Tämä on hirveä aloitus ja tiedän että moni nyt korahtaa: Haluaisin olla osallisena jossain katastrofissa.

Ehkä elämältä puuttuu sisältö ja kokee itsensä jotenkin arvottomaksi, jolloin kuvittelee että jossain tsunamissa olo ja siitä saatu huomio ym saa tuntemaan itsensä merkitykselliseksi. Sotaa kaipaavat, onhan noita sotia ympäri maailman, senkun valkkaatte lähimmän.

Nää on myös päälle ns helppoja ratkaisua noihin arvottomuuden tunteisiin, voisihan sitä opiskella itsensä vaikka kirurgiksi jolloin pääsisi kokemaan vaikka mitä mutta se on liian vaivalloista. Joten mieluummin pakenee fantasioihin.

Vierailija kirjoitti:

Elämä ei ole elokuvaa kirjoitti:

Taitaa mielesi ja kehosi kaivata adrenaliinibuustia kun tuollaisia toivot ja haaveilet. Kannattaa lähteä yhtäkkiä pitkälle ja tappotahtiselle juoksulenkille, sillä se hoituu :) Kun elämä on liian tasaista ja tylsää, mieli saattaa keksiä näitä hölmöyksiä. Tositilanteessa asiat on ihan eri lailla kuin elokuvissa, moni ei täpärästi selviäkään vaan vammautuu loppuelämäksi tai pääsee pahimmillaan hautaamaan koko perheensä.

Mitä pahaa siinä on, että aikuisella ihmisellä on mielikuvitusta?

Ei kait siinä mitään pahaa ole, aloittaja vain kirjoitti "haluaisin olla" eli toivoo tätä ei leikittele mielikuvituksella.

Olette kaikki osallisena katastrofissa, sen katastrofin nimi on elämä.

Erikoinen fantasia, mutta tuskin sitten aivan tosi paikan tullen sitä haluaisit!?

Onhan ihmisellä jostain syystä kummallinen veto katastrofeihin. Kuka voi käsi sydämellä väittää, ettei paloautojen ääni herätä uteliaisuutta ja halua päästä paikalle katsomaan mitä tapahtuu? Entä jos satut kolaripaikalle? Eikö siellä parveile sankoin joukoin katastrofista "nauttivia" sivullisia? Etkö koskaan katsele katastrofielokuvia?

Fantasioissa ei ole mitään hävettävää! Jokaisella, joka nyt ei ole aivan imbesilli, on mielikuvitusmaailma ja vetoa mitä kummallisimpiin asioihin. Niistä ei vain julkisesti puhuta. Hävettää. 

Kuitenkaan ei ole mitään hävettävää kun ne hurjimmatkin fantasiat pysyy fantasioina. 

Katastrofeista toipuminen ei vaan mene niin kuin elokuvissa, se kannattaa fantasioissa elävien muistaa. Ne on vielä vuosien jälkeen läsnä koko ajan, se kauhu ja pelko.

Nimimerkillä tsunamista ja ampumisvälikohtauksesta selvinnyt

Vierailija kirjoitti:

Katastrofeista toipuminen ei vaan mene niin kuin elokuvissa, se kannattaa fantasioissa elävien muistaa. Ne on vielä vuosien jälkeen läsnä koko ajan, se kauhu ja pelko.

Nimimerkillä tsunamista ja ampumisvälikohtauksesta selvinnyt

Fantasia on kyllä vähän huono sana tähän. t: 63

Vierailija kirjoitti:

Katastrofeista toipuminen ei vaan mene niin kuin elokuvissa, se kannattaa fantasioissa elävien muistaa. Ne on vielä vuosien jälkeen läsnä koko ajan, se kauhu ja pelko.

Nimimerkillä tsunamista ja ampumisvälikohtauksesta selvinnyt

Muistot ovat niin vahvat että ne seuraavat mukana koko elämän. Ja yhtäkkiä muistin syövereistä voi pompahtaa jotakin uuttaa matkan varralle minkä on unohtanut. Ymmärrän hyvin miksi sodan veteraanit ovat olleet haluttomia puhumaan tapahtumista. Ne muistot, hajut, näyt, äänet eivät katoa mihinkään niiden kanssa on vain opittava elämään. Elämä jatkuu, sen on pakko jatkua.

Jotenkin vaikuttaa siltä, ettet tule nähdyksi ja huomioiduksi tarpeeksi, saatko läheisyyttä ja rakkautta mieheltäsi? Jotain puuttuu tunnepuolella.

Suosittelen etsimään kohteen, johon voisit suunnata katastrofista selviytymiseen tarvittavan energiasi. Mieti mikä on sinun juttusi, kodittomat lapset, koirien tappotarhat..vaikka edes pariksi viikkoa matka jonnekin missä apua tarvitaan? Vai kestääkö kantti kuitenkaan kun on kyse tosielämästä eikä elokuvasta.

Olemisen sietämätön keveys.

Joskus olen miettinyt miten olisi hienoa pystyä pelastamaan jonkun ihmisen henki. Esim. kaulaan on ammuttu ja lopetan veren vuotamisen. Myönnän että kuulostaa omituiselta. Mutta olisi hienoa saada edes joskus jotain erityistä aikaan.

Joskus töissä ja illalla mietin että oisko elämä kivempaa jossain anarkiassa, jossa omat fyysiset mahdollisuudet antaisivat minulle etulyöntiaseman moniin muihin nähden. Töissä pärjään älyllä,mutta fysiikasta ei ole hyötyä. Anarkiassa voisin kuitenkin kuulua kovimpaa 10% joukkoon ja tehdä mitä haluaisin. Reaalimaailmassa kuitenkin rahalla pärjää ja ei tarvitse pelätä henkensä edestä.

Minulle korahtaminen merkitsee aivan muuta kuin ap:lle.Korahtaisin jo pelkästä esim. ydikatastrofin ajatuksesta ,kuten kuoleva joka korahtaa viimeisen /viimeisiä kertoja.Joo-oh.

Vierailija kirjoitti:

Joskus töissä ja illalla mietin että oisko elämä kivempaa jossain anarkiassa, jossa omat fyysiset mahdollisuudet antaisivat minulle etulyöntiaseman moniin muihin nähden. Töissä pärjään älyllä,mutta fysiikasta ei ole hyötyä. Anarkiassa voisin kuitenkin kuulua kovimpaa 10% joukkoon ja tehdä mitä haluaisin. Reaalimaailmassa kuitenkin rahalla pärjää ja ei tarvitse pelätä henkensä edestä.

Anarkia olisi täyttä helvettiä kaikille, keneenkään ei voisi luottaa ja mitä vaan voisi sattua milloin tahansa. Fysiikaltaan heikko ihminen voi ampua fysiikaltaan vahvan ihmisen koska tahansa, lihasvoimasta ei ole hyötyä asetta vastaan.

Kyllävarmasti tulee jännitystä ja adrenaliinia jos selviää niinkuin elokuvissa.

Mutta jos tuee jokin ikävä vamma, pahimmassa tapauksessa sellainen että haittaa elämää todellapaljon mutta lääkärit pitävät mielikuvituksen tuotteena. Tai sitten muuta pysyvää: puolet kasvoista kava, selkävamma, halvaantuminen, pyörätuoliin, sokeutuu tai kuuroutuu tulipalossa tai räjähdyksessä tai sirpaleista. Tai katastrofissa on mukana läheisiä ystäviä, sinä selviät, mutta he eivät ..... ei niin kivaa.

Suosittelen mieluummin aloittamaan vaikkapa seinäkiipeilyn tai alamäkipyöräilyn tai -luistelun. Niistä saa jännitystä ja loukkaantumisriskikin on olemassa, mutta sivulliset eivät joudu vaaraan.

No huh huh! Mikä ihmeen tabu! Kun elämä on liian helppoa ja ihminen sisältä tyhjä, niin hän kuvittelee katastrofielokuvien perusteella, että olisi kiva joutua katastrofiin. Mitäpä jos  ap aloittaisit katastrofin leikkimisen vaikka hankkimalla itsellesi  kihomatoja ja täitä. Niiden tuhoamisesta ja huushollin jatkuvasta siivoamisesta saat ihan kivasti pienen, mutta melko vaarattoman katastrofin elämääsi. Ja kyllä siitä saa kivat kicksit, kun  ne vihdoin saa pois.

Jotenkin irvokasta tuollainen katastrofin kaipuu. On paljon ihmisiä, joiden elämä on yhtä taistelua ja katastrofista, isosta tai pienestä selviytymistä ja joku kaipailee sellaista elämäänsä. Mitäpä jos hankkisit elämääsi sisältöä vaikka harrastuksista, vapaaehtoistyöstä tai hyväntekeväisyydestä tms. Ei tarvitsisi tuhlata aikaa järjettömyyksien perään haihatteluun.

Haluaisitko sä siihen katastrofiin sen takia, että pääsisit kertomaan muille siitä ja muut ihailis sun rohkeutta ja sitä kuinka sä siitä selvisit.

Sä voit ihan "tavallisessa" elämässä miettiä miten hyvin sulla asiat on ja olla niistä kiitollinen, ilman että sun tarvii kokea jotain katastrofia.

Monella menee elämä pilalle pitkäks aikaa jonkun katastrofin jälkeen ja ne niistä kertoo vasta vuosien päästä. Jos sittenkään on elämä samaa kun ennen.

Öö. Siis miksi? Koska selviäminen saisi oman elämän tuntumaan arvokkaammalta? Vai siksi että arki on niin tylsää? Erikoisia haaveita ihmisillä kyllä. Aika suurelle osalle noista katastrofeista selvinneistä kehittyy mielenterveyden häiriöitä ja muita psyykkisiä ongelmia. Joillekin lievempiä, toisille vakaviakin. Että koita siinä elää sitten normaalielämää sen jälkeen...

Sulla on päässä joku vika. Se ei oo yhtään kivaa olla selviytymässä katastrofista. Satuin olemaan hoodeilla, kun hurrikaani iski. Mikään ei oo ollut pelottavampaa, kuin olla siellä maan alla bunkkerissa ja kuulla kun talo hajoaa kappaleiksi yläpuolella ja sen jälkeen nousta siihen hävitykseen kun käytännössä koko naapurusto on maan tasalla, ihmiset itkee ja yks äiti pelkäsi lapsensa kuolleen kun ei ehtinyt kotiin eikä tiennyt pääsikö turvaan.

Minä olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja Suomen sota-ajoista olen lukenut melko paljon ja katsonut ohjelmia yms. ja joskus ajattelin, että olisi varmasti ollut hyvin mielenkiintoista elää juuri sinä aikana. Ja jossain vaiheessa vähän ehkä toivoinkin uutta sotaa, että saisin kokea sen.

Yksi ainut lausahdus isoäidiltäni kuitenkin sai sen muuttumaan (isovanhempani elivät sota-ajan). Olin heidän luonaan käymässä, jotenkin tuli sukkien kutomisesta puhe ja mummoni sanoi kuinka sota-aikana hän oli kutonut monet sukat rintamalla oleville miehille. Sitten mummoni oli hetken hiljaa ja totesi: se oli niin mahdottoman kovaa aikaa.

En tiedä miksi tuo hyvin yksinkertainen lausahdus niin vaikutti minuun - ehkä siksi, että mummoni ei yleensä koskaan puhunut mitään sodasta - mutta jotenkin se sai minut ajattelemaan, että sota ei ole mikään mielenkiintoinen, vaan oikeasti kova kokemus, ja saa olla onnellinen jos selviää elämästään ilman sitä.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olisin halunnut olla mukana tsunamissa.

Siellä Sauli Niinistön kanssa lyhtypylväässä roikkuen rupattelemassa mukavia. Ei paha ajatus.