Olen menettänyt elämäni tarkoituksen

Olen ollut aina suorittaja tai en siis sellainen 10 oppilas suorittaja, vaan enemmänkin siinä mielessä että tarvitsen jatkuvasti etappeja mihin pyrkiä, jotta jaksa ns. elää.

Miksi tarvitsen niitä? Koska olen olen pienestä saakka ollut helposti masentuva ja ala-asteesta lähtien olen miettinyt itsemurhaa. Sitä ensimmäisen kerran yritin 14 vuotiaana, mutta en ikinä uskalla viedä loppuun asti..

Pitkän masentelun jälkeen päätin, että nyt riitti, minähän elän ja tapaisin pian mieheni. Teimme lapsia nopeasti, varmaankin jotenkin paikatakseni elämää. Jaksoin arjen keksimällä itselleni jatkuvasti jotain uutta: sisustamista, urheilua, matkan suunnittelua ja sittten opiskelua.

Ryhdyin täysipäiväisesti opiskelemaan lapsien ollessa nuoria. Uskottelin itselleni että sen avulla rakennan itselleni ja lapsilleni hyvän elämän... ja kaikki on hyvin.

Yliopistossa opiskelu oli rankkaa ja sovimme mieheni kanssa että hän ottaa ns vetovastuun lapsista, kun opiskelin päivät ja illat tein töitä.. ajattelin että tämä ei kestä kuin pari vuotta ja teen tämän kaikkien parhaaksi..

Pikkuhiljaa lapset ei enää kaivannut minua, mies alkoi tuntumaan vieraalta, enkä sopinut enää kotiini. Erosimme. Mies halusi lapset. Suostuin koska olin niin väsynyt..

Tein enemmän töitä, uppouduin opintoihin, lapset eivät kaivanneet minua, itkivät aina isänsä perään...

Nyt olen hyvässä ammatissa, elämä täysin tyhjä. Lapset on poissa, näen heitä muutaman kerran kuukaudessa, enkä enää löydä sitä syytä miksi opiskelin? Tai uurastin tai tein mitään?

Elämäni on taas menettänyt merkityksen enkä tiedä miten löytäisin sen uudestaan.

Rakennan kyllä suhdetta lapsiin, he vain eivät halua viettää aikaa kanssani.. ymmärrän sen kyllä hyvin. Poissaoleva äiti - sitähän juuri kerjäsin