Työttömyys ahdistaa ja masentaa

Kannattaa opiskella uusi tutkinto. Niin itsekin tein, ku jäin työttömäksi. Ite olin ekan tutkinnon jälkeen 4 vuotta sairaslomalla, pääsin vuodeksi töihin ja työttömyys. Päätin että koulutus on ainoa jolla aikaa voi tappaa. Et oo ainoa, älä jää suremaan, vaan potki elämää takaisin.

määritätkö ihmisarvosi vain sillä kuin paljon saat tehdä töitä eliitille

Vierailija kirjoitti:

määritätkö ihmisarvosi vain sillä kuin paljon saat tehdä töitä eliitille

En mutta tuntuu että koko muu yhteiskunta tekee niin ja välitän liikaa siitä mitä muut on mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

määritätkö ihmisarvosi vain sillä kuin paljon saat tehdä töitä eliitille

En mutta tuntuu että koko muu yhteiskunta tekee niin ja välitän liikaa siitä mitä muut on mieltä.

Itsekin olen kärsinyt työttömyydestä. Pahinta on ehkä juuri se, että se on jotenkin vähän hävettävä asia. Olen silti todennut, että nykyään ei välttämättä työllisty vaikka olisikin ihan hyvä tyyppi, ahkera jne. En osaa sanoa mistä tämä johtuu, mutta valitettavasti näin se on.  Kestän melko hyvin jopa sen, etten kuulu mihinkään vakituiseen yhteistöön, koska olen itsenäinen ihminen. Toisaalta olen myös luova ja energinen ja tämä ei kotona kököttämiseen sovellu.

Mielestäni kouluttautuminen kannattaa vain, jos se on sellaista mikä oikeasti kiinnostaa. Muutoin kannattaa harkita vielä ja pohtia miten edetä.

Itseäni ahdistaa työttömyys seuraavista syistä;

- rahanpuute

- vähemmän sosiaalisia suhteita

- yhteiskunnan asenne työttömiä kohtaan.

Mua ainakin ahdistaa vastailla kysymyksiin työttömyydestä ja työnhausta ja kaikesta siihen liittyvästä. Onko ap hakenut muita kun oman alan töitä? Itse oon katsellut kaikkea mahdollista työtä, paitsi siivousta ja puhelinmyyntiä en vielä. Opiskelu ei mulle ole mahdollista tällä hetkellä entisen lainan takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

määritätkö ihmisarvosi vain sillä kuin paljon saat tehdä töitä eliitille.

----
En mutta tuntuu että koko muu yhteiskunta tekee niin ja välitän liikaa siitä mitä muut on mieltä.

Kyllä se määrittää - etenkin kun pakotetaan ilmaisiin orjatöihin. On pysyvästi köyhä, josta luokitellaan wt sakkiin. Epäonnistujaksi.

Kyllä se määrittää erittäin voimakkaasi. 

Ei yksin jaksa pitää omaa uskoa yllä, että olisi jotakin tässä maailmankaikkeudessa, kun muut - yhteiskunta - pitää loisena. Turhana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

määritätkö ihmisarvosi vain sillä kuin paljon saat tehdä töitä eliitille

En mutta tuntuu että koko muu yhteiskunta tekee niin ja välitän liikaa siitä mitä muut on mieltä.

Itsekin olen kärsinyt työttömyydestä. Pahinta on ehkä juuri se, että se on jotenkin vähän hävettävä asia. Olen silti todennut, että nykyään ei välttämättä työllisty vaikka olisikin ihan hyvä tyyppi, ahkera jne. En osaa sanoa mistä tämä johtuu, mutta valitettavasti näin se on.  Kestän melko hyvin jopa sen, etten kuulu mihinkään vakituiseen yhteistöön, koska olen itsenäinen ihminen. Toisaalta olen myös luova ja energinen ja tämä ei kotona kököttämiseen sovellu.

Mielestäni kouluttautuminen kannattaa vain, jos se on sellaista mikä oikeasti kiinnostaa. Muutoin kannattaa harkita vielä ja pohtia miten edetä.

Sekin käännetään sinua vastaan, jos sitä on liikaa ja liian eri aloilta. Olet hyppelehtijä, sinuun ei voi luottaa - et pysyisi, kun todistetusti kyllästyt helposti ja urasi on silppua ja pätkää. Ei johdonmukaisuutta. Korkeakoulutettua ei huolita herkästi suorittavaan työhön: ei se kuitenkaan viihtyisi ja sillä on liian kovat palkkatoiveetkin.

*moniurainen viittä vaille tohtori*

Ikuisesti työtön(kö) kirjoitti:

Vaikka jatkuvasti saa lukea uutisia miten työttömiä on todella paljon ja töitä ei ole tarpeeksi, sijaisia ei oteta helposti enää monenkaan paikkaan ja halutaan vaan ilmaista työvoimaa niin jotenkin on silti kokoajan sellainen fiilis että vika on itsessä. Olen ollut 1,5v vuotta työttömänä ja tiedän että moni on ollut kauemminkin, mutta alkaahan tämä pikkuhiljaa ottamaan päähän ja ahdistaa kun tuntuu että kaikki muut etenee elämässään paitsi minä. Kun päivisin on paljon aikaa (teen kerran viikossa vapaaehtoishommia ja hyvin satunnaisesti keikkatöitä joista ei ole mahdollisuus saada vakituista/pidempää työsuhdetta) niin olo on usein todella yksinäinen.

Kai se on pakko alentua ja mennä syksyllä työkokeiluun omaan ammattiini johon minulla on koulutus,

mutta pelkään todella paljon sitä että olen tyyliin puoli vuotta jossakin työkokeilussa ja toivon että saisin edes sijaisuuksia sen kautta mutta käykin niin ettei heillä ole tarvetta sellaiseen. Olin kuntouttavassa työtoiminnassa kun minulla oli melkein vuoden tauko/sairasloma opiskeluissa ja vaikka lopulta menin vielä harjoitteluunkin samaan paikkaan ja sain parhaat arvosanat mitä voi saada/pomokin kehui minua niin heillä oli jo tarpeeksi sijaisia listoilla eikä työntekijöille tarvetta.

Tuntuu että etten tule koskaan löytämään töitä ja vaikka olen käynyt ammatinvalintapsykologillakin niin ei keksitty mitään jatkokoulutusta mikä kiinnostaisi tai mihin minulla olisi edes mahdollisuutta päästä.

Todella turhautunut ja masentunut olo siis kaikenkaikkiaan.

Löytyykö täältä joku kenellä on samoja fiiliksiä?

Joo, putosin todella syvälle alkuvuodesta. En vain jaksaa enää.

Olen väärä ihminen kommentoimaan tähän keskusteluun, mutta olen nyt 12 vuotta ollut oravanpyörässä ja antanut kullekin työnantajalle kaikkeni, 11 vuotta tehnyt töitä niin, etten aamulla tiennyt mihin aikaan illalla pääsen kotiin. Menin suoraan yliopistosta töihin. Nyt se loppuu! Olen päättänyt irtisanoutua työpaikastani syksyllä, kun saan lomat ja muut vapaat ensin pidettyä. Harmi vain, etten ehdi/ole ehtinyt hakea/saada uutta paikkaa, mutta jään tyhjän päälle, koska en vain enää jaksa. Toivon toki, ettei työttömyyteni kestä monia vuosia. Olen valmis lähtemään töihin ulkomaata myöten, ihan sama, kun ei vain tarvitse palata tälle samalle alalle.

Husmars ammattikorvan juttusille. Miten se on pienen ihmisen vika, jos systeemillä ei ole annettavaa?

Valmistuin aikoinaan laman alla, ja työkenttäni puoliksi kuoli, puoliksi myllertyi. Yritin jatkokouluttautua, seinä nousi vastaan. En silti syyttänyt tilastani itseäni, koska minulla ei ollut sen kanssa tekemistä.

(Olin myös pienen lapsen äiti, joten tekemistä riitti.)

Lopulta nöyrryin vuokra ja pätkätöihin, vaikka ne onkin riistoa. Sieltä sain vakkareita työkavereita, vaikka paikat vaihtui. Kutsuttuna tunsin itseni tarpeelliseksi. Viimein vaihdoin alaa.

:(