30v/1987 syntynyt, kerro elämästäsi!

Hyvää kuuluu. Valmistuin korkeakoulusta viitisen vuotta sitten ja töissä olen ollut melkein koko ajan siitä lähtien, vanhempainvapaata lukuunottamatta. Miehen kanssa ollaan oltu naimisissa kuusi vuotta ja meillä on kohta kaksivuotias lapsi. Minä haaveilen toisesta, mies ei ainkaan vielä.

Asutaan Helsingissä kerrostalokolmiossa, kivalla seudulla sopivan kokoinen asunto.

Sain uuden työpaikan hoitovapaan jälkeen, joka tuntuu mieleisemmältä kuin edellinen paikka. Kehittymismahdollisuuksia on, mutta vielä ei ole mitään kiirettä, kunhan nyt oppii ensin tämän homman.

Mulla on aikaa harrastaa, meillä on miehen kanssa myös yhteisiä juttuja. Olen terve ja perheellä on kaikki kunnossa, asiat siis varsin hyvin.

Ikisinkkumies ja akateemisesti koulutettu. Työelämässä oman alan hommissa. Asun pk-seudulla omistuskolmiossa, josta pankki omistaa vielä toistaiseksi neljäsosan. Harrastuksina ohjelmointi, höntsäfutis ja punttisali. Perhe olisi kiva, mutta en elättele enää kauheasti toiveita. Muuten menee kivasti

Kolmekymppinen akateemisesti koulutettu mies. Valmistuin ja pääsin hyväpalkkaisiin hommiin pariksi vuodeksi, mutta sitten sairastuin. Siinä meni parisuhde ja työkyky. Ei ole perhettä tai omistusasuntoa eikä ole varmaan tulossakaan sairauden takia... 

Vituiks tais mennä tämä elämä, mutta mukava kuulla että toisilla menee paremmin!

Vierailija kirjoitti:

Kolmekymppinen akateemisesti koulutettu mies. Valmistuin ja pääsin hyväpalkkaisiin hommiin pariksi vuodeksi, mutta sitten sairastuin. Siinä meni parisuhde ja työkyky. Ei ole perhettä tai omistusasuntoa eikä ole varmaan tulossakaan sairauden takia... 

Vituiks tais mennä tämä elämä, mutta mukava kuulla että toisilla menee paremmin!

Jatkan vielä, että olisi kiva kuulla onko muita, joilla terveys on jo 30-vnä mennyt heikkoon kuntoon?

Vierailija kirjoitti:

Kolmekymppinen akateemisesti koulutettu mies. Valmistuin ja pääsin hyväpalkkaisiin hommiin pariksi vuodeksi, mutta sitten sairastuin. Siinä meni parisuhde ja työkyky. Ei ole perhettä tai omistusasuntoa eikä ole varmaan tulossakaan sairauden takia... 

Vituiks tais mennä tämä elämä, mutta mukava kuulla että toisilla menee paremmin!

Voi ei, sairastuminen on kyllä sellainen, johon ei itse voi välttämättä vaikuttaa. Saanko kysyä, mikä sairaus kyseessä? Tiedän kyllä, että valitan turhasta, kun perheeni on terve ja meillä on kaikki asiat ok. Pitäisi vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja painua salille tai lenkille. Varmasti ilo tulisi liikunnan kautta..

Nainen 30v. Kotiäiti (omasta ja puolison tahdosta), kaksi alle kouluikäistä lasta. Omakotitalo. Mies kaupallinen johtaja. Mukavaa arkea. Parisuhde voi ihan virkeästi. Avioliitossa nyt 11v. Yhdessä pari enemmän. Oon tyytyväinen! Joskus mietin että jos kouluttautuisi uudestaan muttei vielä.. Ehkä kun lapset saa koulunsa alkuun.

Opiskelin yliopistossa kandin ja maisterin. Työskentelin vähän aikaa ja sitten muutin ulkomaille jatko-opiskelemaan. Opiskelujen ohessa työskentelin Suomessa ja ulkomailla, matkustelin. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 11 vuotta. Elämäni on kiinnostavaa ja tapahtumatikasta. Olen tyytyväinen. Terveys on pysynyt hyvänä ja ulkonäkökin on ihan ok. Suomessa järjestän mahdollisimman paljon aikaa sukulaisille ja ystäville.

Nyt kuuluu hyvää. Kulunut vuosikymmen on ollut todella rankka, käsittelin kovasti traumahistoriaani ja kärvistelin paniikki- ja ahdistusoireiden kanssa - ts. kulunut vuosikymmen oli kriisistä toiseen ajautumista ja oman paikan hakemista. Nykytilanne on kuitenkin se, että valmistun pian korkeakoulusta alalle, joka on itselleni oikea. Asustan koirani kanssa tilavassa ja oikein kodikkaassa kerrostalokaksiossa, paniikki- ja ahdistusoireet ovat hellittäneet ja elämä itsessään maistuu melko hyvältä. Minulla on suunnitelmia ja tavoitteita, koen olevani jopa melko onnellinen. Miestä en ole löytänyt (tai osannut oikein etsiäkään), mutta kenties oikeanlainen karvanaama tulee vastaan, kun aika on. Kaikenkaikkiaan rauhallinen fiilis. Kaikkia tavoitteitani en ole vielä saavuttanut, mutta ei ole hoppuakaan. Elämää on kolmenkympin paremmallakin puolella. :)

Ikisinkkunainen. Töissä oman alan hommissa. Pieni palkka ja todennäköisesti tulevaisuudessa siintää koulutus uudelle alalle, kun omalle alalle vaikea työllistyä. Ei lapsia, ei lemmikkejä... toisaalta en niitä ole kaivannutkaan. Toiveena maiseman vaihdos, mutta vanhempani kaipaavat apua ja muutenkin perhe on minulle niin tärkeä, etten tiedä pystyisinkö kovin kauas heistä muuttamaan tästä pienestä kaupungista.

Kuuluu hyvää. Naimisissa en ole, mutta pitkä avoliitto meneillään. Ei lapsia. Toimin yrittäjänä - pieni toimistohuone, josta käsin pyöritän toistaiseksi vaatimatonta bisnestä.

Tuntuu, että olen vasta viimeisen 2-3 vuoden aikana päässyt oikeasti kiinni nk. aikuisen ihmisen elämään. Eli alkanut saada itsevarmuutta ja kykyä hallita omaa elämääni.

Vielä 25-v olin jatkuvasti pyrähtelemässä sinne ja tänne. Olin sellainen tuuliviiri, kokoajan jotain uutta viritteillä. Siinä 27v kohdilla vihdoin löysin tavan elää, jonka voin sanoa olevan omanlaiseni ja johon olen kyennyt sitoutumaan.

Ei löytynyt helpolla, mutta parhaat asiat vaativat vaivaa.

Aina välillä katson taaksepäin ja mietin, kuinka paljon nopeammin olisin voinut päästä nykyiseen elämääni käsiksi.

Etenkin ikävuodet 20-25 olivat aivan käsittämättömiä. Hirveä stressi kaikesta kokoajan, mutta se stressi ei ikinä muuntautunut toiminnaksi tai itsensä kehittämiseksi, vaan lähinnä sohvalla makoiluksi bissepullo kädessä. 

18-vuotiaana sitä kuvitteli, että viimeistään 30-vuotiaana elämän täytyy olla "valmis" - kaikki valmiina jotain lopullista onnellisuutta varten. Nyt kun sitten on 30v, niin on täysin erilaiset ajatukset. Kaksitoista vuotta on ihan liian lyhyt aika saavuttaa mitään kovin merkittävää kun nollasta aloittaa.

Minä 18v olisi myös järjettömän pettynyt minä 30v versioon. Olin kuvitellut olevani vähintään "Euroopan omistaja" 30-vuotiaana. Tällä hetkellä katson tulevaisuuteen ja totean, että ainakin seuraavat 40 vuotta on aikaa rakentaa parempaa itseään. Katsotaan sitten 70-vuotiaana uudestaan josko alkaa väsy iskeä.

Jos yksi opetus, jonka olen oppinut tässä matkalla kohti 30v, niin se on tämä: kaikki aidosti hyvä vaatii aikaa.

Mukava oli lukea, että suurimmalla osalla vastanneista menee hyvin! Kiitos vastauksistanne!

Elän aika pysähtynyttä elämää. Olen ollut vakavasti masentunut yli puolet elämästäni ja nykyään elän kuntoutustuella. Minulla ei ole haaveita eikä tavoitteita enkä ole koskaan osannut kuvitella itselleni tulevaisuutta, joten sinänsä en ole pettynyt nykytilanteeseeni. Tuntuu vaan ikävältä ettei minusta tullut yhtään mitään. En osaa samaistua muihin ikäisiini enkä tunne olevani aikuinen.

Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 12 vuotta, muutaman vuoden naimisissa. Meillä on oma talo ja kesäpaikka, pari ihanaa kissaa. Lapsia ei ole ja alan päätyä siihen, etten lapsia edes kaipaa.

Naimisissa 3 v, yhdessä reipas 10 v. Ei lapsia ainakaan vielä. Lemmikki. Vuokra-asunto. Kannattaisi varmaan ostaa oma. Mies töissä mutta itse lähdin juuri kouluttautumaan uudelleen yliopistoon. Vaikuttaa ihan hyvältä ratkaisulta tulevaisuuden työllisyyden kannalta vaikka nyt vaikuttaakin talouteen. Ajattelen että kyllä 30-vuotiaana pitäisi olla sellaisessa työssä josta tienaa yli 2000 e kuussa. Ei ole vielä tapahtunut..

Olen matkustellut paljon ja nytkin uusi kaukomatka suunnitteilla. Meillä on opiskelustani huolimatta hyvin säästöjä.

Olin nuorena tosi hoikka tekemättä mitään mutta nyt on pakko kuntoilla ja katsoa vähän paremmin mitä syö. Onneksi löysin liikunnan ilon kuutisen vuotta sitten.

Terve! Oikein hyvää kuuluu ja elämä on mennyt aika pitkälle niin kuin toivoinkin :) Olen hyväpalkkaisessa työssä, joten talous on todella hyvässä kunnossa. Sinkkuna elelen ja viikot painan töitä ja viikonloput rellestän. Nyt kun on massia päällä niin on todella paljon helpompaa lähestyä nuoria alle parikymppisiä naisia tarjoamalla vaikka muutama drinkki. Yleensä sen ikäiset on helppo hurmata pienelläkin panostuksella ja seksiä tulee tällä hetkellä enemmän ja kauniimmilta naisilta kuin koskaan! Toisin sanoen kaikki on todella hyvin!

Sinkku, asun lemmikkien kanssa omistusasunnossa hyvällä paikalla. Koulutus jäi amikseen, mutta töissä menee mukavasti. Harrastan ratsastusta ja matkustan muutaman kerran vuodessa.

Mukava kuulla, että ainakin joillain kasiseiskoilla menee hyvin, meistä kun on ollut vähän ikävämpiä tilastoja:

https://yle.fi/uutiset/3-9340436

http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/2933240-joka-viides-1987-syntynyt…

Opiskelin ulkomailla VTM ja sen jälkeen olen tehnyt töitä eri puolilla Eurooppaa, joista viimeisimmät vuodet Italiassa. Olen pitkässä suhteessa pari vuotta nuoremman kumppanini kanssa, joka vasta aloitti korkeakoulun. Tulot ovat pienet, mutta toisaalta riittävät ja ensimmäinen oma asunto ostettu alkuvuodesta. Suunnitelmissa saada perhettä muutaman vuoden sisällä.

Olen muuten tyytyväinen elämääni, mutta jatkuva asuinmaan ja -kaupungin vaihto ovat jättäneet minut siinä mielessä yksinäiseksi että minulla on kyllä paljon tuttavia ympäri maailmaa, mutta vähän ystäviä. Tuntuu, että näin aikuisena tosiystävän löytäminen on lähes mahdotonta, sillä kaikilla on jo omat kuvionsa.

Koen myös että vuosikymmen ulkomailla on muuttanut identiteettiäni, enkä esimerkiksi Suomeen palatessani tunne oloani kovin kotoisaksi, mutta toisaalta en tunne täysin missään muuallakaan.

Avioliitossa 11v, lapsia kolme 10v, 9v ja 6v. Toisen asteen koulutus, unelmissa vielä kouluttautua lisää, kunhan muksut vähän kasvaa. Vakituinen työ molemmilla. Oma okt hyvällä paikalla, harrastuksia itsellä ja lapsilla. Perheellä liuta lemmikkejä, hevonenkin. Velkaa tuvasta vielä on ja ruuhkavuodet pahimmillaan, mutta hyvin pärjätään. Ainoa huono asia on, ettei vieraalla paikkakunnalla ole hoitoapuja. Isovanhemmat työikäisiä ja lähimpään mummolaan yli 100km matkaa.

Kihloissa, vakituisessa työssä hoitoalalla ja kaksi kissaa. Lapsia haluaisin vielä joskus, mutta talous ei mahdollista vielä hankkimista. Kyllähän se kriisiä pukkaa vähän väliä, mutta kolmikymppinen on kuitenkin vielä melko alussa elämässä. Vielähän tässä ehtii vaikka mitä, vai ehtiikö? :D välillä mietityttää onko jo pian liian myöhäistä hankkia lapsia. Jotenkin sitä asiaa vaan venyttää pidemmälle, kun ei tunnu 100% valmiilta olo ja pelottaa ettei rahat riitä.

Tuntuu että en ole tehnyt mitään enkä ole mitään. En ole lukion jälkeen opiskellut, en ollut töissä, en matkustanut tai harrastanut enkä toisaalta hankkinut lapsiakaan. Nämähän ne on ne "vaihtoehdot".

Minä olen ollut mm. masennuksen ja pakko-oireisen häiriön takia sairauslomalla ja kuntoutustuella, menettänyt vanhempani ja ollut paljon kotona, valvonut ja nukkunut. Viimeinen kymmenisen vuotta on yhtä muistamatonta massaa, aika kuluu tosi nopeasti eivätkä päivät, viikot ja kuukaudet eroa toisistaan. Tunnen olevani kuin ohueksi venytetty versio itsestäni. En mielelläni tapaa ihmisiä tai tutustu uusiin, koska koen ne tilanteet vaikeaksi, on niin vähän mitä haluan tai voin muiden kanssa jakaa.