Kun oma äiti ei rakasta...

Vierailija kirjoitti:

Tämä voisi olla siskoni kirjoitus. Hän on katkerin tuntemani ihminen ja kieltämättä me muut olemme iloisia ja helpottuneita siitä, että kanssaan ei tarvitse olla tekemisissä.

Jos viittasit aloitukseen, niin hyvä. Todistit, että ap kirjoittaa todellisesta ongelmasta, jota et pysty tai halua itse ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Kipeitä kertomuksia siitä, miltä tuntuu: kun oma äiti ei vain rakasta. Eikä edes yritä peitellä sitä. Esimerkiksi jos vain tavatessa kertoo sisarusten lasten tapahtumista tai sisaruksesta. Tai ihan kenestä vain muusta. Ei kysy kuulumisten kuulumisia itseltänne koskaan.

Miten selviydytte äideistä, jotka osoittavat kylmyytensä katsellaan ja koko olemuksellaan. Että ei vain kiinnosta, koska on nyt nämä sisarenlapsetkin jne.

Oma äitini ''lopetti mielenkiinnon'' lähes samantien saadessaan lapsenlapsen lempilapseltaan ja nyt ei muita ole olemassakaan. Hän ikäänkuin adoptoi tuon perhe-elämän omakseen ja todennäköisesti myös ahdisti tätä perhettä/joka toki osasi käyttää hyväkseen yksin jäänyttä naista hoidattamalla lapsensa hänellä vuosikaudet ilmaiseksi. Kitkeryys ja katkeruus on kasvoihinsa maalattu ja aitoa rakkautta ole koskaan näkynyt. Vain velvollisuuden suoritteita.

Kun on laki-ikä saavutettu, ei tarvitse huolehtia -mentaliteetti suhteessa muihin lapsiin. Vain menestys merkitsee.

Oletteko jättäneet tällaisen äidin oman Onnensa (eli niiden muiden sisarien ja sisartenlasten) nojaan, koska osoittavat vähät välittävän teistä itsestänne. Se kylmyys sairastuttaa, kun rakkauttakaan ei voi teeskennellä.

Kun oma äiti ei rakasta... Jatkan otsikkoa: ...sinua ei rakasta kukaan muukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kipeitä kertomuksia siitä, miltä tuntuu: kun oma äiti ei vain rakasta. Eikä edes yritä peitellä sitä. Esimerkiksi jos vain tavatessa kertoo sisarusten lasten tapahtumista tai sisaruksesta. Tai ihan kenestä vain muusta. Ei kysy kuulumisten kuulumisia itseltänne koskaan.

Miten selviydytte äideistä, jotka osoittavat kylmyytensä katsellaan ja koko olemuksellaan. Että ei vain kiinnosta, koska on nyt nämä sisarenlapsetkin jne.

Oma äitini ''lopetti mielenkiinnon'' lähes samantien saadessaan lapsenlapsen lempilapseltaan ja nyt ei muita ole olemassakaan. Hän ikäänkuin adoptoi tuon perhe-elämän omakseen ja todennäköisesti myös ahdisti tätä perhettä/joka toki osasi käyttää hyväkseen yksin jäänyttä naista hoidattamalla lapsensa hänellä vuosikaudet ilmaiseksi. Kitkeryys ja katkeruus on kasvoihinsa maalattu ja aitoa rakkautta ole koskaan näkynyt. Vain velvollisuuden suoritteita.

Kun on laki-ikä saavutettu, ei tarvitse huolehtia -mentaliteetti suhteessa muihin lapsiin. Vain menestys merkitsee.

Oletteko jättäneet tällaisen äidin oman Onnensa (eli niiden muiden sisarien ja sisartenlasten) nojaan, koska osoittavat vähät välittävän teistä itsestänne. Se kylmyys sairastuttaa, kun rakkauttakaan ei voi teeskennellä.

Kun oma äiti ei rakasta... Jatkan otsikkoa: ...sinua ei rakasta kukaan muukaan.

Väärin! Ei pidä paikkaansa! Omaa lastaan rakastamaton äiti on poikkeus äideissä. Aikuisena rakkaus ei valitse kärsimysten perusteella vaan rakkaus nimenomaan suvaitsee, tukee, auttaa ja ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kipeitä kertomuksia siitä, miltä tuntuu: kun oma äiti ei vain rakasta. Eikä edes yritä peitellä sitä. Esimerkiksi jos vain tavatessa kertoo sisarusten lasten tapahtumista tai sisaruksesta. Tai ihan kenestä vain muusta. Ei kysy kuulumisten kuulumisia itseltänne koskaan.

Miten selviydytte äideistä, jotka osoittavat kylmyytensä katsellaan ja koko olemuksellaan. Että ei vain kiinnosta, koska on nyt nämä sisarenlapsetkin jne.

Oma äitini ''lopetti mielenkiinnon'' lähes samantien saadessaan lapsenlapsen lempilapseltaan ja nyt ei muita ole olemassakaan. Hän ikäänkuin adoptoi tuon perhe-elämän omakseen ja todennäköisesti myös ahdisti tätä perhettä/joka toki osasi käyttää hyväkseen yksin jäänyttä naista hoidattamalla lapsensa hänellä vuosikaudet ilmaiseksi. Kitkeryys ja katkeruus on kasvoihinsa maalattu ja aitoa rakkautta ole koskaan näkynyt. Vain velvollisuuden suoritteita.

Kun on laki-ikä saavutettu, ei tarvitse huolehtia -mentaliteetti suhteessa muihin lapsiin. Vain menestys merkitsee.

Oletteko jättäneet tällaisen äidin oman Onnensa (eli niiden muiden sisarien ja sisartenlasten) nojaan, koska osoittavat vähät välittävän teistä itsestänne. Se kylmyys sairastuttaa, kun rakkauttakaan ei voi teeskennellä.

Kun oma äiti ei rakasta... Jatkan otsikkoa: ...sinua ei rakasta kukaan muukaan.

Väärin! Ei pidä paikkaansa! Omaa lastaan rakastamaton äiti on poikkeus äideissä. Aikuisena rakkaus ei valitse kärsimysten perusteella vaan rakkaus nimenomaan suvaitsee, tukee, auttaa ja ymmärtää.

Asia on paljon monimutkaisempi, mitä tajuat, en jaksa selittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kipeitä kertomuksia siitä, miltä tuntuu: kun oma äiti ei vain rakasta. Eikä edes yritä peitellä sitä. Esimerkiksi jos vain tavatessa kertoo sisarusten lasten tapahtumista tai sisaruksesta. Tai ihan kenestä vain muusta. Ei kysy kuulumisten kuulumisia itseltänne koskaan.

Miten selviydytte äideistä, jotka osoittavat kylmyytensä katsellaan ja koko olemuksellaan. Että ei vain kiinnosta, koska on nyt nämä sisarenlapsetkin jne.

Oma äitini ''lopetti mielenkiinnon'' lähes samantien saadessaan lapsenlapsen lempilapseltaan ja nyt ei muita ole olemassakaan. Hän ikäänkuin adoptoi tuon perhe-elämän omakseen ja todennäköisesti myös ahdisti tätä perhettä/joka toki osasi käyttää hyväkseen yksin jäänyttä naista hoidattamalla lapsensa hänellä vuosikaudet ilmaiseksi. Kitkeryys ja katkeruus on kasvoihinsa maalattu ja aitoa rakkautta ole koskaan näkynyt. Vain velvollisuuden suoritteita.

Kun on laki-ikä saavutettu, ei tarvitse huolehtia -mentaliteetti suhteessa muihin lapsiin. Vain menestys merkitsee.

Oletteko jättäneet tällaisen äidin oman Onnensa (eli niiden muiden sisarien ja sisartenlasten) nojaan, koska osoittavat vähät välittävän teistä itsestänne. Se kylmyys sairastuttaa, kun rakkauttakaan ei voi teeskennellä.

Kun oma äiti ei rakasta... Jatkan otsikkoa: ...sinua ei rakasta kukaan muukaan.

Väärin! Ei pidä paikkaansa! Omaa lastaan rakastamaton äiti on poikkeus äideissä. Aikuisena rakkaus ei valitse kärsimysten perusteella vaan rakkaus nimenomaan suvaitsee, tukee, auttaa ja ymmärtää.

Asia on paljon monimutkaisempi, mitä tajuat, en jaksa selittää.

Kyllä ymmärrän, eikä tarvitse selittää. Olen monimutkaisuudet kokenut ja nähnyt, selviytymistapoja on onneksi enemmän kuin selviytymättömyystapoja.

Vierailija kirjoitti:

Tämä voisi olla siskoni kirjoitus. Hän on katkerin tuntemani ihminen ja kieltämättä me muut olemme iloisia ja helpottuneita siitä, että kanssaan ei tarvitse olla tekemisissä.

Tuo taas voisi olla omahyväisen ja väkivaltaisen veljeni totetamus. Ole huoleti, kupit tasaantuu jossain vaiheessa ja oma ilkeytesi saa palkkansa. Hyvin pelattu, mutta et sinä jokaista ihmistä voi pettää supliikillasi. Manipuloiva ilkeämielisyytesi on hyvin monen tiedossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillakin isillä on omituinen kuva puolisostaan. Tai sitten isät pitävät omaa lastaan vahingoittavista "emoista"? Eihän äidit näytä isän läsnäollessa tai kuulleessa lasta haavoittavia tekojaan. Korkeintaan joitakin ilkeitä näpäytyksiä, joihin vedoten saa puolisonsa uskomaan lapsen ylireagoivan ja itsensä näyttämään asialliselta, hyvältä kasvattajalta, enkeliltä. Taustalla on kuitenkin äidiltä tulleet paljon pahemmat loukkaukset, ne kuollettavat. Onko isät tyhmiä? Missä on näissä kyseisissä isissä oman lapsen suojelu- ja puolustusvietti?

Juuri näin. Lapsuuteni pahin mahdollinen pelko oli jäädä kahden äitini kanssa. Sitä ahdistusta ja paniikkia on mahdoton kuvata. Joku kirjoitti aiemmin matelemisesta, mutta monta kertaa oli tilanne, jossa olisi tehnyt mennä maahan maksamaan ja tuloilla häntä lopettamaan. Hänen nauttiessa vallasta. Itken, kun ajattelenkin asiaa.

Minäkin muistan pelänneeni äitiäni jo lapsena. Kerran iski ihan kuolemanpelko koulusta palatessani. Tajusin kai, että äitini ihan oikeasti taitaa vihata minua, mutta ei voi asialle mitään, koska palvoo silmää avioliitossa. Eli täytyy edes miehen vuoksi teeskennellä olevansa hyvä äiti. Ruoka valmiina ja vaatteet pestynä. Siinäpä se. Ei mitään rohkaisevia sanoja koskaan, saati hellyydenosoituksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kipeitä kertomuksia siitä, miltä tuntuu: kun oma äiti ei vain rakasta. Eikä edes yritä peitellä sitä. Esimerkiksi jos vain tavatessa kertoo sisarusten lasten tapahtumista tai sisaruksesta. Tai ihan kenestä vain muusta. Ei kysy kuulumisten kuulumisia itseltänne koskaan.

Miten selviydytte äideistä, jotka osoittavat kylmyytensä katsellaan ja koko olemuksellaan. Että ei vain kiinnosta, koska on nyt nämä sisarenlapsetkin jne.

Oma äitini ''lopetti mielenkiinnon'' lähes samantien saadessaan lapsenlapsen lempilapseltaan ja nyt ei muita ole olemassakaan. Hän ikäänkuin adoptoi tuon perhe-elämän omakseen ja todennäköisesti myös ahdisti tätä perhettä/joka toki osasi käyttää hyväkseen yksin jäänyttä naista hoidattamalla lapsensa hänellä vuosikaudet ilmaiseksi. Kitkeryys ja katkeruus on kasvoihinsa maalattu ja aitoa rakkautta ole koskaan näkynyt. Vain velvollisuuden suoritteita.

Kun on laki-ikä saavutettu, ei tarvitse huolehtia -mentaliteetti suhteessa muihin lapsiin. Vain menestys merkitsee.

Oletteko jättäneet tällaisen äidin oman Onnensa (eli niiden muiden sisarien ja sisartenlasten) nojaan, koska osoittavat vähät välittävän teistä itsestänne. Se kylmyys sairastuttaa, kun rakkauttakaan ei voi teeskennellä.

Kun oma äiti ei rakasta... Jatkan otsikkoa: ...sinua ei rakasta kukaan muukaan.

Väärin Taas. Minua rakastaa onneksi hyvin monet muut ja juurikin ulkopuolisten välittömän rakkauden takia olen käsittänyt, miten huonosti oma äitini/lempilapsensa ovat minua kohdelleet. Tiedät kyllä sen itsekin. 

Selkeästi täällä käy joku suosikkilapsi alapeukuttamassa jokaisen kommentin. Taitaa kuvitella jokaisen olevan hänen ''siskonsa'' taikka 'veljensä'. Sortamismentaliteettihan tuossa tuli jo tämän jonkun edellämainitussa kommenteissa ilmi. Halu eristää ja olla ilkeämielinen symbioosissa äitinsä kanssa. Sad! 

Niinkuin Trump sanoisi. ;)

Ulospäinhän nämä suosikkisisaret saattavat olla hyvin menestyviä ja esittää asiat ulospäin nurinkurin. Sitten yksi kaunis päivä listivät koko perheensä, vaikka olivat niin mukavia ja menestyviä ihmisiä..

Olen kyllä huomannut tämän...aina kun haluan viettää aikaa äitini kanssa veljeni juoksee olohuoneeseen ja sanoo äitille rakastavansa häntä..sitten sanoo mulle että kato mä oon ykkös lapsi...ja äiti nauraa aina siihen perään...tuntuu et oon aina äitille tullu vikana.

Entä kun äiti on oikeasti kylmä mutta ikään kuin näyttelee lämpöistä ja rakastavaa saadakseen palveluksia ja huomiota lapseltaan.

Nostan ketjua, koska painin saman tyyppisen ongelman kanssa.

Minulla on jopa huono omatunto, kun kriiseilen oman äitini käytöksen suhteen. Hän nimittäin toisaalta on huolehtivainen: meistä lapsista on aina pidetty huolta käytännön asioiden suhteen, on ollut ruokaa ja maksettu harrastuksia jne. Ei ole ollut mitään isoja kotiongelmia sinänsä.

Olen yrittänyt selvittää itselleni, miksi äitisuhteeni on sitten niin vaikea. Kipeä asia esimerkiksi on se, että tunnun kelpaavan vain silloin, kun olen "hyvä" ja "mallikelpoinen". Olen ollut omalta osaltani aina helppo lapsi, hiljainen ja ahkera, ikinä ole tarvinnut patistaa kouluhommiin vaan olen itsekseni tehnyt aina paljon töitä opiskelujen eteen yliopistoon asti.

Sain burn outin ja masennuin ja en meinaa päästä alhosta ylös, yhtenä syynä äitini! On ollut äärimmäisen kipeä huomata, että kun olen heikko ja tarvitsisin tukea, en sitä läheiseltä ihmiseltä saa. Äiti ei vaikka yhtään kestä, että itken, hän siirtyy toiseen huoneeseen tai pyytää suoraan lopettamaan. En saa empatiaa, hän ei jaksa pysähtyä ja kohdata minua edes hetkeksi vaan viilettää mieluummin omissa menoissaan. Mitä huonommin voin, sitä kiireisempi hän on.

Toivoisin, että hän edes halaisi. Edes yhden kerran kuuntelisi kunnolla. Edes kerran veisi oma-aloitteisesti minut hoitoon, kun hänellä olisi mahdollisuus viedä minut vaikka päivystykseen, kun olen ollut hyvin rikki. Mutta ei, ei minkäänlaista, varsinkaan emotionaalista apua.

Isstäni en edes nyt puhu, koska hän on niin sulkeutunut, että en osaa edes ajatella, että jotenkin osaisi lähestyä tai kohdata minut varsinkaan näin vaikeammassa elämäntilanteessa.

Olen niin surullinen ja rikki. Olo on järkyttävän yksinäinen ja hartioilla on raskas taakka, kun tajuan, miten yksin tässä elämässä on läheistenkin taholta, vaikka sellaiset periaatteessa löytyy.

Pitäisi olla niin vahva ja pärjäävä. Kaipaan niin paljon elämääni "aikuista" (vaikka itse sellainen jo olen), joka kannattelisi myös vaikeina hetkinä. Sellaista minulla ei ole koskaan ollut. 

Minäkin tajusin vasta yli kolmikymppisenä, että äiti (eikä iskäkään) ole rakastanut minua koskaan.

Minua ei ole koskaan varsinaisesti haluttu, minut tehtiin suvun painostuksesta. Se on näkynyt kasvatuksessa. Ikinä ei ole sanottu "rakastan sinua", vaikka aina minulla on ollut puhtaat vaatteet ja ruokaa, ja rahaakin on annettu.

Äitini on aina painottanut sitä, että olen suvulleni taakka. "Aina sua saa hävetä" -oli yleisin lause mitä minulle lapsena sanottiin. Oireilin lapsena mielenterveyden lisäksi adhd:tä ja vanhemmat eivät vieneet minua tutkimuksiin. Kärsin ihan helvetillisistä aistiyliherkkyyksistä ja jo eskarissa haaveilin itsem*rhasta. Tiesin että kaikilla olisi helpompaa olla ilman minua.

Isäni on hävennyt minua aina. Hän ei ole koskaan kertonut minusta edes yhtään hauskaa juttua ystävilleen ja veljelleen. Setäni ei esim. tiennyt ennen isäni kuolemaa, että mikä olen ammatiltani... Isä on tarkoituksella pitänyt minut erillään omasta suvustaan koska olen ollut niin hävettävä tapaus. Hän ja äiti ovat epäonnistuneet vanhempina kun minusta tuli humanisti, joka on kausittain työtön.

On kyllä saatana turhaa ja helppoa rutinaa. Meillä äiti kovasti sanoi rakastavansa, mutta rakkauden hinta oli se, että yläasteella sain jo tehdä omat ruoat ja ripustaa itse omat vaatteet. Veljeni ei toki tehnyt mitään kotitöitä koskaan eikä millään tavalla osallistunut, koska hän oli poikkeuksellinen lapsi, jonka ei tarvinnut. Kun sain lukiopaikan, äiti raivostui ja heitti todistuksen roskakoriin. Yleisesti ottaen kannatti olla samaa mieltä, muuten hajotettiin vaatteet ja saatiin turpaan. Kerran totesin äidille omenasoseen menneen pilalle, äitini kaatoi sen omenasoseen päälleni. 

Lukiokirjat maksoin lainarahalla. Kun isä kuoli, äiti kielsi itkemästä. Lakkiaisia ei olisi pitänyt viettää, koska minun juhlimiseni oli turhaa. Kun pääsin yliopistoon, äiti palkitsi mykkäkoululla. Aina välillä äiti oli toki mielin kielin ja oikein kiva. Silloin sitten tunnollisesti siivosin äitini kotia ja annoin opintolainastani äidille, koska hänellä oli taas rahat loppu. Kun lapseni syntyi, luulin hetken, että olisimme sittenkin rakkauden arvoisia. Rahankerjuu alkoi kuitenkin nopeasti. Mykkäkoululla ja sukulaisille mustamaalaamisella muistettiin, koska pahoittelin, etten pysty enää siivoamaan äitini kotia. Mutta kyllä äiti kovasti halaili ja sanoi rakastavansa. Vaikka olinkin ruma ja väärännäköinen.

Paljonkohan meitä vahinkolapsia onkaan? Ennen vuotta 1970 naimisissa oleva nainen ei saanut aborttia. 

Vierailija kirjoitti:

Eipä paljon olla tekemisissä...

Sama täällä. Ei kiinnosta yhteydenpito, kun joka kerta tulee vaan kamala olo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä paljon olla tekemisissä...

Sama täällä. Ei kiinnosta yhteydenpito, kun joka kerta tulee vaan kamala olo.

Sama myös täällä. Toki tilannetta helpottaa, kun yhteydenpito on vain todella suosikkisisaruksiin. Ehkä karma hoitaa lopulta.

Mun äiti ja isä rakastaa minua mutta unohtaa minun olemassa olon sillä sekunnilla kun veli ja sen perhe mene kylään. Eli koko joulu jne muut lomat. Ei vastaa edes puhelimeen. Ei ole sama mutta todella inhottavaa tajuta ettei minulla ole paljoakaan väliä.