Trauma lapsuuden köyhyydestä ja sen vaikutukset

Vierailija kirjoitti:

Kertoisin vielä sellaisen jutun, että mulla on mielikuva, että tiettyjä asioita saa tehdä vain rikkaat (joiksi lasken varmaan ihan normaalivarakkaat ihmiset). Vaikka säästäisin kuinka paljon ja varaa olisi, tuntuu oudolta ajatukselta, että voisin lähteä vaikka ulkomaille. Tuntuu että olen siihen aina liian köyhä. On niin vaikea uskoa, että mun rahat riittäisi ulkomailla olemiseen. Pelkään, että siellä tulee jotain yllättäviä menoja, joihin mulla ei vain ole varaa.

Tuntuu, etten "saa" käydä esim. hienoissa (monien mielestä ihan tavallisissa) ravintoloissa, kylpylöissä, kosmetologeilla ym. paikoissa, joihin mennään hienosti arkea pakoon tai itseä hemmottelemaan. Vaikka olisi rahaa, koen ettei minulla ole "oikeutta" käydä tuollaisissa paikoissa. Kaikki Raxia hienommat ravintolat on mulle jotenkin "out of my league". Aluksi jopa Raxiin astuminen jännitti, että mitä jos ne tajuaa, etten kuulu sinne. Mutta ihan uskottava taisin olla, kun ei ainakaan halveksivasti tuijotettu.

Jo monen monta kuukautta suunnitelmissani on ollut käydä jossain ravintolassa noutapöytälounaalla, mutta en ole saanut lähdetyksi, kun pitäisi saada jaksaa laitettua itsensä jotenkin hienoksi, en ole saanut sitä "huijausfiilistä" vielä kohdilleen. Ja jännittää, että jos en osaa toimia siellä oikein.

En koe itseäni toisen luokan kansalaiseksi vaan vielä jonkin alemman luokan.

nro 11

Enpä osaisi paremmin kuvailla köyhyyden henkisiä vaikutuksia. Siitä voi kuitenkin päästä irti. Kun olin kavereiden mukana käynyt paikoissa, joita olin aiemmin vain vilkuillut ulkopuolelta, uskalsin lopulta mennä ilmankin. Sen jälkeen häpesin enää yksinäisyyttäni, mutta se on jo toinen tarina.

Ennen maailma oli muutenkin vähän erilainen paikka. Ei silloin matkustelu yleisesti, lennothan maksoi aivan törkeän paljon. Ja oli myös aivan normaalia että vaatteet tehtiin itse. Mullakin oli vaan yhdet farkut (Leviksiä en saanut, liian kalliit) ja pari äidin tekemää collegepaitaa, vaihtelin niitä aina viikoittain. Hävetti mutta en ollut lainkaan ainoa. Se oli 80-90 lukua se. Nälkää ei koskaan tarvinnut nähdä, tosin mitään kallista meillä ei koskaan syöty. Äiti leipoi ruisleivän itse, kaupan leipä oli harvinaisuus. Syötiin perunaa ja kastiketta, välipalaksi kiisseliä. Oltiin laihoja kuin pajunvitsat.

Luulen että monet kokevat olleensa lapsina köyhiä vaikka eivät välttämättä sitä olleet. Elintaso on vaan noussut niin paljon niistä ajoista.

Mun suurin haave teininä oli että voisin aikuisena ostaa tyttärelleni Allways siteitä. Oltiin niin köyhiä että sain vain Vuokkoset-siteitä, niitä paksuja.

Mäkin olin köyhä lama- ajan työttömän& alkoholistin lapsi. Ruoka oli yksipuolista ja huonoa, vaatteet kirpparilta ja kenkiäni pilkattiin koulussa, lakanat karheita ja alusvaatteet kulahtaneita. Äiti suuttui jos kävin kaverin kanssa kahvilla, oli tuhlausta.

Kun valmistuin yliopistosta, en tajunnut että voin ostaa vaatteita ihan kaupasta, en tajunnut hienommista ruuista mitään.

Omia lapsia haluan suojella köyhyyden aiheuttamalta huolelta, heidän ei tarvitse kuulla rahasta jauhamista ja he saavat kohtuudella mitä muutkin, aina siistit kengät, leffaan, kahville kavereiden kanssa jne. Eivät halua mitään ihmeellistä onneksi.

Minäkin päätin, että lapsellani on aina kauniit vaatteet ja sellaiset kuin itse haluaa. Ja kivat, uudet kengät.

Jos ei köyhyydestä niin monesta muusta asiasta (esim. väkivaltainen alkoholisti-isä) sitä traumaa on kieltämättä tullut. Tunnistan myös tuon materialismivaiheen, kun ite aloin lukioikäisenä ja myöhemminkin lopultakin tienata rahaa. Oli ihan huimaa pystyä ostamaan uusia vaatteita ja meikkejä! Minun onneni oli, että meitä lapsia kannustettiin aina opiskelemaan, ja olimmekin kaikki lapset hyviä koulussa.

Nyt korkeasti kouluttautuneena, mieheni kanssa erittäin hyvin tienaavina jotenkin pystyn näkemään köyhässä lapsuudessa hyviäkin puolia; yhteiskunnallinen omatuntoni on aina ollut herkkä, ja myötätuntoni on yhä edelleen heikompiosaisten puolella. Tämä ero on todella selvä esim. verrattuna mieheeni, joka on aina elänyt todella hyväosaista elämää. Hänellä ei ole ollut mitään kosketuspintaa köyhyyteen tai mihinkään muihin sosiaalisin ongelmiin, eikä hän vieläkään oikein niitä ymmärtää.

Itse olen nyt todella kiitollinen, että olen nähnyt elämässä myös sen kurjemman puolen, vaikka se ei etenkään nuorena tietenkään ollut mitään herkkua. Tämä on lisännyt huimasti perspektiiviä elämään. Olen myös kiitollinen siitä, että elämäni on nyt materiaalisesti katsottuna paljon helpompaa. Monia samoja ongelmia on kuitenkin myös meillä varakkaammilla, vaikka toki raha monia asioita helpottaa.

Vaihtaisin materiaalisen puolen elämästäni rakastaviin vanhempiin. Mutta kun rahalla ei saa.

Olen kasvanut lähiössä, jossa kenelläkään ei mennyt kovin hyvin. Siltikin ainainen rahapula ahdisti siinä määrin, että päätin hankkia itselleni paremman elintason. Traumasta en voi ehkä puhua, kun kotona kaikki muu oli ok, mutta on raha tietyllä lailla näytellyt liian suurta osaa elämässäni. Olen usein miettinyt tämän päivän pienituloisia. Nykyään on kuitenkin iso joukko niitä joilla menee taloudellisesti hyvin, ja varsinkin lapsilla on vertailukohtaa. Nykyään köyhät erottuvat joukosta vielä selvemmin. Minullakin on muuten vain yksi lapsi (tämä oli jännä huomio tässä ketjussa), taloudelliset syyt olivat vahva vaikutin tässä päätöksessä. Hänelle olen yrittänyt opettaa, ettei raha tule ilmaiseksi. Sen eteen pitää aina tehdä jotain, sitä ei saa tuhlata turhaan, sitä pitää kunnioittaa eikä sillä saa koskaan leveillä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aristot%C3%A9lis_On%C3%A1sis

Aristotélis Sokrátis Onásis (kreik. Αριστοτέλης Σωκράτης Ωνάσης, usein Aristoteles Onassis, 15. tai 20. tammikuuta 1906 – 15. maaliskuuta 1975) oli kreikkalainen laivanvarustaja.[1]

Onásis syntyi Smyrnassa,[1] silloisessa Osmanien valtakunnassa (nykyisin Turkki) keskiluokkaiseen kreikkalaiseen perheeseen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Onásiksen perhe menetti omaisuutensa turkkilaisten vallattua takaisin vähän aikaa Kreikan miehittämänä olleen kaupungin ja siirtyi pakolaisina Kreikkaan.[1] Aristotélis Onásis elvytti perheen tupakkaliiketoimintaa Argentiinassa 1920-luvun alussa.[1] Vuonna 1925 hän sai Argentiinan ja Kreikan kansalaisuuden.

Onásis osti ensimmäisen laivansa 1930-luvun alussa ja oli vuoteen 1932 mennessä maailmanluokan liikemies, joka omisti kauppalaivoja, tankkereita ja valaanpyyntialuksia. Aluksensa Onásis hankki edullisesti konkurssipesiltä.

Athina Onassis peri isoisänsä Aristoteles Onassiksen omaisuuden

http://www.iltalehti.fi/viihde/201612012200034991_vi.shtml

http://www.townandcountrymag.com/leisure/arts-and-culture/a8560/athina-…

Tämä voisi olla itseni kirjoittama! Olen usein miettinyt, että miksi lapsia tosiaan piti tehdä kolme kun ei riittänyt jaksaminen eikä rahat. Muistan lapsuuteni lähinnä surullisena, köyhänä ja tuntui että olimme vain vanhempiemme tiellä. Eli meillä ei ollut rahaa eikä juuri rakkauttakaan. Sellaista tylsää, tasapaksua, tunteetonta elämää. Sain tehdä aika paljon hommia sen eteen, että pääsi yli tuota kaikesta ja jaksoin rakentaa itselleni toisenlaista elämään. Häpesin perheeni rahvaanomaisuutta, jossa rypemistä erityisesti isäni rakasti ja rakastaa edelleen. Autot olivat vanhoja koslia ja häpesin silmät päästäni niillä liikkumista. En väitä, että lapsen pitää saada kaikki muotivillitykset mutta kyllä ahdisti kun itselle ostettiin farkut Anttilasta ja Halpahallista. Sain vasta joskus 8-luokalla ekat Lewikset, satuin löytämään jostain alelaarista, eivät olleet 501 ja olivat kuusenvihreät mutta olivat Lewikset kuitenkin... jotenkin äärimmäisen surullinen muisto ! Ja se tunne kun vanhemmat tehokkaasti syyllistivät erityisesti minua koska halusin jotain lelua tai muodikasta itselleni. Yksi vuosi sain hiuspinnipaketin paketoimattomana syntymäpäivälahjaksi "kun ei ollut muuhun varaa". Omakotitaloaan rakensivat kuin Iisakin kirkkoa, kävivät hakemassa purkutyömailta materiaaleja ja ties mistä vikavarastoilta. Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole mutta kun kaikki talossa näyttää edelleen kuin kaatopaikalta haetulta. En usko, että kukaan ihan täysin uskoisi millaisista oloista olen kotoisin 😂

Raha on merkityksetöntä vain niille, joilla sitä on. Köyhyys ei jalosta tai tee paremmaksi ihmiseksi, monesti päin vastoin. Kyse ei ole siitä, että esim. lapsena pitäisi saada kaikki mitä älyää haluta. Mutta jos ikinä ei ole rahaa tehdä mitään, koskaan et saa kivoja vaatteita tai kunnollisia kenkiä, et pääse kavereiden kanssa IKINÄ mihinkään (leffaan, hampurilaiselle tai des kaverisynttäreille kun ei ole varaa lahjaan) tms. se ei voi olla vaikuttamatta siihen, miteen rahaan suhtautuu myöhemmin. Minä kyllästyin vanhempieni tapaan elää, ja tavallaan lakkasin arvostamasta heitä. Oli liikaa lapsia ja liian vähän aikaa ja hermoja. Tämä on asia, jota minun on vaikea ymmärtää edelleen. Miksi tehdä lisää lapsia, jos on vaikeuksia huolehtia kunnolliseti edellisistäkään (niin taloudellisesti kuin henkisesti)? Omasta perheestäni olen sitä mieltä, että neljästä lapsestä olisi kaksi kannattanut jättää tekemättä (vaikka olen itse toiseksi nuorin). Kaikkien elämä olisi ollut parempaa, niin silloin kuin nykyisinkin. Lapsuus vaikutti meihin eri tavoin. Vanhin päätti, ettei ikinä halua omia lapsia ja alkoi matkustella. Ensin Suomesta käsin loma-aikoina, mutta nykyään ei käy Suomessa enää kuin 1-2 kertaa vuodessa kääntymässä ja muuten elää reppureissaajan elämää ympäri maapalloa. Toiseksi vanhin on uraohjus ja ehkä maailman katkerin ja kateellisin ihminen. Rahaa on, mutta kyky olla mistään onnellinen puuttuu. Ostaa kahdelle lapselleen kaiken, korvaa sillä liikaa työn tekoa. Minä ajattelin ensin, etten koskaan tee lapsia. Tulin vahingossa raskaaksi, onneksi maailman ihanimmalle miehelle. Toista lasta ei missään nimessä. Rahan suhteen olen neuroottinen, sitä on pakko olla. Olen ylihuolehtivainen ja suren kaikkea etukäteen. En osaa rentoutua tai varsinkaan ottaa elämää rennosti, koskaan. Nuorin meistä on läheisriippuvainen, joka pelkää yksinoloa enemmän kuin mitään. Toistaa eniten lapsuuden perhekuviota, liikaa lapsia suhteessa mahdollisuuksiin pitää pakka hyvin kasassa. Nähdäkseni tekee lisää lapsia, koska pelkää aikaa, joilloi lapset ovat isoja. Valittaa koko ajan, ettei ole rahaa tehdä sitä tai tätä, kadehtii avoimesti vanhinta sisarusta vapaudesta ja matkusteluista, on katkera minulle, koska elämäni on kuulemma liian helppoa yhden lapsen kanssa ja en tiedä todellisista vahemmuuden haasteista mitään. Haalii tavaraa ympärilleen osamaksuilla, vaikka varaa ei olisi. Pitää olla omakotitalo, koira, kissoja, pari autoa, koko ajan uutta sisustusta ja terassia, vaikka sitten velkarahalla.