Tämä on hirveä aloitus ja tiedän että moni nyt korahtaa: Haluaisin olla osallisena jossain katastrofissa.

Jonkinlainen luonnonkatastrofi olisi mukava kokea. Sellainen mikä lamauttaa yhteiskunnan hetkeksi kokonaan sähkönjakekua myöten. Myös esim maata uhkaava asteroidi tai vaikka joku ihmiselle toistaiseksi tuntematon koko ihmiskuntaan kohdustuva uhka. Olisi mielenkiintoista nähdä miten ihminen toimii sellaisessa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Olette kaikki osallisena katastrofissa, sen katastrofin nimi on elämä.

Jep, eikä kukaan tule siitä selviämään.

Minä haluaisin joutua katastrofiin siksi, koska minusta on epäreilua, miten niin monet ihmiset joutuvat kärsimään ja minä vain elän leppoista elämää. Hävettää kun en ymmärrä mitään todellisesta kärsimyksestä.

Me olemmme jo katastrofissa nimeltä vauva.fi.

Vierailija kirjoitti:

Olen viettänyt elämäni ensimmäiset 35v hyvin turvattua, helppoa, iloista elämää.

Sitten jysähti pienen elämäni katastrofeja yksi toisensa jälkeen, läheisten vakavia sairastumisia, kuolemia, iäksi vammautumisia, taloudellinen romahdus, riitaisa avioero toisen pettäessä tilateessa, jossa eniten olisi tukea tarvinnut. Vuosien ajan pelkäsin seuraavaa ja hyvin pienikin vastoinkäyminen riitti, etten olisi romahtanut täysin.

Nyt on kulunut 10 hyvin tasaista vuotta ja taas kuolema korjaa läheltä satoa huomaankin osittain olevani sisältä kuollut, ei ole hirveän suuria tunteita, ajatus on lähinnä, aha, nyt sitten näin.

Mietin usein onko näin monella muullakin karikoista selvinneellä, tasaista kohtuu selviämistä, muttei niitä isoja ilon, riemun tai surun, epätoivon tunteita.

Kyllä mä tunnen ihan normaalisti kaikki hyvät ja huonot tunteet, mutta niiden palautumiseen/syntymiseen meni vuosia. Opettelin asiaa mm. terapiassa. Olen siis se, jonka lapsuus oli traumaattinen, vaikeita ja kauheita asioita on tapahtunut sen jälkeenkin ja olen myös fyysisesti sairas. Nykyinen elämäni ei siis ole kauheaa, mutta suurin osa elämästäni on ollut. Välillä tuntuu, että olen ihan loppuunkulutettu ja vanha, suorastaan vanhus henkisesti, vaikka olen vasta nelikymppinen. 

Olen juuri se tyyppi, josta tätä ei koskaan uskoisi. Olen lähes aina hyväntuuliselta vaikuttava, spontaani ja sporttisen näköinen nainen. En haluakaan, että juuri kukaan tietää taustastani. Kauhistelu tai "sankariksi" nostaminen, joita olen kohdannut, eivät kiinnosta, haluan vain elää tasaista mukavaa elämääni ilman draamaa. :)

T. 19

Meillä katastrofissa kuoli sekä sisko että toinen vanhemmista.

Ei ollut mukavaa olla osallisena katastrofissa. Vaikka selvisin. En ollut sankari. Mietin asiaa usein, ekat vuodet meni niin, että iltaisin silmät suljettuani kertasin tapahtumia mielessäni ja sekunti sekunnilta mietin, millaiset ovat menehtyneiden perheenjäsenteni kauhunsekaiset hetket ennen kuolemaansa olleet.

Sairaita toiveita joillakin. En voi ymmärtää.

Ei hassumpi aloitus. Kyse on varmaankin siitä, että se olisi niin äärimmäinen kokemus ja silloin eläisi juuri siinä hetkessä, kun pitäisi miettiä vain miten selviytyy. Tunnistan itsessäni saman halun mutten tiedä, haluaisinko sitä tosissani :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen viettänyt elämäni ensimmäiset 35v hyvin turvattua, helppoa, iloista elämää.

Sitten jysähti pienen elämäni katastrofeja yksi toisensa jälkeen, läheisten vakavia sairastumisia, kuolemia, iäksi vammautumisia, taloudellinen romahdus, riitaisa avioero toisen pettäessä tilateessa, jossa eniten olisi tukea tarvinnut. Vuosien ajan pelkäsin seuraavaa ja hyvin pienikin vastoinkäyminen riitti, etten olisi romahtanut täysin.

Nyt on kulunut 10 hyvin tasaista vuotta ja taas kuolema korjaa läheltä satoa huomaankin osittain olevani sisältä kuollut, ei ole hirveän suuria tunteita, ajatus on lähinnä, aha, nyt sitten näin.

Mietin usein onko näin monella muullakin karikoista selvinneellä, tasaista kohtuu selviämistä, muttei niitä isoja ilon, riemun tai surun, epätoivon tunteita.

Kyllä mä tunnen ihan normaalisti kaikki hyvät ja huonot tunteet, mutta niiden palautumiseen/syntymiseen meni vuosia. Opettelin asiaa mm. terapiassa. Olen siis se, jonka lapsuus oli traumaattinen, vaikeita ja kauheita asioita on tapahtunut sen jälkeenkin ja olen myös fyysisesti sairas. Nykyinen elämäni ei siis ole kauheaa, mutta suurin osa elämästäni on ollut. Välillä tuntuu, että olen ihan loppuunkulutettu ja vanha, suorastaan vanhus henkisesti, vaikka olen vasta nelikymppinen. 

Olen juuri se tyyppi, josta tätä ei koskaan uskoisi. Olen lähes aina hyväntuuliselta vaikuttava, spontaani ja sporttisen näköinen nainen. En haluakaan, että juuri kukaan tietää taustastani. Kauhistelu tai "sankariksi" nostaminen, joita olen kohdannut, eivät kiinnosta, haluan vain elää tasaista mukavaa elämääni ilman draamaa. :)

T. 19

P.s. "Minun varo mitä toivot" -kommenttini ei ollut taikauskoa, vaan realismia, joku oli kommentoinut siis tuota asiaa. Suurin osa ihmisistä kokee elämänsä aikana traagisia asioita, kuten läheisen kuoleman. Siinä kohtaa voi tuntua siltä, että miksi ihmeessä halusin tällaista. Sen kummempaa pointtia tuossa ei ollut, hölmöjen asioiden toivominen ei tee niistä sen todennäköisempiä. Itse olisin saanut paljon mukavamman elämän, jos omat ajatukset vaikuttaisivat asioihin, joita ihminen ei voi oikeasti hallita (esim. sairaus, joka ei johdu elintavoista tms).

T. 9 edelleen

Mä fantasioin jostain syystä onnettomuudesta jossa menettäisin toisen jalkani tai siitä, että pelastaisin jonkun hengen. Huomionhakuinen siis. 

Minä olen joskus "haaveillut", että olisin paikalla, kun jollekin ystävälle sattuisi yllättävä syöksysynnytys. Tai lähinnä kuvitellut tilannetta ja miettinyt, kuinka toimisin. Olen itse synnyttänyt viidesti, ja perusteellisena lukutoukkana lukenut raskaus- ja synnytysasioista enemmän kuin keskimääräinen tallaaja. Uskoisin siis, että voisin olla jopa ihan hyödyksi synnytystilanteessa. En myöskään hätäänny helposti.

Kai siinä salaa pohjalla kuvittelen, että jonkinlainen sankari olisin... Olen kuitenkin aina muistanut toivoa samalla, että kaikkihan menisi tietysti aivan hyvin ja mitään hätää ei vauvalle ja äidille tulisi...! :)

Kaikille niille, jotka fantasioivat olevansa suuria sankareita tosipaikan tullen - tässä helppo ja nopea pikatesti:

- Kokeile, saatko vedettyä 50 leukaa. Jos ei onnistu, tiedät, ettet ainakaan selviydy kilometritolkulla köydessä roikkumisesta (esim. helikopterista), et todennäköisesti jaksa vetää ihmisiä rotkosta tai vedestä ylös, jne. Eli et ole sankariainesta.

- Mieti, osaatko pelastaa hukkuvan, tukehtuvan, suuresta verenhukasta kärsivän, astmakohtauksen/anafylaktisen shokin saaneen, myrkkyä nauttineen, korkealta alas tippuneen, raajansa murtaneen, tajuttoman, epileptisen kohtauksen tai aivo/sydäninfarktin saaneen, hoitaa vaikean synnytyksen tai rauhoittaa täysin hysteerisen ihmisen. Jos et, et ole sankariainesta.

- Mieti, osaatko ottaa aseettomana minkä tahansa aseen pois uhkaavalta henkilöltä salamannopeasti, vaikka uhkaaja olisi sinua puolet painavampi, erittäin nopean reaktiokyvyn omaava ammattisotilas, jolle eri taistelulajit ovat tuttuja. Jos et, et ole sankariainesta.

Tämä siis vain reality check kaikille, jotka olettavat olevansa kuolemattomia ja jotka olettavat selviävänsä tilanteesta kuin tilanteesta.

Vierailija kirjoitti:

Olen siis ihan normaali nainen, äitikin. enkä millään tavalla angstaa tai muutakaan.

Katastrofielokuvat kuitenkin ovat antaneet tunteen, että olis kiva olla selviytymässä jostain katastrofissa; tsunamissa tai metroturmassa tai vastaavassa..

Olenkohan ainoa? Onko tää tabu?

Suosittelen kokeilemaan kakunleivontaa ilman reseptiä.