Lue keskustelun säännöt.
Trauma lapsuuden köyhyydestä ja sen vaikutukset
14.06.2017 |
Olen todella pienituloisesta perheestä ja lapsuudessani meillä ei ikinä ollut rahaa mihinkään. Emme ikinä matkustaneet mihinkään, maksullisia harrastuksia ei voinut olla, koskaan en saanut vaatteita tms. jotka olisivat olleet muotia. Kaikkeen vastaus oli aina "ei ole rahaa". Tuo harrastusjuttu varsinkin harmitti, olisi ollut lahjakas eräässä lajissa, ja vaikka teininä yritin itse tienata rahaa harrastukseen, ei se riittänyt ollenkaan siihen mitä olisi pitänyt tehdä ja harrastus jäi. Lukioikäisenä päätin, että minulla tulee aina olemaan sen verran rahaa, että lapseni saavat harrastaa jos haluavat ja pääsevät matkustamaan. Onko muilla vastaavia kokemuksia, siis sellaisia ahdistuksia lapsuuden rahapulasta jotka vaikuttavat vielä aikuisiällä?
Minulla tämä oli suurin syy siihen, että meillä on vain yksi lapsi. Mietin usein miksi vanhempani tekivät kolme lasta, vaikka varaa ei olisi ollut kuin ehkä yhteen. Olen matkustanut paljon, ennen lasta ja lapsen kanssa. Lapsi on saanut harrastaa haluamiaan asioita. Rahaa on aikuisiällä ollut aina sen verran tilillä, että saa tarvittaesa lentoliput mihin päin maailmaa tahansa (tämän lupasin myös itselleni nuorena). Monet ajattelevat, että köyhyys jotenkin jalostaa ja tekee paremmaksi ihmiseksi. Olen täysin päinvastaista mieltä. Kun aloin vihdoin tienata kunnolla rahaa palkkatyöstä, elin läpi todellisen materialistivaiheen. Ja nautin siitä. Ikä on tässä tuonut viisautta ja tavaran sijaan arvostan nykyään enemmän kaikkea muuta mitä raha mahdollistaa. Panostan laatuun määrän sijaan, ruokaan, harrastuksiin, matkusteluun sekä arjen mukavuuteen (esim. siivooja). Sisarusten kanssa olemme paljon puhuneet tästä, molemmat samoilla linjoilla kuin minä. Veljelleni erityisesti omaisuus on todella, todella tärkeää. Se tuo vapautta ja turvaa, sanoo hän.
Kommentit (52)
Elämän alkupuolen köyhyys kannusti opiskelemaan, olemaan töissä ahkera, säästämään ja sijoittamaan, ettei köyhyys enää ikinä palaisi. Nyt keski-ikäisenä ja puoli miljoonaa keränneenä alkaa vihdoin tuntua turvalliselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monet mammat tällä palstalla ovat samoilla linjoilla vanhempiesi kanssa, aina jaksavat paasata siitä miten lapset ei tarvitse harrastuksia, hienoja vaatteita tai mitään lomailuja tai matkoja. :/
Missä se trauma tässä oli?
Olit lapsena köyhä ja nyt sinulla on rahaa. So?
Tuttu juttu aika monellekin.
Ei onnellisuus tarvitse rahakkaita harrastuksia.
Ai oikein traumat tuli, kun ei saanut muotivaatteita? Voi kamalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Köyhyys oli karmeaa. Olimme kylän köyhin perhe. Rikkaat jättivät vain meidät väliin kun heillä oli häitä tai hautajaisia. Meillä oli sanomalehti wc paperina. Olen syntynyt 62. Raha rauhoittaa ja avaa monet ovet. En näe köyhyydessä mitään hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä voisi olla melkein kuin omasta elämästäni. Päätin jo lapsena, etten halua kuin yhden lapsen eikä mieli ole muuttunut 34 ikävuoteen mennessä. Rahaa täytyy olla aina säästössä pahan päivän varalle ja lisäksi olen matkustellut todella paljon kun aloin tienata omaa rahaa. Myös tämän päätin jo lapsena, että kunhan tienaan omat rahani, niin kierrän koko maapallon.
Sinänsä lapsuuden köyhyys ei ole aiheuttanut varsinaista ahdistusta, eihän säästäminen pahasta ole. Välillä vaan ärsyttää kun olen hieman pakkomielteinenkin säästämisen suhteen ja stressaannun jos joudutaan koskemaan säästötiliin.
Entinen köyhä kirjoitti:
Elämän alkupuolen köyhyys kannusti opiskelemaan, olemaan töissä ahkera, säästämään ja sijoittamaan, ettei köyhyys enää ikinä palaisi. Nyt keski-ikäisenä ja puoli miljoonaa keränneenä alkaa vihdoin tuntua turvalliselta.
Jatkan vielä ketjun innoittamana, että ei köyhyydestä traumaa jäänyt. Uskon, että yltäkylläisen nuoruuden jälkeen äkkiköyhtyminen varmaan olisikin traumaattista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Munkin lapsuus oli aika köyhä. Suurin vaikutus omaan elämääni on varmaan se, että olen itse nykyään aika säästäväinen. Kun olin lapsi, vanhempani käyttivät rahaa tyhmästi, vaikka rahaa ei ollut paljon. Esimerkiksi isä pelasi jonkin verran rahapelejä ja ajeli turhaan autolla.
Lapsena tuntui epäreilulta, kun en saanut kivoja synttärilahjoja (joo, byähää), koska synttärini oli kuun keskivaiheilla = ei rahaa. Kun taas siskollani synttärit oli kuun alussa = rahapäivä, joten hän sai paljon parempia lahjoja.
Lapsena mua jotenkin pisti merkille, kun sanotaan(ja vieläkin) "no mut en mä tätä ite maksa, vaan mun vanhemmat maksaa". Se että voi sanoa noin, kertoo että hyvin menee. Jos mulle vanhemmat olisi jotain maksaneet mulle, se olisi ollut suoraan näkyvästi itseltäni pois. Vanhemmilla ei siis ollut piilossa mitään loputonta rahastoa, jolla he olisivat voineet ostaa mulle kivoja juttuja niin että olisin voinut ajatella "jee vanhemmat makso eli ei ollut multa pois". Vanhempien raha-asiat vaikutti hyvin voimakkaasti koko perheeseen.
Hassua ettei tuo rahaongelmaisuus vaikuttanut mun siskoon, hänestä nimittäin tuli aikamoinen tuhlari. Ei vaan jotenkin osaa säästää. Mua taas ahdistaisi älyttömästi, jos ei olisi koko ajan ylimääräistä rahaa varmuuden vuoksi tallessa. Mun ei tarvitse koskaan lainata muilta rahaa.
Oon niin iloinen, että voin aikuisena ite huolehtia raha-asioista. Lapsena oli niin turhauttavaa, kun raha-asioiden hoito oli vanhempien vastuulla enkä voinut itse siihen vaikuttaa. Tunnen itseni välillä rikkaaksi, vaikka en tosiaankaan ole, suomalaiseksi suorastaan köyhä, mutta lapsuuteen verrattuna koen elämäni luksukseksi.
Todennäköisesti lapsi isona toivoo isoa perhettä kun itsellä ei ollut sisaruksia? Usein lasten ja vanhempien arvot ja toiveet menevät vähän ristiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ai oikein traumat tuli, kun ei saanut muotivaatteita? Voi kamalaa.
Taidat olla mun äiti. Meillä ei oltu köyhiä, mutta pihejä oltiin. Mitään ei saanut periaattesta. Ei koskaan sitä lelua tai vaatetta jonka olisi halunnut vaan korkeintaan se halpakopio. Meillä lapset saa just sen aidon, jos päätetään että kyseinen juttu hankitaan.
Kertoisin vielä sellaisen jutun, että mulla on mielikuva, että tiettyjä asioita saa tehdä vain rikkaat (joiksi lasken varmaan ihan normaalivarakkaat ihmiset). Vaikka säästäisin kuinka paljon ja varaa olisi, tuntuu oudolta ajatukselta, että voisin lähteä vaikka ulkomaille. Tuntuu että olen siihen aina liian köyhä. On niin vaikea uskoa, että mun rahat riittäisi ulkomailla olemiseen. Pelkään, että siellä tulee jotain yllättäviä menoja, joihin mulla ei vain ole varaa.
Tuntuu, etten "saa" käydä esim. hienoissa (monien mielestä ihan tavallisissa) ravintoloissa, kylpylöissä, kosmetologeilla ym. paikoissa, joihin mennään hienosti arkea pakoon tai itseä hemmottelemaan. Vaikka olisi rahaa, koen ettei minulla ole "oikeutta" käydä tuollaisissa paikoissa. Kaikki Raxia hienommat ravintolat on mulle jotenkin "out of my league". Aluksi jopa Raxiin astuminen jännitti, että mitä jos ne tajuaa, etten kuulu sinne. Mutta ihan uskottava taisin olla, kun ei ainakaan halveksivasti tuijotettu.
Jo monen monta kuukautta suunnitelmissani on ollut käydä jossain ravintolassa noutapöytälounaalla, mutta en ole saanut lähdetyksi, kun pitäisi saada jaksaa laitettua itsensä jotenkin hienoksi, en ole saanut sitä "huijausfiilistä" vielä kohdilleen. Ja jännittää, että jos en osaa toimia siellä oikein.
En koe itseäni toisen luokan kansalaiseksi vaan vielä jonkin alemman luokan.
nro 11
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on evakko. Kun tuli koulusta kotiin, ruokaa ei ollut. Esim leivästä kannikka jäljellä,
Vierailija kirjoitti:
Ai oikein traumat tuli, kun ei saanut muotivaatteita? Voi kamalaa.
Nuoren itsetunto on yleensä huono ja vaatteista helposti pilkataan. Jos joukossa mukana pysymiseksi tarvii olla tietyt farkut ja tietyt kengät, niin se on pikkuhinta jonka mielelläni teinille suon. Itse jouduin pitämään äidin itse tekemiä tai isoveljen vanhoja ja vaatteita ja häpesin niitä valtavasti =(
Ei minulle ainakaan minulle mitään traumoja tullut köyhyydestä, kaikki muutkin olivat yhtä köyhiä.
Osaan arvostaa rahaa enkä ole sen jälkeen ollut rahaton.
Turhaa vanhempien syyllistämistä..
Raha ei tee onnelliseksi, mutta on kivempi itkeä lukaalissa kuin lähiökerrostalon parvekkeella.
Olen itse törmännyt myös tuohon, että aika moni köyhistä oloista lähtöisin oleva sekoaa rahasta sitä saataan. Pitää hankkia pelit ja vehkeet, uutuudenkiiltävät tavarat kotiin. Ökyimmät autot ovat yleensä niillä, jotka eivät ole kamalan vauraista oloista lähtöisin. Kun rahaa on ollut aina, siitä muodostuu väline eikä keino haalia ympärilleen asioita, joista on jäänyt paitsi.
Minä kanssa kuuntelin lapsesta lähtien "kun ei ole varaa" joka ainoaan asiaan. Viikottain kuuntelin vanhempien tappelua rahasta, sen puutteen vuoksi.
Nyt kun olen työttömänä, en saa välillä edes nukuttua rahan puutteen vuoksi. Kun tilillä on alle satanen, pulssi on korkea jatkuvasti, joskus jopa viikkoja.
En nauti myöskään ostamisesta. Ahdistun kun pitää käyttää rahaa. Ilmaista tekemistä on hyvin vähän, joten elämäni on hyvin rajoittunutta. En haluaisi tarvita mitään. Tuskin edes söisin kunnolla, jos mieheni ei pakottaisi.
Vierailija kirjoitti:
Samoilla linjoilla. Kaikkein vähiten materialistisia ihmisiä ovat yleensä ne, joilla ei ole ollut koskaan puutetta mistään.
Voi pitää paikkansa. Sain vaihto-oppilasvuoden, maastopyörän ja taitoluisteluharrastuksen eikä minua kiinnosta materialismi pätkääkään. Toisaalta vanhempani eivät myöskään ole pinnallisia.
Samoilla linjoilla. Kaikkein vähiten materialistisia ihmisiä ovat yleensä ne, joilla ei ole ollut koskaan puutetta mistään.