Lue keskustelun säännöt.
Trauma lapsuuden köyhyydestä ja sen vaikutukset
14.06.2017 |
Olen todella pienituloisesta perheestä ja lapsuudessani meillä ei ikinä ollut rahaa mihinkään. Emme ikinä matkustaneet mihinkään, maksullisia harrastuksia ei voinut olla, koskaan en saanut vaatteita tms. jotka olisivat olleet muotia. Kaikkeen vastaus oli aina "ei ole rahaa". Tuo harrastusjuttu varsinkin harmitti, olisi ollut lahjakas eräässä lajissa, ja vaikka teininä yritin itse tienata rahaa harrastukseen, ei se riittänyt ollenkaan siihen mitä olisi pitänyt tehdä ja harrastus jäi. Lukioikäisenä päätin, että minulla tulee aina olemaan sen verran rahaa, että lapseni saavat harrastaa jos haluavat ja pääsevät matkustamaan. Onko muilla vastaavia kokemuksia, siis sellaisia ahdistuksia lapsuuden rahapulasta jotka vaikuttavat vielä aikuisiällä?
Minulla tämä oli suurin syy siihen, että meillä on vain yksi lapsi. Mietin usein miksi vanhempani tekivät kolme lasta, vaikka varaa ei olisi ollut kuin ehkä yhteen. Olen matkustanut paljon, ennen lasta ja lapsen kanssa. Lapsi on saanut harrastaa haluamiaan asioita. Rahaa on aikuisiällä ollut aina sen verran tilillä, että saa tarvittaesa lentoliput mihin päin maailmaa tahansa (tämän lupasin myös itselleni nuorena). Monet ajattelevat, että köyhyys jotenkin jalostaa ja tekee paremmaksi ihmiseksi. Olen täysin päinvastaista mieltä. Kun aloin vihdoin tienata kunnolla rahaa palkkatyöstä, elin läpi todellisen materialistivaiheen. Ja nautin siitä. Ikä on tässä tuonut viisautta ja tavaran sijaan arvostan nykyään enemmän kaikkea muuta mitä raha mahdollistaa. Panostan laatuun määrän sijaan, ruokaan, harrastuksiin, matkusteluun sekä arjen mukavuuteen (esim. siivooja). Sisarusten kanssa olemme paljon puhuneet tästä, molemmat samoilla linjoilla kuin minä. Veljelleni erityisesti omaisuus on todella, todella tärkeää. Se tuo vapautta ja turvaa, sanoo hän.
Kommentit (52)
Jaa.
Minulla ei ole sisaruksia.
Sisko tai veli olisi ollut huomattavasti kivempi, kuin ulkomaanmatkat pari kertaa vuodessa, merkkivaatteet ja kallis harrastus (josta en edes erityisesti pitänyt, olipahan edes jotain tekemistä...).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen varakkaan perheen ainoa lapsi. Raha ei merkitse minulle paljoakaan ja tulisin toimeen paljon vähemmälläkin. Opinnot ja ammatin olen valinnut kiinnostuksen enkä ansaitsemismahdollisuuksien vuoksi. Olen menestynyt urallani hyvin ja saanut paljon arvostusta. Nautin elämästäni täysin siemauksin. Kun täytän 50 vaihdan alaa ja luon vielä kokonaan toisen uran toisella rakastamallani alalla.
Perheen perustin vielä itseänikin rikkaamman miehen kanssa. Lastemme elämä on jo nyt turvattu, mutta todennäköisesti hekin pääsevät pitkälle valisemillaan aloilla. Heidän lahjansa viittaavat voimakkaasti taiteisiin ja humanistisille aloille.
Mikä helkkarin trauma tuossa on? Et ole kuitenkaan kokenut jatkuvaa väkivaltaa vanhempien taholta.
Tottakai on ikävää ettet päässy rahan kanssa harrastamaan mutta ei se elämää tuhoa.
Vierailija kirjoitti:
Ai oikein traumat tuli, kun ei saanut muotivaatteita? Voi kamalaa.
Todella typerä kommentti. Luitko kirjoituksen? Vaatteistahan tässä ei ole kysymys ollenkaan.
ei ap, mutta vastaavassa tilanteessa oleva.
Joku luulee että elämän onni on kiinni rahasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän hyvin tuon ap:n ajatuksen. Omaakin ajattelua raha ja pelko köyhyyden palaamisesta hallitsee koko ajan. Vaikea keskittyä oikein mihinkään, kun aina pelottaa, että rahasta tulee pula. Periaatteessa olisi varaa matkustaa vaikka jonnekin Eurooppaan, mutta mitä jos matkan jälkeen heti tulisikin jokin akuutimpi tarve, johon matkarahat olisi kannattanut säilyttää? Välillä ostan jotain kalliimpaa ja laadukkaampaa/itselle mieleistä, ja olen ostoksen jälkeen kauan aikaa paniikissa kun pelkään, että jotain pahaa tapahtuu.
Toisaalta se, että voin mennä ruokakauppaan ja poimia sieltä halutessani fetajuustoa ja viinirypäleitä ja lounastiskiltä valmisaterian, on ihan uskomattoman hieno tunne. Ihan kuin olisi joku hieno ihminen.
Kyllä lapsuuden köyhyydestä (ym.) jäi traumat. Maksullisia harrastuksia ei ollut. Matkat tehtiin isovanhempien luokse ja sinnekin heidän rahoillaan. Ehjää ja sopivaa arkivaatetusta oli tavallisesti yhdet lenkkarit, yhdet farkut ja yksi college-paita.
Eniten köyhyyden seurausta on tunne epävarmuudesta ja siitä ettei voi vaikuttaa elämäänsä. Kaikessa piti tarkkaan miettiä miten epäonnistumisesta selviää, joten ei ollut rohkeutta ottaa riskejä.
Paha kyllä päädyin epävarmaan ja lyhytaikaisiin työsuhteisiin perustuvaan ammattiin, vaikka nykyinen palkka onkin ihan hyvä. Asunto on sentään kohta maksettu ja säästöjäkin vuoden kestävän työttömyyden varalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä helkkarin trauma tuossa on? Et ole kuitenkaan kokenut jatkuvaa väkivaltaa vanhempien taholta.
Tottakai on ikävää ettet päässy rahan kanssa harrastamaan mutta ei se elämää tuhoa.
En väittänytkään, että elämäni olisi tuhoutunut.
ap
Lapsuus oli köyhä, lama vaikutti moniin. En harrastanut mitään ja emme matkustaneet ja lomailleet. Vanhemmilta meni luottotiedot ja he tappelivat rahasta päivittäin. En ole saanut silti traumoja. Jo lapsena päätin, että en itse ikinä tappele rahasta, sillä se ei hyödytä mitään. Ja tämän päätöksen olen pitänyt, joskus on ollut itselläkin huonoja aikoja ja silloin vaan lasketaan menot ja tulot toimivaksi, esim. autoa ei ole ollut läheskään aina käytössä, vaatteet on ostettu kirpparilta ym. Lapset on saanut harrastaa, on paljon halpaa jopa ilmaista toimintaa, kun vaan näkee vähän vaivaa sen etsimiseen. Ruokaa on aina, ostetaan vaan edullista jos talous on huonompi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei minulle ainakaan minulle mitään traumoja tullut köyhyydestä, kaikki muutkin olivat yhtä köyhiä.
Osaan arvostaa rahaa enkä ole sen jälkeen ollut rahaton.
Turhaa vanhempien syyllistämistä..
No sinulla on ollut onni, ettet ole ollut vaikka koulussa "se köyhän perheen lapsi".
Jos kaikilla muillakin on surkeat olot, niin eihän silloin tietenkään itseen kehity mitään "alemmuuskompleksia".
Vierailija kirjoitti:
Kertoisin vielä sellaisen jutun, että mulla on mielikuva, että tiettyjä asioita saa tehdä vain rikkaat (joiksi lasken varmaan ihan normaalivarakkaat ihmiset). Vaikka säästäisin kuinka paljon ja varaa olisi, tuntuu oudolta ajatukselta, että voisin lähteä vaikka ulkomaille. Tuntuu että olen siihen aina liian köyhä. On niin vaikea uskoa, että mun rahat riittäisi ulkomailla olemiseen. Pelkään, että siellä tulee jotain yllättäviä menoja, joihin mulla ei vain ole varaa.
Tuntuu, etten "saa" käydä esim. hienoissa (monien mielestä ihan tavallisissa) ravintoloissa, kylpylöissä, kosmetologeilla ym. paikoissa, joihin mennään hienosti arkea pakoon tai itseä hemmottelemaan. Vaikka olisi rahaa, koen ettei minulla ole "oikeutta" käydä tuollaisissa paikoissa. Kaikki Raxia hienommat ravintolat on mulle jotenkin "out of my league". Aluksi jopa Raxiin astuminen jännitti, että mitä jos ne tajuaa, etten kuulu sinne. Mutta ihan uskottava taisin olla, kun ei ainakaan halveksivasti tuijotettu.
Jo monen monta kuukautta suunnitelmissani on ollut käydä jossain ravintolassa noutapöytälounaalla, mutta en ole saanut lähdetyksi, kun pitäisi saada jaksaa laitettua itsensä jotenkin hienoksi, en ole saanut sitä "huijausfiilistä" vielä kohdilleen. Ja jännittää, että jos en osaa toimia siellä oikein.
En koe itseäni toisen luokan kansalaiseksi vaan vielä jonkin alemman luokan.
nro 11
Voi sinua! Tekisi mieli tulla halaamaan ja sanoa, että ihan turha pelko. Toki ymmärrän, että tunne on syvemmällä, eikä sitä käskemällä saa pois. Mutta sinulla ja kenellä tahansa on ihan samanlainen oikeus käyttää omia rahojaan ihan kaikenlaisissa paikoissa. Rohkeasti vain päin uusia kokemuksia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen varakkaan perheen ainoa lapsi. Raha ei merkitse minulle paljoakaan ja tulisin toimeen paljon vähemmälläkin. Opinnot ja ammatin olen valinnut kiinnostuksen enkä ansaitsemismahdollisuuksien vuoksi. Olen menestynyt urallani hyvin ja saanut paljon arvostusta. Nautin elämästäni täysin siemauksin. Kun täytän 50 vaihdan alaa ja luon vielä kokonaan toisen uran toisella rakastamallani alalla.
Perheen perustin vielä itseänikin rikkaamman miehen kanssa. Lastemme elämä on jo nyt turvattu, mutta todennäköisesti hekin pääsevät pitkälle valisemillaan aloilla. Heidän lahjansa viittaavat voimakkaasti taiteisiin ja humanistisille aloille.
Kuulostaa ihanalta! Olen sulle niin kateellinen!
Meillä oli se, että ruokaa ei ollut. Ihmiset eivät tosiaankaan tunnu uskovan, että Suomessakin voi nähdä nälkää. Minä valitettavasti tiedän, miltä tuntuu mennä vatsa kurnien nukkumaan. Kouluun piti mennä kovassa kuumeessakin ja piti sinnitellä sinne lounasaikaan asti, kunnes pystyi lähtemään sairastamaan kotiin. Tämä näkyään nykyään siinä, että meillä on aina tietty määrä ruokaa jääkaapissa ja perustarvikkeet. Lapset on opetettu kokkaamaan pienestä pitäen. Mökilläkin on aina hyvin varusteltu perus ruokakaappi, viedään vain tuoretuotteet mennessämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vosi olla minun kirjoittama tämä aloitus. Oikeasti minua ottaa tosi paljon päähän nämä "ei raha tee onnelliseksi" tai "voi kyynel, kun et saanut muotivaatteita" -kommentit.
Minulla lapsuuden köyhyydellä on ollut koko elämääni määritteleviä vaikutuksia kuten surua, häpeää, turvattomuutta. Köyhyyden pelko/jatkuminen on ollut elämänvalintojeni keskeinen draiveri, ja vasta paljon myöhemmin opin ettei raha voi olla ainoa ammatinvalintakriteeri. Aloittajan lailla elin hyvin materiakeskeisen vaiheen ja valitsin jopa ihmissuhteeni pitkälti menestymisen mukaan. Elämäni ei ole tuhoutunut, eikä trauma ole tietenkään samanlainen kuin vaikka väkivaltaa kokeneilla, mutta pitkä ja tuskainen matka syvälle itseen tämä on ollut. Meni vuosia, ennen kuin oivalsin, että monet käyttäytymismallini juontavat juurensa juuri köyhyyteen (vaikka ruokaa ja rakkautta onkin ollut tarjolla). Monen muun kirjoittajan tapaan tunnen olevani vapaa vasta nyt, lähes viisikymppisenä, asuntovelattomana ja riittävän iso saldo pankkitilillä. Vain yksi lapsi meilläkin, samoista syistä kuin aloittajallakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kertoisin vielä sellaisen jutun, että mulla on mielikuva, että tiettyjä asioita saa tehdä vain rikkaat (joiksi lasken varmaan ihan normaalivarakkaat ihmiset). Vaikka säästäisin kuinka paljon ja varaa olisi, tuntuu oudolta ajatukselta, että voisin lähteä vaikka ulkomaille. Tuntuu että olen siihen aina liian köyhä. On niin vaikea uskoa, että mun rahat riittäisi ulkomailla olemiseen. Pelkään, että siellä tulee jotain yllättäviä menoja, joihin mulla ei vain ole varaa.
Tuntuu, etten "saa" käydä esim. hienoissa (monien mielestä ihan tavallisissa) ravintoloissa, kylpylöissä, kosmetologeilla ym. paikoissa, joihin mennään hienosti arkea pakoon tai itseä hemmottelemaan. Vaikka olisi rahaa, koen ettei minulla ole "oikeutta" käydä tuollaisissa paikoissa. Kaikki Raxia hienommat ravintolat on mulle jotenkin "out of my league". Aluksi jopa Raxiin astuminen jännitti, että mitä jos ne tajuaa, etten kuulu sinne. Mutta ihan uskottava taisin olla, kun ei ainakaan halveksivasti tuijotettu.
Jo monen monta kuukautta suunnitelmissani on ollut käydä jossain ravintolassa noutapöytälounaalla, mutta en ole saanut lähdetyksi, kun pitäisi saada jaksaa laitettua itsensä jotenkin hienoksi, en ole saanut sitä "huijausfiilistä" vielä kohdilleen. Ja jännittää, että jos en osaa toimia siellä oikein.
En koe itseäni toisen luokan kansalaiseksi vaan vielä jonkin alemman luokan.
nro 11
Voi sinua! Tekisi mieli tulla halaamaan ja sanoa, että ihan turha pelko. Toki ymmärrän, että tunne on syvemmällä, eikä sitä käskemällä saa pois. Mutta sinulla ja kenellä tahansa on ihan samanlainen oikeus käyttää omia rahojaan ihan kaikenlaisissa paikoissa. Rohkeasti vain päin uusia kokemuksia!
Kiitos sinulle, ihana ihminen! Vaikka sen pitäisi kai olla itsestään selvää, että voin tehdä mitä vain muutkin, kunhan on varaa, mutta on silti mukavaa, että joku erikseen sanoo mulle, että mulla on niihin asioihin "lupa". Jotenkin sitä pelkää, että muut tajuaa musta, etten kuulu jonnekin paikkaan.
Tänään kävin ilmaisella kakkukahvilla. En meinannut ensin uskaltaa sisään, kun ajattelin, että se on joku "insidejuttu", vaikka se tilaisuus liittyi koko kaupungin paikalliseen asiaan, ja mähän asun tässä kaupungissa, joten tietysti mulla on lupa mennä sinne. Silti jotenkin jännitti, että nyt astun johonkin paikkaan, joka ei ole "tarkoitettu" mulle. Ja kun siellä sai kakkua ja juotavaa ilmaseks, niin tuntui myös siltä, että miks ne mut sinne haluais, kun mulla ei ole antaa mitään vastineeksi. Ei sillä että kenenkään muunkaan pitäisi antaa mitään, mut jotenkin niillä muilla sentään on joku "arvo", jota ne tuo paikkoihin, kun taas mä omasta mielestäni vaan alennan sitä paikan arvoa. Kuulostaa ihan oudolta nää mun höpinät, kunhan tässä jaan tuntojani tästä huonommuuden tunteesta. Kuitenkin kai olen oikeasti ihan yhtä arvokas kun muutkin.
Itse en osannut pitää lapsuuden perhettäni köyhänä vaikka varmasti pienituloisia oltiinkin; ei ollut kalliita harrastuksia, vaatteita tai ulkomaanmatkoja. Ruokaa kyllä löytyi kaapista aina. Nyt aikuisena perheemme luultavasti lasketaan pienituloiseksi myös (kaksi aikuista ja kaksi lasta, puoliso pienipalkkaisessa kokopäivätyössä, jossa bruttopalkka noin 1500e/kk ja itse olen tällä hetkellä työkokeilussa). Vuokran jälkeen meille jää kuukaudessa rahaa noin 1200e, josta pakolliset laskut (kummankin aikuisen opintolainan lyhennykset, lääke- ja lääkärikulut, netti ja puhelinkulut, sähkölasku ym.) vievät tällä hetkellä noin 400 euroa kuukaudessa. 800 eurolla tälläinen nelihenkinen perhe elää mielestäni kuukauden ihan mukavasti, jos yllättäviltä äkillisiltä menoilta vältytään; autoa, ulkomaanmatkoja ja kalliita harrastuksia meillä ei tokikaan ole ja esimerkiksi ravintolassa pizzalla käydään vain pari kertaa vuodessa. Hyvää ja ravitsevaa ruokaa kuitenkin löytyy meiltä aina kaapista, lapsilla on edulliset, mutta heitä kiinnostavat harrastukset sekä mieluisat ja laadukkaat vaatteet koko perheellä. Isompia hankintoja varten lapset sitten säästävät omista lahjarahoistaan, jolla tavoin isompi lapsista sai juuri uuden pleikkarin hankittua parin vuoden säästämisen jälkeen. Toivottavasti lapset eivät kauhean pahasti traumatisoidu lapsuuden pienituloisuudesta; toiveissa kyllä olisi saada perheemme tulotasoa nostettua lähitulevaisuudessa oman työllistymiseni kautta. En koe olevani perheeni tulotason myötä sen arvokkaampi tai arvottomampi kuin muutkaan; me eletään meidän elämää ja jollain muulla on sitten erilainen elämäntilanne.
Olen myös köyhästä perheestä, mutta minuun se vaikutti niin että en osaa nytkään tuhlata tai edes elää vähän leveämmin vaikka käyn töissä ja saan ihan hyvin rahaa. Ruoissa aina halvinta ja teen itse isoja annoksia kerralla, huonekalut ja vaatteet kirpputorilta, elokuvissa en käy enkä matkustele. Tilillä on tuhansia mutta aina jos ostan jotain vähänkään kallimpaa niin heti tulee se "rahat loppuu kohta" -tunne joka vaivaa seuraavaan palkkapäivään asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai oikein traumat tuli, kun ei saanut muotivaatteita? Voi kamalaa.
Nuoren itsetunto on yleensä huono ja vaatteista helposti pilkataan. Jos joukossa mukana pysymiseksi tarvii olla tietyt farkut ja tietyt kengät, niin se on pikkuhinta jonka mielelläni teinille suon. Itse jouduin pitämään äidin itse tekemiä tai isoveljen vanhoja ja vaatteita ja häpesin niitä valtavasti =(
Ymmärrän hyvin tuon. Joskus rahapulassa äiti meinasi pakottaa laittamaan hameen jossa helma eriväristä kangasta. Ompelija oli taitava mutta samaa mieltä ettei ketään voida pakottaa semmoiseen.
Vanhoja vaatteita jouduin käyttämään, monet kaverit hylkäsivät kun sanoin rehellisesti mistä sain.
Nythän on muotia vaikka kauluksen sisäpuoli erivärinen silloin ei ollut.
Ehkä siinä, että raha on määritellyt liikaa elämääni. Ensin sen puute, sitten sen varmistaminen että sitä on tarpeeksi. Tavallaan koen olevani vapaa vasta nyt, kun rahaa on riittävästi eikä pakkoa silti ostaa mitään.
ap