Lue keskustelun säännöt.
Ikävä edesmenneitä isovanhempia
Surullinen
15.06.2017 |
Ikävöittekö edesmenneitä isovanhempianne? Minun ukki kuoli viikko sitten ja ikävä ja suru on suuri. Mummu kuoli pari vuotta sitten. Meillä oli läheiset välit ja mummu ja ukki olivat yksiä tärkeimpiä ihmisiä minulle.
Töissä olen kuin joku robotti ja sitten illat kotona itken yksinäni. Ruoka ei maistu, päätä särkee ja maha on kipeä. Olen ihan kalpea ja kamalan näköinen ja näytän joltain haamulta mustine silmänaluksineni. Olen niin väsynyt, etten jaksa yhtään mitään. Olin pois töistä pari päivää ja nyt odotan kesälomaa. Alkaa olla puhti lopussa. En ole koskaan odottanut näin paljon loman alkamista.
Vain 3 viikkoa ennen ukkia tuli edellinen suru-uutinen. Pari vuottakin sitten oli raskasta aikaa, kun 4 lähisukulaistani (mummuni muun muassa) kuoli puolen vuoden sisällä ja äitini sairastui syöpään, mutta selvisi siitä. Hautajaisia ja sairautta on ollut ihan liikaa.
On kova ikävä ukkia ja mummua. Mummun kuolema oli yhtä kova paikka, mutta nyt tuntuu täysin lopulliselta. Tuntuu, että yksi side lapsuuteen on lopullisesti poissa. Tällainen ajatus tulee mieleen, vaikka olen yli 30 v. En enää koskaan saa kokea lapsuuden jouluja enkä syödä mummolan herkkuja. Muistelen ukkia ja mummua ja kaikkia yhdessä vietettyjä hetkiä suurella rakkaudella. Nyt on niin tyhjä olo.
Kommentit (14)
Kiitos vastauksestasi. Läheisen menettäminen on aina niin raskasta. Tuntuu kauhealta, ettei enää koskaan voi jutella ukin kanssa. Yhtäkkiä vain iskee päähän ajatus, että toinen on ihan oikeasti ikuisesti poissa. Välillä sitä ei oikein ymmärrä ja tuntuu kuin ukki tulisi kohta takaisin.
Minullekin on tarttunut puheeseen joitakin mummun ja ukin sanontoja ja sitten minulla on mummun reseptejä. Tällainen perinteiden jatkuminen tuo lohtua. Esim. meillä on joulupipariohje, jolla on aina leivottu piparit lapsuudenkodissani ja mummolassa ja nyt minä itsekin leivon sillä.
Välillä tuntuu, etten edes vielä ymmärrä ukin kuolemaa. Koko ajan tulee mieleen sekunniksi, että pitää käydä ukin luona. Työmatkalla kuljen joka päivä mummolan ohi ja tänäänkin automaattisesti katsoin, että näkyykö ukkia tai äitin autoa pihalla. Mummu kuoli pari vuotta sitten ja edelleen joskus tuntuu kuin näkisin mummun pään ikkunassa. Mummulla oli tapana aina istua ikkunan edessä katsomassa pihalle.
Nämä on raskaita aikoja. :( Onneksi on viikonloppu, jos sitä saisi vähän levättyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun mummo kuoli jo vuosia sit ja ikävä on. Olen yli nelikymppinen ei se ikää kato suru.
Omat isovanhemmat kuoli yli 10 v. Sitten. Etenkin kesällä he tulevat mieleen, koska vietin paljon lapsuuden ja nuoruuden kesiä heidän luonaan. Oi niitä aikoja.
Kaipaan, en niinkään sure. Mutta toki tuossa vaiheessa se suru oli ja kuuluukin olla, siinä ei ole mitään outoa. Lämmin osanottoni.
Mun mummo kuoli jo yli 10 vuotta sitten ja vaari vuosia sitäkin aiemmin ja tulen aina ikävöimään heitä. Tuntuu, että kun itse vanhenee niin alkaa muistella enemmän omaa lapsuuttaan ja itselle tärkeitä ihmisiä. ❤️Mummo ja vaari♥️😢
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On raskasta luopua läheisistä. He ovat olleet rakkaita ja tärkeitä ihmisiä elämänmatkalla. Kaikella on aikansa. On aika elää ja lähteä pois.
Jokaisen osa vuorollaan.
Enoni kuoli viime tiistaina. Äitini ainut veli, siskoja hänellä on myös. Jotenkin vaikea uskoa, että hän on lähtenyt. Ja se, että hän oli ensimmäinen, joka lähti näistä sisaruksista.
Olen kiitollinen enon elämästä ja uskosta Vapahtajaan. Hänellä oli rappeuttava sairaus ja juuri maanantaina ajattelin, että minkähänlaiseksi sekin vielä kehittyy. Mutta hän pääsi pois aika varhaisessa vaiheessa. Vaikka nyt on surua ja luopumista, uskon tämän kääntyvän kiitollisuudeksi aikanaan.
Voimia kovasti surutyössä oleville 💚
Minun isoäiti kuoli 30 vuotta sitten ollessani 12 vuotias. Vieläkin on ikävä kova, en tiedä käsiteltiinkö asiaa oikein silloin, kun ikävä on vieläkin niin valtava, vaikka minulla on jo oma perhekin. Hän oli minulle todella läheinen ja ihana ihminen ♥
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tuntenut vain yhden neljästä isovanhemmastani. Yksi kuoli ennen kuin synnyin, kaksi asui eri puolella Suomea.
Sama juttu. Kaipaan hirveästi isovanhempiani. Se lämpö ja hellyys minkä sain heiltä vaikka olivat kokeneet itse kaikkea karmeuksia elämänsä aikana. Puhun nyt näistä 1900-luvun alun ihmisistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun yksi mummoni elää vielä, mutta on jo dementoitunut eikä enää soita :/ En sitten tiedä, onko hoitopaikalla jotain tekemistä asian kanssa. Ehkä siellä ei puhelinta käytellä niin paljon, en tiedä. Minulla on ollut usein huono omatunto siitä, että en tehnyt sitä ja tein tätä, mutta toisaalta olen yrittänyt antaa itselleni anteeksi. Minä vietin aikaa mummon kanssa silloin, kun hänen dementiansa oli vasta alussa ja vaikutti hyvin vähän mummon luonteeseen. Myöhemmin hän muuttui ja alkoi sekoilemaan, enkä osannut enää olla luontevasti niissä tilanteissa. Ei pitäisi syyllistää itseään.
Olen ollut hautajaisissa viimeksi sata vuotta sitten, ja kauhistuin tajutessani, että näinä vuosina joudun uudestaan. Olen ehtinyt jo tottumaan elämään ilman hautajaisia, olen ollut onnekas. Pelottaa tuleva. En tykkää murtua muiden nähden.
Minulla on sama ongelma isän isäni suhteen. Hänen kodissaan oli mukava käydä ja käytännössä hän oli koko klaanille kuin isähahmo. En ehtinyt paljoa keskustella hänen kanssaan, mutta hän vaikutti kaikin puolin sellaiselta, jonka kanssa olisi voinut puhua maailmanmenosta ja elämästä yleensä. Hän kerran pelasti minut rahapulalta, kun jouduin yksityisellä hoidattamaan itseäni kipujen vuoksi. Ukki oli jämäkkä, mutta toisaalta myös sellainen, että häneen uskalsi useampikin tukeutua. Hänen poisjäämisensä jälkeen tuntuu, kuin jouluista ja muista kokoontumisista olisi hävinnyt se glaumor. Vanhempi veli on ottanut ukin paikan näissä joulun sukuloinneissa, mutta tuskin ikinä unohdan ukin klassista sisustusta, upeita kattovaloja, tapetteja, mahtipontisia kirjahyllyjä ja mitä tahansa, mikä muistutti hänen sukupolvensa tyylisuunnista.
Hetkellisesti ukin kuolema toki tuntui helpottavalta, kun sain huulet väpättäen seurata hänen sydänongelmia viimeisillä kävelyreissuilla. Mutta luonnollisesti hautajaiset olivat kaikille yhtä itkua.
Nyt vuosia myöhemmin sama ikävä alkoi vaivata uudelleen, kun reissailin sillä paikalla, missä ukki oli asunut. Ja hänen kuolemastaan siis on jo 6 vuotta, jos oikein muistan. Ja Suomi vain jatkaa vajoamistaan siitä huipusta, mitä ukki osaltaan rakensi ja jota sai todistaa eläkepäivillään. Minun aikana kukaan työnantaja vähät välittää työntekijöistään, kun ukin nuoruudessa kaikki työ kannatti ja hänen kokemuspohjansa antoi hänelle arvokkaan loppuelämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdin tuntea vain yhden isovanhemmistani, äitini äidin. Vien jouluisin aina kynttilät hälle siinä missä muillekin lähisukulaisille jotka edesmenneitä.
On kova ikävä. Vaari kuoli vuonna 2012 ja mummu tänä vuonna. On ollut jotenkin vaikeaa hyväksyä se että elämä on luopumista. Rakkaista läheisistä luopuminen on hirveää.
Minullakin on mummoa edelleen ikävä, vaikka hän on ollut jo 2,5 vuotta poissa :-(
Lähes päivittäin mietin, mitä hän olisi jostakin asiasta mieltä tai miten hän johonkin kommentoisi jollakin legendaarisella sanonnallaan. Olen ruvennut myös itse käyttämään (osin huomaamattani) hänen sanontojaan, ja tietyllä tavalla se tuo lohtua.
Kuoleman lopullisuus tuntuu kauhealta, se, ettei koskaan enää voi hänen kanssaan käydä keskusteluja. Sitä kaipaan ehkä eniten.
Ukkisi kuolema on nyt vielä todella tuore, anna itsellesi aikaa.
Vaikka kuinka kliseiseltä kuulostaakin, niin minun surutyötäni vei eteenpäin ajattelumalli siitä, että "älä sure hänen lähtöään, vaan iloitse siitä, että hän oli". Nyt olen tietoisesti yrittänyt niin tehdä.