Tämä on hirveä aloitus ja tiedän että moni nyt korahtaa: Haluaisin olla osallisena jossain katastrofissa.

Minä koen katastrofit tragedioina. Inhimilläistä hätää, tuskaa ja kärsimystä. Minua taas pelottaa se, että perhettäni tai minua itseäni kohtaisi jokin tuskallinen ja hirveä tragedia. Jokin, mistä ei toivu koskaan. Ei inakaan ennalleen. Sellainen pelottaa minua, vaikka en muuten pelkääkään mitään (hämähäkit, pimeä, juopot, narkit, tulevisuus sinänsä ym.)

Elämä ei ole elokuvaa kirjoitti:

Taitaa mielesi ja kehosi kaivata adrenaliinibuustia kun tuollaisia toivot ja haaveilet. Kannattaa lähteä yhtäkkiä pitkälle ja tappotahtiselle juoksulenkille, sillä se hoituu :) Kun elämä on liian tasaista ja tylsää, mieli saattaa keksiä näitä hölmöyksiä. Tositilanteessa asiat on ihan eri lailla kuin elokuvissa, moni ei täpärästi selviäkään vaan vammautuu loppuelämäksi tai pääsee pahimmillaan hautaamaan koko perheensä.

Mitä pahaa siinä on, että aikuisella ihmisellä on mielikuvitusta?

Olen viettänyt elämäni ensimmäiset 35v hyvin turvattua, helppoa, iloista elämää.

Sitten jysähti pienen elämäni katastrofeja yksi toisensa jälkeen, läheisten vakavia sairastumisia, kuolemia, iäksi vammautumisia, taloudellinen romahdus, riitaisa avioero toisen pettäessä tilateessa, jossa eniten olisi tukea tarvinnut. Vuosien ajan pelkäsin seuraavaa ja hyvin pienikin vastoinkäyminen riitti, etten olisi romahtanut täysin.

Nyt on kulunut 10 hyvin tasaista vuotta ja taas kuolema korjaa läheltä satoa huomaankin osittain olevani sisältä kuollut, ei ole hirveän suuria tunteita, ajatus on lähinnä, aha, nyt sitten näin.

Mietin usein onko näin monella muullakin karikoista selvinneellä, tasaista kohtuu selviämistä, muttei niitä isoja ilon, riemun tai surun, epätoivon tunteita.

Osta ap asunto Syyriasta tai Kabulista. Katastrofi guaranteed. Katso se dokumentti Syyrian sodasta, jossa raunioihin murskan ja lohkareiden alle loukkuun ja puristuksiin jääneitä lapsia kaivettiin lapioilla esiin. Tuntuuko hyvältä kun sellainen hirveä inhimillinen hätä ja tragedia kohtaisi? Tää on näiden arkea, joka päivä.

Ettei vain olisi niin, että haluat olla onnettommuudessa läsnä kuitenkin itse kuolematta? Mikäli taustalla olisi adrenaliinin ja jännityksen kokeminen, niin sehän hoituu esim. laskuvarjohypyllä. Katastrofaalisia tapahtumia seuraa usein laaja huomio ja uutisointi.. Ettet vain haluaisi saada osaksesi huomiota ja sääliä? Ehkä näin ei ole, mutta vahva veikkaus siitä että on. Jos osun oikeaan, niin on hyvä miettiä mistä tällainen tarve kumpuaa. Oletko ehkä lapsuudessa tai nyt myöhemmin jäänyt jokseenkin vaille huomiota ja välittämistä? Onko sinulla ollut hyviä ja läheisiä ihmissuhteita? Ole itsellesi rehellinen omista tunteistasi. Hienoa, että kuitenkin myönnät tunteesi (edes anonyymisti.)

Vierailija kirjoitti:

Olen viettänyt elämäni ensimmäiset 35v hyvin turvattua, helppoa, iloista elämää.

Sitten jysähti pienen elämäni katastrofeja yksi toisensa jälkeen, läheisten vakavia sairastumisia, kuolemia, iäksi vammautumisia, taloudellinen romahdus, riitaisa avioero toisen pettäessä tilateessa, jossa eniten olisi tukea tarvinnut. Vuosien ajan pelkäsin seuraavaa ja hyvin pienikin vastoinkäyminen riitti, etten olisi romahtanut täysin.

Nyt on kulunut 10 hyvin tasaista vuotta ja taas kuolema korjaa läheltä satoa huomaankin osittain olevani sisältä kuollut, ei ole hirveän suuria tunteita, ajatus on lähinnä, aha, nyt sitten näin.

Mietin usein onko näin monella muullakin karikoista selvinneellä, tasaista kohtuu selviämistä, muttei niitä isoja ilon, riemun tai surun, epätoivon tunteita.

Tätä juuri tarkoitan, kun pelkään traagisia tapahtumia, eli nehän ovat juuri katastrofeja. On täysin todennäköistä saada katastrofissa siipeensä pahasti, kuin muka onnistua jonain sankarina. Ne sankaritarinatkin ovat usein sellaisia, että ehkä sillä sankarilla on hyvä olo, mutta kukaan ei mieti, miltä uhrista tuntuu. Siis oikeasti. Uhrille jää silti kokemuksistaan traumat, vaikka siinä jokin sankari olisikin pelastanut tuhoutumiselta.

Ehkä mä olen sitten vain epälapsellinen realisti, kun en ole elämässäni kokenut vaihetta, jossa mulla olisi "varaa" uskotella itselleni, että katastrofista "saa" jotain.

Vierailija kirjoitti:

Mieti jos maapallolle tulisi yhtäkkiä joku valtava pandemia joka tappaisi muutamassa viikossa kaikki paitsi taudille immuunit 0,01% väestöstä eli ympäri maailmaa selviytyjiä olisi vain 720 000 henkeä.

Kun porukkaa alkaisi yhtäkkiä kuolla kymmenien miljoonien ihmisten päivätahtia kaikkialla maailmassa niin syntyisi sekasorto, kaikkien valtioiden infrastruktuurit romahtaisivat viikossa, ruoantuotanto -ja jakelu katkeaisi siitä vastaavien henkilöiden kuoltua, rokotetta tai parannuskeinoa ei olisi, kaduilla vallitsisi anarkia ja jäljellä olevasta ruoasta, vedestä ja lääkkeistä käytäisiin väkivaltaista taistelua joka tappaisi osan immuuneistakin. Lisäksi sähköä ei enää saisi joten jos sattuisi olemaan talvi niin teille tulisi äkkiä kylmä ja jääkaappi ja pakastin lakkaisivat toimimasta.

Sinä ja lapsesi joutuisitte piilottelemaan viikkotolkulla talossanne ja toivomaan ettei kukaan murtautuisi teille siinä toivossa että teiltä löytyisi ruokaa tai jotain muuta hyödyllistä (lääkkeet, huovat, kengät, vaatteet).

Jos olisitte vielä hengissä siinä vaiheessa kun pandemia olisi tappanut kaikki paitsi immuunit ja ne jotka elävät eristyksissä ulkomaailmasta (tyyliin amishit, jotkut vuoristoheimot yms.) niin joutuisitte ensi töiksenne lähtemään kodistanne etsimään ensin ruokaa ja juomakelpoista vettä. Huomaa että kaikkialla olisi mädäntyviä ruumiita jotka mahdollisesti levittäisivät sellaisia tauteja joille ette olisi immuuneja ja muita selviytyjiä ei välttämättä olisi tuhannen kilometrin säteellä lainkaan. Lisäksi olisi paljon villielämiä jotka söisivät ruumiita.

Jos oletetaan että selviytyjät olisivat jakautuneet tasaisesti pitkin palloa (poislukien tietenkin sinä ja lapsesi sekä ne erityksissä elävät yhteisöt) niin jos immuunien 720 000:n lisäksi olisi vaikka 280 000 muuta selviytyjää niin olisitte kaikki hyvin kaukana toisistanne eikä olisi enää nettiä jonka kautta voisitte etsiö toisianne.

Lisäksi joutuisitte tietenkin selviämään "tyhjäkäynnille" jääneiden ydinvoimaloiden, jatkuvasti kasvavan petoeläinkannan ja hitaasti rapistuvan tieverkon kanssa. Vaikka onnistuisitte esim. ensimmäisen vuoden aikana löytämään vaikka kaksi muuta selviytyjää ja 10 vuoden aikana 40 lisää niin sillä ette pitkälle pötkisi.

Jaaha, se on sitte Stephen Kingin Tukikohta luettu.

Minäkin olisin halunnut olla mukana tsunamissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieti jos maapallolle tulisi yhtäkkiä joku valtava pandemia joka tappaisi muutamassa viikossa kaikki paitsi taudille immuunit 0,01% väestöstä eli ympäri maailmaa selviytyjiä olisi vain 720 000 henkeä.

Kun porukkaa alkaisi yhtäkkiä kuolla kymmenien miljoonien ihmisten päivätahtia kaikkialla maailmassa niin syntyisi sekasorto, kaikkien valtioiden infrastruktuurit romahtaisivat viikossa, ruoantuotanto -ja jakelu katkeaisi siitä vastaavien henkilöiden kuoltua, rokotetta tai parannuskeinoa ei olisi, kaduilla vallitsisi anarkia ja jäljellä olevasta ruoasta, vedestä ja lääkkeistä käytäisiin väkivaltaista taistelua joka tappaisi osan immuuneistakin. Lisäksi sähköä ei enää saisi joten jos sattuisi olemaan talvi niin teille tulisi äkkiä kylmä ja jääkaappi ja pakastin lakkaisivat toimimasta.

Sinä ja lapsesi joutuisitte piilottelemaan viikkotolkulla talossanne ja toivomaan ettei kukaan murtautuisi teille siinä toivossa että teiltä löytyisi ruokaa tai jotain muuta hyödyllistä (lääkkeet, huovat, kengät, vaatteet).

Jos olisitte vielä hengissä siinä vaiheessa kun pandemia olisi tappanut kaikki paitsi immuunit ja ne jotka elävät eristyksissä ulkomaailmasta (tyyliin amishit, jotkut vuoristoheimot yms.) niin joutuisitte ensi töiksenne lähtemään kodistanne etsimään ensin ruokaa ja juomakelpoista vettä. Huomaa että kaikkialla olisi mädäntyviä ruumiita jotka mahdollisesti levittäisivät sellaisia tauteja joille ette olisi immuuneja ja muita selviytyjiä ei välttämättä olisi tuhannen kilometrin säteellä lainkaan. Lisäksi olisi paljon villielämiä jotka söisivät ruumiita.

Jos oletetaan että selviytyjät olisivat jakautuneet tasaisesti pitkin palloa (poislukien tietenkin sinä ja lapsesi sekä ne erityksissä elävät yhteisöt) niin jos immuunien 720 000:n lisäksi olisi vaikka 280 000 muuta selviytyjää niin olisitte kaikki hyvin kaukana toisistanne eikä olisi enää nettiä jonka kautta voisitte etsiö toisianne.

Lisäksi joutuisitte tietenkin selviämään "tyhjäkäynnille" jääneiden ydinvoimaloiden, jatkuvasti kasvavan petoeläinkannan ja hitaasti rapistuvan tieverkon kanssa. Vaikka onnistuisitte esim. ensimmäisen vuoden aikana löytämään vaikka kaksi muuta selviytyjää ja 10 vuoden aikana 40 lisää niin sillä ette pitkälle pötkisi.

Jaaha, se on sitte Stephen Kingin Tukikohta luettu.

Itseasiassa en ole lukenut kyseistä kirjaa vaan nettikeskusteluja joissa käsiteltiin tällaisia katastrofiskenaarioita.

Olen huolissani lapsistasi. Hae ammattiapua heidän takiaan.

Vierailija kirjoitti:

Osta ap asunto Syyriasta tai Kabulista. Katastrofi guaranteed. Katso se dokumentti Syyrian sodasta, jossa raunioihin murskan ja lohkareiden alle loukkuun ja puristuksiin jääneitä lapsia kaivettiin lapioilla esiin. Tuntuuko hyvältä kun sellainen hirveä inhimillinen hätä ja tragedia kohtaisi? Tää on näiden arkea, joka päivä.

Jos ap:lla ei olisi lapsia niin kehottaisin häntä lähtemään esimerkiksi puoleksi vuodeksi vapaaehtoistöihin ulkomaille. Ei mihinkään sotamaahan, ei niihin maallikoita kaivata, mutta vaikkapa zika-virusalueelle, Intian slummeihin, Venäjän katulasten pariin... paikkoihin, joissa saa pelätä malariaa tai muita tauteja, mafiaa, huumeilla päänsä sekoittaneiden tempauksia tms. Voi olla, että ap tulisi mielellään puolen vuoden kuluttua takaisin puhtaaseen ja turvalliseen Suomeen.

No on kyllä mielestäni ihan normaalia kuvitella kaikenlaisia asioita, kunhan erottaa todellisuuden fantasiasta. Keskittyyhän monet pelitkin selviytymiseen, eikä kukaan normaalisti ajatteleva pidä vaikka falloutin pelaajia sairaina, koska haluavat pelissä selvitä katastrofin jälkeisessä maailmassa. Minulla on todella vilkas ja painokelvoton mielikuvitus ja olen ihan normaali perheen äiti. En todellakaan oikeasti haluaisi, että joutuisimme katastrofin keskelle.

Vuosikausia tapaninpäivän tsunamikatastrofin (2004) jälkeen pohdin välillä, millaista se oli. Mitä katastrofipaikalla olleet kokivat? Miltä tsunamiaallot näyttivät? Miltä tuntui, kun näki toisen ihmisen hukkuvan vesimassaan ilman, että pystyi auttamaan häntä? Millaisia lauseita ja ääniä ympärillä kuului? Miltä kaaos ja hätä kuulosti? Miltä se tuntui?

Miettiessäni syytä, miksi mietin tällaisia, tajusin syyn olevan halussa ymmärtää. Tajusin myös että ainoa tapa, jolla saisin tiedonjanoni sammutetuksi, olisi olla itse osallisena tsunamikatastrofissa. Jos oikeasti saisin valita, valitsisin tietysti, etten koskaan joutuisi tsunamikatastrofiin. Jos saisin valita, valitsisin myös, ettei koko tsunamikatastrofia olisi koskaan tapahtunutkaan.

Mutta nyt kun se on tapahtunut, minun on löydettävä suhtautuminen siihen.

Muutama vuosi sen jälkeen aloin nähdä painajaisia megatsunameista, olin itse tapahtumien keskellä.

Ap:n esiin ottama aihe on tabu, mutta ilmiön takana saattaa olla empatia ja halu ymmärtää syvällisesti. Pelkkä faktatieto ei riitä, vaan on luonnollista kaivata myös kokemustietoa. Kaikilla motiivina ei tietysti välttämättä ole empatia ja ymmärtämisen halu, mutta se on yksi mahdollisuus.

On sanomattakin selvää, että katastrofissa olleelta ei tule lypsää kokemustietoa omaa ymmärryksenhaluaan sammuttaakseen. Sen sijaan, jos joku katastrofissa ollut itse haluaa jakaa kokemustaan, ei ole väärin eikä paheksuttavaa ottaa kokemustietoa vastaan, mielestäni jopa päinvastoin.

Olin mukana Turkin suuressa maanjäristyksessä vuonna 2000 ja voin kertoa, että siinä ei ole mitään kivaa, jännää eikä sankarillista, kun pelkää henkensä edestä ja toivoo, ettei myös kukaan läheinen loukkaantuisi tai kuolisi.

Suuronnettomuuksien romatisoiminen on typerää, mutta ymmärrettävää koska katastrofielokuvissa yleensä,käy lopulta suht hyvin ja päähenkilöt ovat sankarillisia.

Eli Ap-lle sen verran, että vaikka itse toivot "pääseväsi" osalliseksi suuronnettomuuteen, minä en sitä sinulle toivo, enkä kenellekään muulle myöskään.

En olisi  huolissani. Fantasiat ovat mielikuvitusleikkejä ja kertovat vilkkaasta mielikuvituksesta. Itsekin joskus lennolla annan ajatuksen lentää ja mietiskelen - siis täysin todellisuudentajun säilyttäen - jos kone tekisi hätälaskun ja siitä sitten hypittäisiin mereen liukumäkeä pitkin. En tietenkään todella toivo, että niin kävisi, en edes pelkää, kunhan viihdytän itseäni. Jos on luova mielikuvitus ei tarvitse katsella niin paljon keksittyä viihdettä, joka usein sekin katastrofeilla leikittelee. Toiset vain tarvitsevat enemmän rekvisiittaa, kuten ne dekkarit, pelit, leffat ja pakohuoneet, toisille taas riittää ammennettavaa oman mielikuvituksen syövereissä. Vähän sama kuin seksifantasiat, kyllähän sitä kaikenmoista ihmisten päässä liikkuu. Moni nainen fantasioi alistetuksi tulemista, mutta ei toki sellaista oikeasti haluaisi kokea, ja se on täysin normaalia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen siis ihan normaali nainen, äitikin. enkä millään tavalla angstaa tai muutakaan.

Katastrofielokuvat kuitenkin ovat antaneet tunteen, että olis kiva olla selviytymässä jostain katastrofissa; tsunamissa tai metroturmassa tai vastaavassa..

Olenkohan ainoa? Onko tää tabu?

Minä mietin välillä, et olisipa hienoa jos sairastuisin tai loukkaantuisin tai jotain tällaista tapahtuisi perheenjäsenille. Olen aina elänyt mielestäni helppoa ja suojattua elämää ilman suurempia vastoinkäymisiä.

Näiden ajatusten jälkeen kun lapsi joutui sairaalaan mietin, että johtuikohan se tuosta sairaasta toiveestani....

Olen tullut samaan tulokseen, että tuollaiset suuret, mullistavat tapahtumat antaisivat tunteen et elämällä on tarkoitus ja selkeä suunta ja tavoite, mitä vastaan taistella.

voit matkustaa katastrofialueelle, vaikka Syyriaan, Etelä-Sudaniin tai Afganistaniin. Pääsisit toteuttamaan unelmasi ja elämälle tulisi suunta ja tarkoitus.

Vierailija kirjoitti:

Itse ajattelen joskus että ehkä masennukseni paranisi jos tulisi sota. Kenties elämä tuntuisi arvokkaammalta kun pitäisi pelätä koko ajan kuolemaa tai jotain. Sota myöskin pakottaisi varmaan aktivoitumaan, nyt ei meinaa saada itseään liikkeelle.

Mulla myös masennukseen liittyen sama juttu. Mietin, että mitä pitäisi tapahtua, että se oma jähmettynyt persoona jotenkin "ravistuisi" hereille uudestaan ja pystyisi taas toimimaan...

Pystyn joltain osin samaistumaan ap:n ajatuksiin, vaikka ehdottomasti en oikeasti tahtoisi joutua mihinkään katastrofiin enkä toivo niin käyvän kellekään toisellekaan.

Ap taisi katsoa eilen Neloselta tsunamileffan The Impossible?

Itse olen leffan katsonut pariin otteeseen ja aina se on yhtä ahdistava ja kyyneleitä vuodattava. Kuten myös kaikki muut katastrofielokuvat, etenkin tositapahtumiin perustuvat. Pystyn samaistumaan tilanteeseen ja ajatukset omista läheisistä kyseisessä tilanteessa murtaa sydämen.

Näin muutenkin olen todella empaattinen ja hyväntahtoinen ihminen. Tästä huolimatta katastrofeissa on jotain mikä kiehtoo, ja koetan tämän sanoa yhtään uhreja vähättelemättä tai halveksimatta.

Lähinnä se kiehtoo, kun ihmiset joutuvat koetukselle ja laittamaan itsensä täysillä likoon. Ihmisistä paljastuu yllättäviä luonteenpiirteitä: jotkut muuttuvat omaa etuaan ajaviksi hirviöiksi, (suurin) osa epäitsekkäiksi ja muita auttaviksi. Solidaarisuus ja siteet jotka syntyy tämän johdosta on jotain mitä ei muut pääse kokemaan. Eli en usko että kyse on ainakaan pelkästään tarpeesta saada adrenaliini pauhamaan.

Tiedostan tällaisten ajatusten kumpuavan jotenkin oman elämän tasaisuudesta ja mistä lie. Nykyajan urbaaneissa olosuhteissa ihmisten aistit turrutetaan kaikella epäoleellisella ja päivät ei ole uurtamista, selviytymistä. Luonnollisia viettejä tukahdutetaan.

Itse olen ehdottoman maalaisihminen ja kaupungissa asuminen on kadottanut kosketukseni luontoon ja se harmittaa älyttömästi. Onnellisimmillani olen luonnon keskellä, oma tiivis yhteisöni ympärillä. 

Olen muuten nähnyt monesti unta maailmanlopuista, joissa taivas vain yhtäkkiä räjähtää ja kaikki peittyy laavaan. Se fiilis siinä unessa kun katsoo kohti tulevaa laavamassaa ja lopulta hautautuu sen alle, ei ole kovin mukava.

Vierailija kirjoitti:

Olen elänyt lapsuuteni varsin katastrofaalisissa oloissa. Nuorena sain "nauttia" väkivaltaisen miehen pakoilusta. Olen ollut sairaalassa useita kertoja, eri sairauksien vuoksi, ambulanssiinkin olen joutunut. 

Helpolla päässeiden ihmisten toiveet katastrofista kuulostavat uskomattoman lapsellisilta ja typeriltä. Minulla on päivittäin kipuja, olen menettänyt mahdollisuudet minkäänlaiseen omaisuuden kerryttämiseen, kun pahan päivän varat menivät sairastellessa, pitkittynyt stressi ja traumat ovat johtaneet mm. vatsan jatkuvaan oireiluun ja ahdistusoireisiin. Enää ei tule takaumia pahimmista traumaattisista asioista, mutta ne ovat vaikuttaneet peruuttamattomalla tavalla siihen, miten näen maailman. Turvalliseksi en ole kokenut oloani juuri koskaan. 

Tämä kaikki siitä huolimatta, että olen akateeminen ja asiantuntijatyössä, juuri sellainen ihminen josta ulkoisesti kuvittelisi, että olen elänyt pumpulissa. Mieleeni tuli painikelvottomia ajatuksia, kun eräs työkaveri haikaili ääneen, että olisi tahtonut elämänsä olleen "jännempää" tarkoittaen juuri jotakin sellaista extremeä, mitä olen itse saanut pyytämättä. Vaihtaisin kaikki painajaiset, ahdistukset ja kivut pois vaikka heti, jos voisin. Varokaa mitä toivotte, joskus tekin voitte oikeasti päätyä tällaiseen tilanteeseen ja takaan, että selviytymisen tuoma adrenaliiniryöppy ei pitkään lämmitä, kun joutuu taistelemaan päivittäin kivuliaiden henkisten ja fyysisten seurausten kanssa. 

Jaa, no mun elämäni alkaa onnettomuudella, jonka seurauksia katselen joka päivä. Menetin jäsenen, sain arpia jne. Puhumattakaan lapsuudesta, jossa kuljin kahta kotia, toisessa alkoholisoitunut äiti ja toisessa paska kusipää äitipuoli jne ja silti tunnista ap:ssa itseni. Olen kanssa miettinyt miten siistii olisi ollut todistamassa tsunamia tms. mutta tottakai itse selviten. Tunnen vähän jopa kateutta niitä ihmisiä kohtaan jotka siellä oli. Eihän tunteilleen mitään voi.

Aikanaan olin Kairossa ja oli maanjäristys ja olin hotellissa ja seinä alkoi huojumaan. Uskomaton tunne.