Tämä on hirveä aloitus ja tiedän että moni nyt korahtaa: Haluaisin olla osallisena jossain katastrofissa.

No mulla on hieman sama homma. Kuulostaa sairaalta, mutta olisi jännittävää ja kamalaa olla osallisena jossain suuressa onnettomuudessa. Kuitenkin niin, että minulle tai läheisilleni ei titenkään tapahtuisi mitään, vaan selviytyisimme ilman minkäänlaisia vammoja. Olisi mielenkiintoista nähdä joku kamala tapaturma/onnettomuus tms. Mutta taas toisaalta en oikeasti haluaisi missään nimessä olla osallisena tuollaisessa. En toivo että joutuisin tuollaisen tapahtuman keskelle. Jotenkin mua vaan jollain sairaalla tavalla kiinnostaa tuollaiset asiat. Mä en toivo kenenkään kuolemaa tai loukkaantumista, en halua mitään pahaa. Mua vaan kiinnostaa esimerkiksi nähdä ruumis, tai just joku tsunami ja sen tekemä tuho. Mä ymmärrän että tämä kuulostaa sairaalta, sitä se minunkin mielestä jollain tavalla on. Olen oikeasti tosi herkkä, itken helposti, pelästyn helposti ja olen huolissani aina ja kaikesta. Oikeasti saisin varmasti aivan liian suuret traumat jostain onnettomuuden näkemisestä että joutuisin hullujen huoneelle.

Mee töihin niin teet jotain järkevää eikä jää aikaa tuollaiseen hourailuun.

Siis ihan tosissaan fantasioitte, että olisi hienoa saada säälipisteitä, kun on esim. kaulasta alaspäin halvaantunut? Joo lämmittää varmaan tosi paljon siinä vaiheessa.

Googlatkaapas aiheesta huomionhakuinen persoonallisuushäiriö ja hankkikaa itsellenne apua.

Vierailija kirjoitti:

No mulla on hieman sama homma. Kuulostaa sairaalta, mutta olisi jännittävää ja kamalaa olla osallisena jossain suuressa onnettomuudessa. Kuitenkin niin, että minulle tai läheisilleni ei titenkään tapahtuisi mitään, vaan selviytyisimme ilman minkäänlaisia vammoja. Olisi mielenkiintoista nähdä joku kamala tapaturma/onnettomuus tms. Mutta taas toisaalta en oikeasti haluaisi missään nimessä olla osallisena tuollaisessa. En toivo että joutuisin tuollaisen tapahtuman keskelle. Jotenkin mua vaan jollain sairaalla tavalla kiinnostaa tuollaiset asiat. Mä en toivo kenenkään kuolemaa tai loukkaantumista, en halua mitään pahaa. Mua vaan kiinnostaa esimerkiksi nähdä ruumis, tai just joku tsunami ja sen tekemä tuho. Mä ymmärrän että tämä kuulostaa sairaalta, sitä se minunkin mielestä jollain tavalla on. Olen oikeasti tosi herkkä, itken helposti, pelästyn helposti ja olen huolissani aina ja kaikesta. Oikeasti saisin varmasti aivan liian suuret traumat jostain onnettomuuden näkemisestä että joutuisin hullujen huoneelle.

Joo kiva katsella ja kuvata ruumiita kunhan ne ei vain ole sun omaisia! Mitä välitä että on jonkun toisen. Mrrrrr!!!

Joskus elämä tuntuessa tylsältä ajattelen, että hetkenä minä hyvänsä voi tippua meteori päähän tai auto ajaa päälle ja saan ihan tarpeeksi jännitystä siitä, sen jälkeen tuntuu taas olo kiitolliselta että saa elää tätä supertylsää elämää sittenkin. Elämä ei ole kuin elokuvissa, yleensä onnettomuudet on oikeasti vaan hämmentäviä ja pelottavia ja niissä sattuu, ei sitten kovin kummoista vammaakaan tarvita että olisi loppuelämä pilalla.

Tumpelona kaupunkilaisena kuolisin varmaan janoon parin päivän jälkeen jonkin isomman katastrofin iskiessä, ei mulla ole minkäänlaisia selviytymiskykyjä olemassa sellaisiin tilanteisiin.

Princeofthailand kirjoitti:

Mä haluisin ainoastaan yhdestä syystä jonkinlaisen katastrooffin, että joku nainen tulis mun luo ja sanois nyt nussit mun aivot pellolle viimeisen kerran.

Sehän ihmisillä onkin hädän hetkellä, hengenvaarassa, mielessä... Catch up!

Sit kun ne katastrofit oikeesti alkaa täälläkin (ja nehän alkaa!) niin tulet toisiin aatoksiin. Mutta se on myöhäistä sitten.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli teininä sellainen fantasia että tulisi joku hirmuinen katstrofi ja sen keskellä saisin kokea ihanan kaikkia olosuhteita uhmaavan rakkaustarinan.... :D

No teinit nyt kelaa vaikka mitä kamalaa, en vielä siitä huolestuis. Mut ap on perheellinen nainen!

Tabu? No ei todellakaan

Pelkästään kypsymätöntä

Vierailija kirjoitti:

No mulla on hieman sama homma. Kuulostaa sairaalta, mutta olisi jännittävää ja kamalaa olla osallisena jossain suuressa onnettomuudessa. Kuitenkin niin, että minulle tai läheisilleni ei titenkään tapahtuisi mitään, vaan selviytyisimme ilman minkäänlaisia vammoja. Olisi mielenkiintoista nähdä joku kamala tapaturma/onnettomuus tms. Mutta taas toisaalta en oikeasti haluaisi missään nimessä olla osallisena tuollaisessa. En toivo että joutuisin tuollaisen tapahtuman keskelle. Jotenkin mua vaan jollain sairaalla tavalla kiinnostaa tuollaiset asiat. Mä en toivo kenenkään kuolemaa tai loukkaantumista, en halua mitään pahaa. Mua vaan kiinnostaa esimerkiksi nähdä ruumis, tai just joku tsunami ja sen tekemä tuho. Mä ymmärrän että tämä kuulostaa sairaalta, sitä se minunkin mielestä jollain tavalla on. Olen oikeasti tosi herkkä, itken helposti, pelästyn helposti ja olen huolissani aina ja kaikesta. Oikeasti saisin varmasti aivan liian suuret traumat jostain onnettomuuden näkemisestä että joutuisin hullujen huoneelle.

Kiinnostaa nähdä ruumis tai tsunami?

Tosi herkkä?

Tämä on kyllä älyttömyyden huippu. Joku itsekäs, empatiakyvytön. Tylsää elämää elävä

Minusta tämä kertoo vain siitä, ettei osaa asettua toisen asemaan. Ei ole empatiakykyä

Mä oon vähän tunnevammainen, ja uskoisin että pärjäisin hyvin näissä katastrofiskenaarioissa. Voisin olla vaikka joku johtaja kun zombiet hyökkää.

Voi, voi. Fantasia tasolla varmasti kyllä katastrofin keskellä oleminen ja "selviytyminen" tuntuu jännittävältä, tuleehan idea elokuvista, jossa aina käy lopulta hyvin ja selviytyvien tuska kuvataan romantisoituna. Todellisuus ja trauman varsinainen kokeminen, on kuitenkin jotain ihan muuta, kuin mitä elokuvissa ulkopuolisena katsojana nähdään.

Joku psykologi sanoi hesarissa joku viikko sitten että ihmisen olisi hyvä pelätä kunnolla pari kertaa elämässään (tyylillä juosta karhua karkuun). Kauhuelokuvien suosio perustuu ihmisten vietiin pelätä, joten ap et ole kovinkaan omituinen. Jotkut ihmiset jopa hakeutuvat pelottavia tilanteisiin (esim. luolasukeltajat)

Katastrofiin joutumiseksi riittää kun syntyy tälle planeetalle.

Mieti jos maapallolle tulisi yhtäkkiä joku valtava pandemia joka tappaisi muutamassa viikossa kaikki paitsi taudille immuunit 0,01% väestöstä eli ympäri maailmaa selviytyjiä olisi vain 720 000 henkeä.

Kun porukkaa alkaisi yhtäkkiä kuolla kymmenien miljoonien ihmisten päivätahtia kaikkialla maailmassa niin syntyisi sekasorto, kaikkien valtioiden infrastruktuurit romahtaisivat viikossa, ruoantuotanto -ja jakelu katkeaisi siitä vastaavien henkilöiden kuoltua, rokotetta tai parannuskeinoa ei olisi, kaduilla vallitsisi anarkia ja jäljellä olevasta ruoasta, vedestä ja lääkkeistä käytäisiin väkivaltaista taistelua joka tappaisi osan immuuneistakin. Lisäksi sähköä ei enää saisi joten jos sattuisi olemaan talvi niin teille tulisi äkkiä kylmä ja jääkaappi ja pakastin lakkaisivat toimimasta.

Sinä ja lapsesi joutuisitte piilottelemaan viikkotolkulla talossanne ja toivomaan ettei kukaan murtautuisi teille siinä toivossa että teiltä löytyisi ruokaa tai jotain muuta hyödyllistä (lääkkeet, huovat, kengät, vaatteet).

Jos olisitte vielä hengissä siinä vaiheessa kun pandemia olisi tappanut kaikki paitsi immuunit ja ne jotka elävät eristyksissä ulkomaailmasta (tyyliin amishit, jotkut vuoristoheimot yms.) niin joutuisitte ensi töiksenne lähtemään kodistanne etsimään ensin ruokaa ja juomakelpoista vettä. Huomaa että kaikkialla olisi mädäntyviä ruumiita jotka mahdollisesti levittäisivät sellaisia tauteja joille ette olisi immuuneja ja muita selviytyjiä ei välttämättä olisi tuhannen kilometrin säteellä lainkaan. Lisäksi olisi paljon villielämiä jotka söisivät ruumiita.

Jos oletetaan että selviytyjät olisivat jakautuneet tasaisesti pitkin palloa (poislukien tietenkin sinä ja lapsesi sekä ne erityksissä elävät yhteisöt) niin jos immuunien 720 000:n lisäksi olisi vaikka 280 000 muuta selviytyjää niin olisitte kaikki hyvin kaukana toisistanne eikä olisi enää nettiä jonka kautta voisitte etsiö toisianne.

Lisäksi joutuisitte tietenkin selviämään "tyhjäkäynnille" jääneiden ydinvoimaloiden, jatkuvasti kasvavan petoeläinkannan ja hitaasti rapistuvan tieverkon kanssa. Vaikka onnistuisitte esim. ensimmäisen vuoden aikana löytämään vaikka kaksi muuta selviytyjää ja 10 vuoden aikana 40 lisää niin sillä ette pitkälle pötkisi.

Varo mitä toivot.

Lisään vielä että vaikka onnistuisittekin löytämään muita selviytyjiä ja kokoamaan jonkun muutaman kymmenen hengen heimon yhteen niin ne tyhjillään olevat ydinvoimalat olisivat edelleen ongelma ja ilman nettiä teidän olisi vaikea löytää sellaista optimaalista paikkaa joka olisi mahdollisimman kaukana ydinvoimaloista. Teidän pitäisi siis vain toivoa ettei lähellänne olisi ydinvoimalaa joka saattaisi posahtaa.

Jos haluaisitte pitää heimonne elinkelpoisena niin teidän pitäisi lisääntyä runsaasti mikä tarkoittaisi sitä että jokaisen naisen pitäisi mieluiten synnyttää ainakin viisi lasta, mieluiten kaikki eri miehille. Jos sukupolvien ajan jälkeläisenne pitäisivät tarkkaa kirjaa siitä kuka on kenenkin isä ja äiti ja pyrkisivät kaikin keinoin hidastamaan sisäsiittoisuutta niin heimo voisi pysyä hengissä. On olemassa saari Tristan da Cunha jolle muuttaneet 7 naista ja 8 miestä alkoivat lisääntyä keskenään ja nykyään saarella asuu jo melkein 300 henkilöä, tosin he ovat saaneet hieman geenejä myös muualta. Ehkä tekin siis onnistuisitte ja joskus 100v kuluttua heimo voisi löytää muitakin selviytyjien heimoja.

Mä tunnistan itsessäni samoja juttuja vaikka todellisuudessa en halua että kenellekään tapahtuisi mitään pahaa. Mutta ehkä siinä kiehtoo se, että miten ihan oikeasti toimisi jossain katastrofitilanteessa. Olisiko järkevä vai paniikissa kirkuva. Vaikka kuinka kuvittelet jotain, että olet johtajatyyppiä tuollaisessa tilanteessa, ei sitä oikeasti tiedä ennen kuin tosi tilanteessa.

Omalta kohdalleni on onneksi sattunut niin, että olen osannut toimia hätätilanteissa oikein. En oikein siedä verta ja kaikki leikkaukset ym. kammottavat. Työnantajan vaatimusten vuoksi mun on kuitenkin pakko käydä ensiapukoulutus säännöllisesti ja kummasti opit ovat tulleet selkärangasta kun on niitä tarvittu. Toisella kertaa oli kyse syvästä haavasta ja toisella kertaa lapsi meinasi tukehtua.

Vierailija kirjoitti:

Varo mitä toivot.

AP kertoo fantasiastaan ja täällä taikauskoiset kauhistelee!

Mulla oli teini-iässä tosi kattava apokalyptinen fantasia just siitä, miten selviytyisin maailmanlopun jälkeisessä maailmassa. Tietenkin se fantasian palkitsevuus on juuri siinä, että siitä selviytyy - löytyy vielä se yksi papupurkki, viimeinen vetämätön vessa, auto jossa on vielä tankillinen bensaa.

Lisäksi siihen fantasiaan sisältyy se, että itse kykenee toimimaan (no toisaalta kuolleena nyt millään muullakaan ole väliä) ja tavallaan omaa vähän yliluonnollisia voimia. Niin kuin just sen immuniteetin, joka suojelee siltä supervirukselta (sillähän ei sitten ole väliä, että ne muut kuolleet levittävät mm. suolistobakteereja, jotka pilaa maaperän ja juomaveden mädätessään pitkin poikin kauppakeskuksen käytäviä)

Taitaa mielesi ja kehosi kaivata adrenaliinibuustia kun tuollaisia toivot ja haaveilet. Kannattaa lähteä yhtäkkiä pitkälle ja tappotahtiselle juoksulenkille, sillä se hoituu :) Kun elämä on liian tasaista ja tylsää, mieli saattaa keksiä näitä hölmöyksiä. Tositilanteessa asiat on ihan eri lailla kuin elokuvissa, moni ei täpärästi selviäkään vaan vammautuu loppuelämäksi tai pääsee pahimmillaan hautaamaan koko perheensä.