun olin murrosikäinen, että olen tyhmä, ruma, laiska ja lihava. Olin nätti, kiltti ja ahkera luokkani priimus, joka teki paljon kotitöitä. Ikävä kyllä reagoin jatkuvaan haukkumiseen syömällä makeaa, joten lihoin. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä vanhemmat ei tuoneet omaa tai lasten ulkonäköä oikein mitenkään sanallisesti esille. Ei siis haukuttu mutta ei kehuttukaan. Jos vaikka sanon itseäni rumaksi, äitini on vain hiljaa, joten oletan hänen olevan samaa mieltä.

Ainoat ulkonäköön liittyvät muistot isästäni ovat, että kerran kun mulla oli rusetti hiuksissa, niin hän vähän naurahti (mistä ehkä päättelin rusetin olevan jotenkin noloa, koska herätti huomiota?), ja sitten se, että hän valitti siitä, kun revin naamaani koko ajan (mulla oli sellainen outo tapa, joka johtui kai hermostuneisuudesta). Käski äitini käskeä minua desinfioimaan naamaani. Naamani oli siis aina ihan punaisilla läikillä. Rumaksi eivät kuitenkaan sanoneet, eivätkä sanoneet, että se näyttää hirveältä, vaikka varmasti näyttikin. Äitini ei sanonut naamastani ikinä sanaakaan. Olisi voinut kyllä edes vähän painostaa repimisen lopettamisessa. Se oli vuosia kestänyt pinttynyt tapa, jota en pystynyt lopettamaan. Ehkä olisi avulla ja kannustuksella kestänyt vähemmän aikaa ja ihoni olisi nykyään vähän paremmassa kunnossa.

Toivottavasti olet saanut aikuisena keskusteluapua vaivaasi ja olet pystynyt lopettamaan naamasi vahingoittamisen.

Kyllä haukkui. Nimittäin isä. Aina hermostuessaan (ja hänhän hermostui todella usein ja aivan epäloogisista asioista) sain kuulla olevani läski, lihava, ruma, hirviö. Mulla oli rumat hiukset, vääränlaiset vaatteet, äänikin oli kauhea (olisi siis pitänyt olla koko ajan ihan hiljaa).

Aina samat haukut.

Arvatkaapa vaan miltä se tuntui nuoresta, kehittyvästä, murrosikää lähestyvästä tytöstä. Häpesin itseäni ja itsetuntoni oli (osittain vielä nykyäänkin on) nollan alapuolella.

Koskaan ikinä missään ei kukaan ole mua haukkunut, ainoastaan oma isäni omassa kodissani.

Isäni huomautteli laihuudestani, vieraidenkin kuulleen. Häpesi minua tietenkin, vaikka olihan hän itsekin hoikka. Vaikutti itsetuntooni ja kehonkuvaani etten normaalikokoisenakaan ole ollut tyytyväinen itseeni, vaan koen aina olevani vääränlainen.

Joo. Isä mulle naureskellen totesi: "Oot sä läski!"

Ei kyllä, onneksi. Kotona sai olla oma itsensä. Koulutoverit kyllä haukkuivat, mutta koti oli onneksi turvasatama.

Äitini oli todella sydämellinen ja kiltti ihminen, suorastaan mateleva. Aina kaikille niin mielin kielin. Kerran kuitenkin, kun olin synnyttänyt vähän reilu 20-vuotiaana ja varmaan 5 kg jäänyt "ylimääräistä" (eli ei mitään, olin ihan normaalipainoinen) yksi sukulaismies kommentoi painoani, ja se on ainoa kerta mikä on jäänyt mieleen, kun äitini rähähti oikein kunnolla kellekään. Tiesipä papparainen olla enää kommentoimatta.

Olin ylpeä ja kiitollinen.

Äitini nimitteli minua lapsena pallopääksi ja pömppömahaksi. Hiukset olivat kuulemma onnettoman ohuet. Lisäksi olin lisäksi isän äidin näköinen, mikä oli hänen mielestään kuvottavaa.

Kun sain silmälasit 12 -vuotiaana, alkoi isän ilkunta. Lisäksi arvioitiin kroppaa vähemmän naiselliseksi. Olin laiha ja laihana pysyin kunnes sain ekan lapseni.

Mutta: äitini alkoi kaljuuntua viisikymppisenä ja hänellä ei ole kohta hiuksia lainkaan. Isä näkee huonosti eikä pysty oikein lukemaan (silmänpohjan rappeumaa yms.). Näin siinä joskus käy.

Ei suoraan mutta ollessani 8-v aloin lihomaan jolloin läskivihaaja isäni lähti ja päätti ettei halua olla enää missään tekemisissä kanssani. Pitkään ihmettelin syytä lähdölle, täysi-ikäisenä sain sen tietää.

On haukuttu molempien vanhempien toimesta. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni olin läski, ja siitä sain kuulla. Hiukset myös liian ohuet ja rumat. Vaatteet olivat liian "venäläiset" (no, jos nyt hame, mekko, korkkarit tai mikään vähän naisellisempi on venäläistä, niin ok) jne. Sitten kun vihdoin pääsin ylipainosta eroon, niin olin äitini sanoin "liian laiha ja ruma, naama kuin viulukotelo". Ja BMI on siis 23 luokkaa, eli mikään laiha en todellakaan ole.

Edelleen äiti haukkuu vaatteitani "liian hienoiksi", meikkaan kuulemma liikaa, ei saisi käyttää tuoksuja jne. Tuskinpa tuo nyt enää vaikuttaa elämääni mitenkään. Mutta toki ymmärrän, ettei äitini ole ikinä minua hyväksynyt, eikä tule hyväksymään. Esim. paino minulla ei koskaan ollut passeli, vaan laihtuessani laihduin läskistä rumaksi ruikuksi ilmeisesti yhdessä yössä. Serkkujani ja vanhoja koulukavereita äiti kyllä jaksaa aina kehua kuinka ovat kauniita ja menestyneitä. Huvittavinta oli, kun kehui yhtä 20-vuotiaana yh:ksi jäänyttä tyttöä, joka on työtön ja käynyt ainoastaan peruskoulun, asuu vuokralla. On kuulemma aina niin kaunis ja positiivinen. Niin, itselläni tosiaan kaksi korkeakoulututkintoa, hyvä aviomies ollut jo kymmenen vuotta, rakensimme ison omakotitalon, on kaksi suunniteltua lasta, hyvät työpaikat jne. Mutta mikään näistä ei tietenkään merkitse mitään. :-)

Nyt kun minulla on omia lapsia, niin en voi muuta sanoa, kuin että eipä tulisi _ikinä_ mieleenkään kommentoida/haukkua heidän ulkonäköänsä. Päin vastoin. Kehumme molempien lapsiemme luonteenpiirteitä, taitoja ja ulkonäköä päivittäin.

Kyllä. Faija. Itsetunto edelleen huono.

Olen pahoillani teidän kaikkien puolesta, joita on haukuttu. Mielestäni vanhemmilla on mielenterveysongelmia, jos he solvaavat omia lapsiaan.

Vierailija kirjoitti:

Äitini on tehnyt tätä, ja tekee nyt lapselleni. On mielestään vain niin todella rehellinen ihminen. Todellisuudessa kovin yksinäinen jo nykyään, koska kukaan ei jaksa hänen "rehellisyyttään" kuin pieninä annoksina.

Sä olet mun sisko? Eiks niin? Kirjoitat nimittäin minun äidistäni. Toteaa aina jälkikäteen, että sehän on kuitenkin totuus. Miksi sitä ei voi sanoa?

Olin aina hoikka ja kerran oltiin johkin juhlia varten kokeilemassa vaatetusta. Äitini oli ostanut housut, joita sitten oli tarkoitus hieman muokata sukulaisen toimesta. Tietenkin housut oli liian isot vyörtäröstä ja äitini totesi sukullaisen kuullen että olen tuollainen rimppakinttu ja aloin itkemään..johon äitini sanoi että itkee vielä. Tuo jäänyt ikuisesti mieleen.

"Haukuttiinko vanhempasi toimesta". Miksi et kirjoita oikeaa suomea eli "haukkuiko vanhempasi"?

t. "Ei mulla muuta", kunhan ärsyttää.