Haukuttiinko ulkonäköäasi vanhempasi toimesta kun olit lapsi? Lihavuus, rumuus jne?

Joo, äitini ja äidin sukulaisten toimesta. Olin lapsena isokokoinen, leveät hartiat, isot kädet ja jalat. Minua verrattiin saman ikäiseen serkkuun, joka oli mahdottoman suloinen, sievä, fiksu, siro, musikaalinen ja aina iloinen. Varsinkin eno kunnostautui sillä, että mm. sanoi serkun olevan niin siro, mutta XXX:llä on "hartiat kuin ladon ovet". Olin silloin kuusivuotias ja ymmärsin, että kyseessä ei ole kehu.

Tätä samaa yritettiin myöhemmin, kun meidän serkkujen lapset olivat syntyneet. Sen me lopetimme yhteistuumin alkuunsa. Kyllä tuo pahalta tuntuu vieläkin vaikka aikaa tuosta on kulunut.

Kyllä ja ja nykyään erityisesti puolisoni kuullen. 

Äitini.

Äidit on saatanasta.

Vanhempani eivät haukkuneet tai arvostelleet ulkonäköäni tai mitään muutakaan. Se ei kuulunut oerheemme kulttuuriin.

Koulussa toiset oppilaat kyllä haukkuiva sekä ulkonäköä kokonaisuutena että yksittäisiä ruumiinosia. Se kyllä traumatisoi aika pitkäksi aikaa, mutta en tietysti voi arvioida, miten asia olisi eronnut jos haukkuminen olisi tullut vanhemmilta.

Voi kyllä. En ole koskaan ollut ylipainoinen, mutta en ole sellainen siro keijukainen kuin äitini. Lapsuudessani sukulaiset ja äiti ilkkuivat siitä toistuvasti ja tykkäsivät naureskella, miten olen äitiäni puolet painavampi (no en kyllä ollut). Sitten ihmettelivät, kun laihdutin itseni anorektisiin mittoihin ja moittivat, kun sillä tavalla menin laihduttamaan. Kumma juttu tosiaan!

Muutenkin ajatus oli vähän sellainen, että äiti ja äidin suku on kaunista, isän suku on rumaa ja sieltä olen piirteeni perinyt. 

Kun olin teini-ikäinen, sukulaistyttö osallistui miss Suomi kisaan. Olin ainoa tytär, veljeni komeita, mutta minä en viehättävä, mikä oli aikamoinen pettymys vanhemmilleni, jotka olivat nuorina hyvännäköisiä. Äitini aina ihaili, kuinka joku sukulaistyttö tai naapurin tyttö olivat kauniita. Masennuin, olin pienenä ollut vilkas ja aurinkoinen. Katsoin nuorena vanhoja valokuvia, keneltäköhän sukulaiselta olen perinyt ulkonäköni. Näin vain ihan ok-näköisiä, mikä luonnonoikku minä oikein olen?

Nyt lähes keski-ikäisenä minulla on hyvä mies, ja lapset tuovat ilonaiheita.

Kyllä se isä tykkäsi lytätä meitä tyttöjä. 

Minua arvosteltiin ja vähäteltiin paljon. Verrattiin naapurin tyttöön, joka oli niin kaunis, hyväkäytöksinen ja hillitty.

Oltiin kavereita ja tiesin tytön kotitilanteen. Joutui pelkäämään, nöyristelemään ja tekemään kaikki kotityöt, kun isäpuoli vihasi. Välillä oli mustelmilla ja pitkähihaisessa puserossa helteellä.  Aikuiset ei tajunneet eikä kyenneet häntä pelastamaan. Kerroin kotona, mutta ei uskottu, puheet leimattiin kateudeksi. Oli vähän parempi perhekin.

Mielenterveys häneltä meni, ei kyennyt työhön koskaan. Kaunis on edelleen ja hyväkäytöksinen ja hillitty. Käyn joskus tapaamassa häntä. Sen jälkeen on aina surullinen olo. En silloin osannut hakea apua hänelle, nyt osaisin, mutta on myöhäistä.

Ensin haukuttiin kotona, kun en käyttänyt meikkiä. Sitten haukuttiin, että käytin. Koskaan ei voinut voittaa.

Ei muuten mutta äitini kuvittelee minun olevan niin pienirintainen, vaikka en edes ole. Itse hän on niiiiiiiiin isorintainen hahaha

Mitään ei jäänyt haukkumatta.

Olen yllättynyt, kuinka tavanomaista lyttääminen kuulostaa olevan. Saman tyyppinen kohtalo täälläkin. Jatkuvaa alistamista ja nälvimistä äidin puolelta. Jatkuvaa vertailua esimerkiksi kavereiheni, jotka kaikki olivat paljon parempia kaikessa. Minä olin lähinnä apina.

Joskus paljon myöhemmin äitini pyysi asiaa anteeksi. Sanoi itse joutuneensa samanlaisen henkisen väkivallan kohteeksi oman äitinsä taholta. Hän käytti minuun jopa samoja haukkumasanoja, joita hänen äitinsä oli häneen käyttänyt. Naisten ja erityisesti äitien käyttämä henkinen väkivalta on tabu. Se on harmi, sillä se hankaloittaa avun hakemista ja saamista tuntuvasti.

Isäni ei koskaan mollannut millään muotoa. Päinvastoin. Usein isälläni oli täysi työ pärjätä itse. Äitini henkinen väkivalta kohdistui pääasiassa isääni. Käytännössä syyttä suotta. Hän oli lempeä mies ja hyvä isä. Mutta lapsuuden ja nuoruuden itsetuntovauriot ovat seurani hautaan saakka. Onneksi minulla ei ole lapsia. Se väkivallan kierre saa päättyä tähän.

K

En kerro tuollaiselle uteliaalle sisällöntuottaja-idiootti-toimittelijalle joka kalastelee sisältöä juttuihinsa.

Eeei. Mutta jotkut äidin puolen sukulaiset arvosteli, olin joku 2 v "Onpa isokokoisia lapsia!!!!" , jne.

Äiti sen sijaan korosti itseään joskus kauneuden mallina xD vaikka halusin olla itseni näköinen.

Mutta äiti kehui kyllä, maailman kauneimmaksi 😁

Kyllä, molemmat.

Äidille olin, olen kai edelleen, pettymys, kun en ole kopio hänestä, vaan isän suvun näköinen. Äitini on pieni ja siro, minä äidin sanoilla jättiläinen. Olen 164 pitkä. 

Olin jo lapsena pullukka, joka oli äidille ihan liikaa. Hän kovaan ääneen kaupassa turhautuneena huusi, että kun ei sulle mikään mahdu päälle. Jostain syystä ei ikinä kuunnellut mitä haluan, vaan jotain mahdollisimman rumaa tai seinään soveltuvaa. Ei mun hartioilla voi kuvitellakaan mekon pistämistä päälle. Tätä harmitusta lievettämään ostettiin karkkia. Paljon.

Isä taas itsekin oli melkoisen vatsakas, erityisesti teki huumoria läskeistäni veljeni ja tämän kavereiden edessä. Isälle paras palkinto oli, kun menin huoneeseeni itkemään. Sitten pääsi vielä lyömään lyötyä legendaarisella "etkö ymmärrä huumoria" -letkautuksella.

En siis ollut edes lihava, vaan pullea. Kyllä heidän toiveensa toteutui, aikuisena olen ollut hyvinkin lihava. Kiitos lapsena luodun läski-identiteetin, murskatun itsetunnon ja todella sairaan ruokasuhteen. 

Oma äitini vielä aikuistuttuanikin kommentoi olinko lihonut tai laihtunut samalla kun halasi tervehdykseksi. Hän alkoi halatessaan aina tunnustelemaan kylkiluitani. Se ei ollut tarkoituksella ilkeää vaan ikäänkuin viatonta painon huomiointia mutta silti epämukavaa. 

Arvelen sen perusteella että aiemmin omien lapsien painon tarkkailu ja kommentointi on ollut hyvin tavallista. Sen on varmaan kuviteltu auttavan lapsia pysymään normaalipainossa, kun heille on kerrottu mihin suuntaan paino on muuttunut. Vaikka eihän se auta. 

Jos itselläni olisi lapsia, en puhuisi heille yhtään mitään painosta vaan ainoastaan antaisin harrastaa mitä tahansa liikuntaa mitä haluavat. Vaikka metsässä kissaksi pukeutuneena hyppelemistä. Pääasia olisi löytää liikkumisen ilo jo lapsena mutta ymmärtää myös levon merkitys.