Lue keskustelun säännöt.
Pelkään, että muutun raskaus- ja vauva-aikana sietämättömäksi :(
17.06.2017 |
Niin. Meillä on siis suunnitteilla perheenlisäys. Minua ajatus pelottaa ehkä epätyypillisestä syystä, pelkään että muutun hormonien, väsymyksen ja muiden tekijöiden vuoksi sietämättömäksi hirviöksi. Päättelen tämän olevan realistinen uhka, sillä PMS-oireeni ovat aina olleet pahoja, ja lisäksi kestän hyvin huonosti huonoa oloa, univelkaa ja sen sellaisia asioita. Ahdistun helposti, muutun äreäksi enkä tunne olevani oma itseni.
On selvää, että raskaus ja vauva-aika tuovat tullessaan juuri niitä stressitekijöitä, joita siedän huonosti. Pelottaa. Mitä jos raskaaksi tulemisesta alkaa pahimmillaan vuosien mittainen aika, jolloin en ole oma itseni, suutun helposti, enkä näe pilvillä hopeareunusta? Mieheni on viilipytty eikä hermostu helposti, mutta olen silti huolissani, että miten hän kestäisi näitä asioita ja muutoksia pitkällä aikavälillä.
Olen kertonut huolestani miehelle, ja hän on sanonut ettei hyväksy eroamista vauva-aikana, sillä ihmiset nimenomaan eivät silloin ole omia itsejään. Fiksusti ajateltu, mutta kestääkö tuo ajatustapa, jos muutun ihan totaaliseksi hirviöksi?
Onko kellään kokemuksia jaettavana aiheesta? On aika ikävä tunne, kun ei luota itseensä ja siihen, että järki pysyy päässä.
Kommentit (8)
Miehet nyt puhuu vaikka mustan valkoiseksi saadakseen haluamansa. Varaudu kuitenkin siihen, että se olet sinä joka sen lapsen hoitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon miehen osallistuvan tulevan lapsen hoitoon innokkaasti, hän on sellainen luonne. Jos niin ei kävisikään niin sitten minulla olisikin syytä olla pettynyt häneen, ei toisin päin. Pelkään tässä juuri sitä että minä olen se joka tuottaa pettymyksen eikä kestä raskauden ja pikkulapsivaiheen rankkuutta.
ap
No jos sulla on nyt jo tuollainen olo niin miksi edes harkitset lasta? Mieti jos oikeasti sitten jäät yksin sen kanssa kun mies päättääkin ettei tää ole mun juttu. Mitäs sitten teet?
Vierailija kirjoitti:
No jos sulla on nyt jo tuollainen olo niin miksi edes harkitset lasta? Mieti jos oikeasti sitten jäät yksin sen kanssa kun mies päättääkin ettei tää ole mun juttu. Mitäs sitten teet?
Jaa, enpä ole edes ajatellut jättäytyä lapsettomaksi tämän takia. Joss mies lähtisi, niin pärjättävä olisi. Pelkään olevani sellainen äiti, joka väsyy helposti ja kokee kaiken ehkä raskaammaksi kuin muut, mutta en silti pelkää että en onnistuisi lasta kasvattamaan. Enemmän olen huolissani siitä, että se kaikki väsymys ja hormonien heittely kohdistuu viattomaan puolisoon.
ap
Minä uskon, että kestät. Itsellä oli sama pelko ja kyllä univelkaisena olin tosi itkuherkkä muutaman kuukauden, kun vauva oli noin 6 kk. Raskausaikana olin ihan oma itseni, ihmettelin miten siitä niin on vouhkattu. Mieheni oli etukäteen päättänyt, että naiset ovat kamalia raskaana ollessaan ja hämmästyi, kun ei meillä ollutkaan niin.
Muutamat itkupotkuraivarit on ollut, mutta se, että ymmärtää ne syyt taustalla, auttaa paljon. Myös oma aika on tärkeää. Mieheni passitti minut alkuaikoina kauppaan tai lenkille, kun aloin hyppimään seinille. Oikeasti olemme tainneet päästä helpolla, koska vauva on iloinen ja kiltti sekä nukkuu hyvin.
Muistakaa puhua ja nukkua aina kun mahdollista ja muista nämä omat ajatuksesi, kun on hankalaa, se voi auttaa muistamaan, että et oikeasti halua olla kiukkuinen ja ilkeä, vaan olet vain väsynyt hetkellisesti.
Onnea odotukseen! Miehesi kuulostaa järkevältä isältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sen kestää. Se on ohjelmoitu ihmisen (naisen) biologiaan. Toki rankkaa tulee olemaan ja parisuhteenne joutuu ennennäkemättömällä tavalla koetukselle.
Minuunkin väsymys ja hormonit vaikuttavat häiritsen paljon. Raskausaikana olin erittäin ailahtelevainen, suutuin ja pahoi tin mieleni helposti. Olen ollut lukemattomia kertoja vauvavuoden aikana jättämässä miestäni ja jopa uhannut itseni satuttamisella. Meillä on ollut aivan järkyttäviä riitoja. Meillä siis vaativa koliikkivauva, ja vauva nukkui puolen tunnin pätkissä pahimpina aikoina. Meillä myös mies menettää hermonsa helposti ja ollaan siis molemmat purettu stressiä ja väsymystä toisiimme.
Nyt kun lapsi on lähes vuoden ja ollaan saatu koko perhe nukuttua taas enempi, suhteemme on palautunut kunnioittavaksi ja rakastavaksi. Meillä suhde siis kesti pahimman koettelemuksen yli. Tsemppiä teille, ja kyllä te sen vaiheen yli pääsette. Kunhan muistatte mikä on tärkeää. Pieni itsetutkiskelu on aina silloin tällöin paikallaan. Vaikka toisen näkee k*sipäänä, kannattaa pysähtyä miettimään, onko toinen oikeasti tehnyt väärin vai saako väsymys tai stressi näkemään toisen pahana.
Vierailija kirjoitti:
Minä uskon, että kestät. Itsellä oli sama pelko ja kyllä univelkaisena olin tosi itkuherkkä muutaman kuukauden, kun vauva oli noin 6 kk. Raskausaikana olin ihan oma itseni, ihmettelin miten siitä niin on vouhkattu. Mieheni oli etukäteen päättänyt, että naiset ovat kamalia raskaana ollessaan ja hämmästyi, kun ei meillä ollutkaan niin.
Muutamat itkupotkuraivarit on ollut, mutta se, että ymmärtää ne syyt taustalla, auttaa paljon. Myös oma aika on tärkeää. Mieheni passitti minut alkuaikoina kauppaan tai lenkille, kun aloin hyppimään seinille. Oikeasti olemme tainneet päästä helpolla, koska vauva on iloinen ja kiltti sekä nukkuu hyvin.
Muistakaa puhua ja nukkua aina kun mahdollista ja muista nämä omat ajatuksesi, kun on hankalaa, se voi auttaa muistamaan, että et oikeasti halua olla kiukkuinen ja ilkeä, vaan olet vain väsynyt hetkellisesti.
Onnea odotukseen! Miehesi kuulostaa järkevältä isältä.
Kiitos kun jaoit kokemuksesi! Ei kuulosta ollenkaan huonolta. Kunpa meilläkin menisi pelostani huolimatta hyvin... Kaikkia aallonpohjia ei varmaan mitenkään voi välttää, mutta jos edes suurin osa ajasta olisi suhteellisen normaalia niin olisin onnellinen! Yksilöllistähän tämä kaikki on, joten ei auta muu kuin odottaa ja katsoa...
ap
Pakota mies hoitamaan kersa jos se kerran sen haluaa niin saat omaa aikaa ainakin ja ehkä kestät, paitsi jos kroppasi menee lopullisesti pilalle.