Kun oma äiti ei rakasta...

rakkaudettomia äitiä on tämä maa pullollaan. monta aloitusta täälläkin aiheesta. joku hyvä tutkimusaihe olisi kyllä syy-yhteyksistä, mikä tässä maassa luo sen sellaisen kylmän hengen... jossa vain suorituskeskeiset lapset ovat *rakastamisen* arvoisia. tai ne ns.menestyjät. joita tietenkin suosittu alusta lähtien. jotkut äidit selkeästi vihaavat osaa lapsistaan ensihetkistä lähtien. miten silloin voi ns.menestyä, mikäli oma äiti lyö kapuloita rattaisiin ensihetkestä lähtien suosien toista tai muita sisaruksia ja sabotoi muutoinkin asioita matkan varrella. niinpä.

sotalapsuudesta ja sotaorpoudesta katkeroituneiden äitien sukupolvi.. eivät laita hyvää kiertoon eteenpäin.

Eipä paljon olla tekemisissä...

Kylmästä lapsuudesta Suomessa joku lääkäri taisi kirjoittaa kirjankin. Eli on tunnettu ilmiö.

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/suomalaisen-lapsuuden-haavat-miten…

Tuossahan tuo yksi aihetta käsittelevä kirja onkin.

"" ÄIDIT"". (sivut 155-156)

""Olin jo vuosia omassa praktiikassani kiinnittänyt huomiota siihen, miten usein naispotilaani kertoivat joutuneensa oman äitisä taholta kokemaan karua ja suorastaan emotionaaliseen hylkäämisen verrattavissa olevaa moitiskelua ja piittaamattomuutta.

Sellaista nähtiin tapahtuvan ei yksin lapsen ollessa pieni, vaan myöhemminkin, jatkuvasti, pitkälle aikuisikään saakka.

Tämä havainto toistui niin tiheästi, että aloin mielessäni kutsua näitä potilaitani ""äitivammaisiksi"". Tuon sanan keksin jo paljon ennen, kuin minulle alkoi hahmottua uusi ""kotivammaisuus""- käsite.

Kun kerran olin keksinyt tämän ajatuksen, rupesin epäilemään, että ehkä juuri äidin aiheuttamat kiusat, lähinnä hänen osittamansa rakkaudettomuus kaikkine lieveilmiöineen saattoi olla perimmäinen syy sille, että asianomainen ylipäätään etsiytyi psykiatrin puheille.

Se ehkä selitti osittain myös, miksi psykiatrien odotushuoneissa aina istui vuoroaan odottamassa enemmän naisia, kuin miehiä.

Keskustelussa kävikin tavallisesti ilmi, että olin ollut oikeassa. Lopulta uskalsin melko pian mennä suoraan asiaan ja tiedustella minkälainen potilaani suhde äitiinsä oli ollut. Ja lähes aina, epämääräisenkin saiarudenkuvan muodostaman arvoituksen selityksenä, on lopulta paljastunut myrkyttynyt äitisuhde. Se säteilee aikuisen naisen elämään lukemattomin tavoin.

Yritän hahmotella, mitkä seikat olisivat luonteenomaisimpia äitivammasiten tragediassa. Pelkistän havaintoni kolmeen piirteeseen, kolmeen painajaiseen, jotka varjostivat heidän elämäänsä:

Itseluottamus ja omanarvontunne on pysyvästi vaurioitunut, ""En anasaite itselleni mitään hyvää"" , ""Minun ei ole lupa olla onnellinen"", ""Ei minusta ole siihen, eikä sellaisiin tehtäviin"". ""Ei kukaan voi minua rakastaa"".

Mielen taustalla on ärtyisän, vihaisen ja usein pilkallisen moitteen pelko. ""Pelkään jatkuvasti, niin mieletöntä, kuin se onkin:- Mitä äiti sanoo!""

Omaleimainen, pysyvä surunkaltainen alakuloisuus. ""Olen jäänyt vaille jotain tärkeätä elämässä, jotain sellaista mikä on auttamattomasti ohi ja jota koskaan en voi saada.

SE on kuin tienvarrelle peruuttamattomasti jäänyt kaunis rakennus, jonne olisin ehkä voinut päästä asumaan, jos minua ei olisi estetty"".

Kyseistä kirjaa löytyy käsittääkseni enään vain kirjastoissa, tai divareissa, johtuen Paloheimon kuolemasta muistaakseni vuonna 2002.

Äitivammaisuus!, 30.11.2005

Olen jättänyt kylmän äidin taakseni, poistanut elämästäni. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, jotta sain elää. Kostoa tulee, mutta se ei ole vielä ainakaan onnistunut tappamaan minua. Äiti vaikenee kuulemma kostotoimenpiteistään ja valehtelee niistä, mutta onneksi on jättänyt jälkiä "hulluudestaan". Narsistiksi ei ole tarpeeksi älykäs.

Vierailija kirjoitti:

"" ÄIDIT"". (sivut 155-156)

""Olin jo vuosia omassa praktiikassani kiinnittänyt huomiota siihen, miten usein naispotilaani kertoivat joutuneensa oman äitisä taholta kokemaan karua ja suorastaan emotionaaliseen hylkäämisen verrattavissa olevaa moitiskelua ja piittaamattomuutta.

Sellaista nähtiin tapahtuvan ei yksin lapsen ollessa pieni, vaan myöhemminkin, jatkuvasti, pitkälle aikuisikään saakka.

Tämä havainto toistui niin tiheästi, että aloin mielessäni kutsua näitä potilaitani ""äitivammaisiksi"". Tuon sanan keksin jo paljon ennen, kuin minulle alkoi hahmottua uusi ""kotivammaisuus""- käsite.

Kun kerran olin keksinyt tämän ajatuksen, rupesin epäilemään, että ehkä juuri äidin aiheuttamat kiusat, lähinnä hänen osittamansa rakkaudettomuus kaikkine lieveilmiöineen saattoi olla perimmäinen syy sille, että asianomainen ylipäätään etsiytyi psykiatrin puheille.

Se ehkä selitti osittain myös, miksi psykiatrien odotushuoneissa aina istui vuoroaan odottamassa enemmän naisia, kuin miehiä.

Keskustelussa kävikin tavallisesti ilmi, että olin ollut oikeassa. Lopulta uskalsin melko pian mennä suoraan asiaan ja tiedustella minkälainen potilaani suhde äitiinsä oli ollut. Ja lähes aina, epämääräisenkin saiarudenkuvan muodostaman arvoituksen selityksenä, on lopulta paljastunut myrkyttynyt äitisuhde. Se säteilee aikuisen naisen elämään lukemattomin tavoin.

Yritän hahmotella, mitkä seikat olisivat luonteenomaisimpia äitivammasiten tragediassa. Pelkistän havaintoni kolmeen piirteeseen, kolmeen painajaiseen, jotka varjostivat heidän elämäänsä:

Itseluottamus ja omanarvontunne on pysyvästi vaurioitunut, ""En anasaite itselleni mitään hyvää"" , ""Minun ei ole lupa olla onnellinen"", ""Ei minusta ole siihen, eikä sellaisiin tehtäviin"". ""Ei kukaan voi minua rakastaa"".

Mielen taustalla on ärtyisän, vihaisen ja usein pilkallisen moitteen pelko. ""Pelkään jatkuvasti, niin mieletöntä, kuin se onkin:- Mitä äiti sanoo!""

Omaleimainen, pysyvä surunkaltainen alakuloisuus. ""Olen jäänyt vaille jotain tärkeätä elämässä, jotain sellaista mikä on auttamattomasti ohi ja jota koskaan en voi saada.

SE on kuin tienvarrelle peruuttamattomasti jäänyt kaunis rakennus, jonne olisin ehkä voinut päästä asumaan, jos minua ei olisi estetty"".

Kyseistä kirjaa löytyy käsittääkseni enään vain kirjastoissa, tai divareissa, johtuen Paloheimon kuolemasta muistaakseni vuonna 2002.

Äitivammaisuus!, 30.11.2005

Tuntuu oudolta, että psykiatrilla on kestänyt pitkään ymmärtää empatiakyvyttömien äitien vaikutukset tyttäriinsä. Yhtä outoa on, että ilmiö vaikuttaa olevan julkisesti arka aihe, vaikka tyttäret ramppaavat enenevin määrin terapiassa ja taistelevat olemassaolostaan. Kylmästä äidistä kärsivät tyttäret tosin itse ymmärtävät, miksi ovat traumatisoituneita. Mistä johtuu, johtuuko kenties siitä, että suosikkilapset istuvat lääkärien tuoleilla, eivätkä osaa nähdä edes, miksi heidän omassa lapsuudenperheessään äiti syrji kenties yhtä heidän sisaruksistaan. Moni ei täälläkään näytä yhtään ymmärtävän ilmiötä, ellei ole sitä itse kokenut.

http://www.vauva.fi/keskustelu/1179632/ketju/kun_oma_aiti_ei_valita_val…

Näitä keskusteluja on niin paljon netti pullollaan. Suomalaiset äidit ovat jotenkin ainakin tietyssä sukupolessa äärimmäisen itsekkäitä ja kylmiä suhteessa juurikin tyttäriin. Poikiaanhan tämä sukupolvi sitävastoin usein palvoo sairaalloisen paljonkin. AJavat sisarukset riitoihin suosimispolitiikallaan sekä kertomalla puolitotuuksia sisaruksista. Ilkeitä noitia. Jätä omaan arvoonsa, sillä niinhän hän jättää sinutkin. Ei voi ammentaa tyhjästä.

Lääkäreiksihän nämä äitien suosikkipojat/tyttäret usein pyrkivätkin.  Ihan omakohtainen kokemus asiasta on ja ei kai ole mitään puolijumalaisempaa äidin näkövinkkelistä, kuin oma poika/alias suosikkitytär ihan oikeana lääkärinä valkotakissa. Siinä voi poika/suosikkitytär käyttää valtaansa melko osuvasti ja vaikkapa määritellä sisaruksensa sairaiksi tai jopa passittaa jollain lomakkailla vaikka pakkohoitoon (tämmöinenkin uhkaus on kuultu sabotaasiveljeltä), kun on ottanut asioita puheeksi. 

Eli tämä kumppanuus toimii kuin rasvattu nakki, mikäli se yksi sisarus halutaan mustamaalata tai maalata nurkkaan (varsinkin, jos äiti on varhain leskeytynyt tai tullut jätetyksi muutoin) - lääkärin ammatissa voi harjoittaa henkistä alistamista oikein sopivasti sekä kuvitella olevansa parempi kuin muut, kun lääkefirmat ja valtionlaitokset maksaa oikein mukavasti ''ammatinvalinnasta'' - eli hyvin todennäköisesti tässä ammattiryhmässä ei edes haluta kovin mieluusti tätä sisarussarjassa jonkun tietyn sisaruksen suosimista haluta käsitellä ja jonkun sortamista nähdä. Nämä ovat niitä vallankäytön mekanismeja, joilla terve keskustelu pyritään ''ammattillisella'' puolella vaientamaan, koska on itse hyödytty asemasta ja sortamissuhteesta hyvinkin konkreettisesti.

Hienoa, että Paloheimo sentään uskalsi myöntää ongelmatiikan olemassaolon. Alku se on sekin.

Sitäpä täällä juuri suren. Vasta nyt kolmekymppisenä olen alkanut tajuta, että äitini ei koskaan tule hyväksymään minua. Meille ei vain tule läheisiä välejä. Tässä riittää prosessoimista.

Kertokaapa, miksi suosikkisisarukset uskovat äidin kertomia valheita ei-suosikkilapsestaan? Olin joskus "näkymättömässä" asemassa, jolloin äiti yritti luoda sisaruksestani sairasta kuvaa valheilla, mutta en uskonut. Valheiksi ne todistettiinkin ja äiti sai itse sairaan leiman.

Minulla erään sisaruksen lapset jokainen pyrki lääkäriksi paremmalla tai huonommalla menestyksellä. Lapsia oli viisi. Ei voinut kuin naurahtaa sisäänpäin, kun kuuli suunnitelmista. Sillä mikään muu ammatti ei oikein pelitä lääkäriperheessä..  Ja kaikkea mitä tähän liittyy, ei viitsi edes julkisesti käsitellä. Traumatologian perusoppikirjasta suoraan. Vain ''paras'' kelpaa -perhe mentaliteetti, jossa on härskisti kävelty vain omien etujen mukaisesti ja pyritty hyväksikäyttämään juurikin tätä ''äiti rakastaa vain yhtä lapsistaan'' - syndroomaa.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaapa, miksi suosikkisisarukset uskovat äidin kertomia valheita ei-suosikkilapsestaan? Olin joskus "näkymättömässä" asemassa, jolloin äiti yritti luoda sisaruksestani sairasta kuvaa valheilla, mutta en uskonut. Valheiksi ne todistettiinkin ja äiti sai itse sairaan leiman.

Koska he ITSE hyötyvät asemastaan ja kenties laskevat perintöasemaa parantavan, jos yksi sisarus saadaan eliminoitua ja pahaksi puhuttua. Syvää kokemusta asiasta, miten oma äiti kääntää kaikki normaalitkin keskustelut joksikin ihan muuksi kuultuaan ne ''veljen suusta''. Eli se sellainen voi äiti parka raukka, kun joutuu kuuntelemaan sitä pahaa ilkeää veljeä/siskoa - kun minä sitä vastoin olen se suosikki confidant.. tjs. Jolle voi ''purkaa'' ilkeaa pahaa sisko/velipuolta. Jutuissa on vain siteeksi totta useinmiten ja jokainen kokemus, joka on itse sitä syrjittyä aikuistakin lasta loukannut, koetaan vain ilkeäksi syyllistämiseksi. Minähän en ole mitään väärin tehnyt, julistavat nämä ilkeät ja kylmät manipuloivat äidit. Heidän katseensa on tosiaan niin kylmä ja ilkeä, että jäädyttäisi helvetin tuletkin. Koettu on. Ja se manipuloimisen määrä on jotain niin järkyttävää, että ei nämä toispuoliset sisarukset sitä edes halua käsittää, koska palvelee heidän vääristynyttä egoaan olevansa parempia - ehkä esim mikäli isät ovat suosineet toista sisarusta eläessään, voihan se olla joku kostotoimenpide heidän kuoltuaan liittoutua leskeytyneen äidin kanssa tätä yhtä sisarusta vastaan. Tällaistakin on koettu.

Voi voi, on niin tuttua...

Suvussani on paljon lääkäreitä btw ja kyllä ne kaikki käyttäytyvät kuin jotkut puolijumalat suhteessa muihin sukulaisiin. Kai se raha ja vallantunne suhteessa muihin ''asiakkaisiin'' ja heidän henk kohtaisiin tietoihinsa lisää jotain vääristynyttä minäkuvaa. Olen tavannut oikeastaan vain yhden äärimmäisen mukavan lääkäri-ihmisen, joka oli ihan samalla levelillä eikä yrittänyt itseään mitenkään korostaa olevalla jotain erinomaisempaa. Monethan lukevat paljon laajemmat tiedot eri ammatinaloilla, mutta vain lääkärikunnassa tuntuu pissi nousevan päähän eritoten.

Todella sairasta sabotoida yhden lapsen menestystä ja elämää, kapuloita rattaisiin lyöden. Koko elämän ajan. Koettu on. Kateellisuus taitaa olla niin voimakkaan hallitsevaa näillä ilkeillä noidilla, ettei ole mitään rajaa. Lukkojen taakse kuuluisivat vahingoittamasta lapsensa elämää.

Näin on. Sitä ei uskoisi, ellei itse olisi kokenut. Se kateuden määrä, joka selvästi lahjakkaaampaa sisarusta vastaan on tullut esiin äidin taholta isän varhaan menetyksen jälkeen - on jotain niin kuvottavaa, että ei sitä uskoisi - ellei olisi itse ollut todistamassa. Tosin on ystäviä ja muita sukulaisia, jotka ovat nähneet kulissien taakse. Kyllä ne vaikenimisen muurit murtuu tässäkin maassa jossain kohtaa, sillä niin paljon henkistä pahoinvointia on juurikin tällaisen sairaan eriarvoistavan kohtelun takia, jonka pohjalla onkin usein äitien oma kateus tyttäriään kohtaan isien heitä ehkä usein taas suosiessa ja avoimesti rakkautensa näyttäen. Traagisuus alkaa siitä, mikäli tytär menettää isänsä varhain. Äitien kanssa ei voi asioita puida, sillä he vain nauttivat aiheuttamastaan pahasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaapa, miksi suosikkisisarukset uskovat äidin kertomia valheita ei-suosikkilapsestaan? Olin joskus "näkymättömässä" asemassa, jolloin äiti yritti luoda sisaruksestani sairasta kuvaa valheilla, mutta en uskonut. Valheiksi ne todistettiinkin ja äiti sai itse sairaan leiman.

Koska he ITSE hyötyvät asemastaan ja kenties laskevat perintöasemaa parantavan, jos yksi sisarus saadaan eliminoitua ja pahaksi puhuttua. Syvää kokemusta asiasta, miten oma äiti kääntää kaikki normaalitkin keskustelut joksikin ihan muuksi kuultuaan ne ''veljen suusta''. Eli se sellainen voi äiti parka raukka, kun joutuu kuuntelemaan sitä pahaa ilkeää veljeä/siskoa - kun minä sitä vastoin olen se suosikki confidant.. tjs. Jolle voi ''purkaa'' ilkeaa pahaa sisko/velipuolta. Jutuissa on vain siteeksi totta useinmiten ja jokainen kokemus, joka on itse sitä syrjittyä aikuistakin lasta loukannut, koetaan vain ilkeäksi syyllistämiseksi. Minähän en ole mitään väärin tehnyt, julistavat nämä ilkeät ja kylmät manipuloivat äidit. Heidän katseensa on tosiaan niin kylmä ja ilkeä, että jäädyttäisi helvetin tuletkin. Koettu on. Ja se manipuloimisen määrä on jotain niin järkyttävää, että ei nämä toispuoliset sisarukset sitä edes halua käsittää, koska palvelee heidän vääristynyttä egoaan olevansa parempia - ehkä esim mikäli isät ovat suosineet toista sisarusta eläessään, voihan se olla joku kostotoimenpide heidän kuoltuaan liittoutua leskeytyneen äidin kanssa tätä yhtä sisarusta vastaan. Tällaistakin on koettu.

Perintöaseman parantaminen sopii kuvioon. Tapahtuuko tätä enimmäkseen perheissä, joissa on maallista omaisuutta? En tunne ainuttakaan todella köyhää perhettä, jossa tätä tapahtuu. Keskivarakkaissa tai varakkaissa perheissä kylläkin.

Vierailija kirjoitti:

Näin on. Sitä ei uskoisi, ellei itse olisi kokenut. Se kateuden määrä, joka selvästi lahjakkaaampaa sisarusta vastaan on tullut esiin äidin taholta isän varhaan menetyksen jälkeen - on jotain niin kuvottavaa, että ei sitä uskoisi - ellei olisi itse ollut todistamassa. Tosin on ystäviä ja muita sukulaisia, jotka ovat nähneet kulissien taakse. Kyllä ne vaikenimisen muurit murtuu tässäkin maassa jossain kohtaa, sillä niin paljon henkistä pahoinvointia on juurikin tällaisen sairaan eriarvoistavan kohtelun takia, jonka pohjalla onkin usein äitien oma kateus tyttäriään kohtaan isien heitä ehkä usein taas suosiessa ja avoimesti rakkautensa näyttäen. Traagisuus alkaa siitä, mikäli tytär menettää isänsä varhain. Äitien kanssa ei voi asioita puida, sillä he vain nauttivat aiheuttamastaan pahasta.

Traagisuus alkaa siitä, kun äiti ei enää kestä jäävänsä jaetulle kakkostilalle tyttärensä kanssa, isän jakaessaan välittämistään lapseensa. Täysin nurinkurista suhtautumista äidiltä, kun isä välittää lapsestaan -kun äiti ei välitä. Lapsi ei voi tehdä mitään, ihmettelee vain muutosta, miksi äiti haluaa isän olevan vain äidin seurassa. Sekään ei riitä äidille, vaan äiti haluaa isän rankaisevan aina tytärtään, jotta tytär ei kuvittele olevansa ihmisarvoinen. Tämä kuvio jatkuukin loppuun asti, eikä isä vaikuta ymmärtävän mitään, koska äiti saa valheilla isän toimimaan järjettömästi.

Yksi äitivammainen ilmoittautuu mukaan mielenkiintoiseen keskusteluun. Minulla on 2 sisarusta, joista kaikki ovat hyvin koulussa ja työelämässä menestyneitä, minä ehkä parhaiten, joten menestyksen ihannointi ei meidän tapauksessa toimi äidin toiminnan draiverina. Äiti ei ole myöskään varsinaisesti yrittänyt lyödä kapuloita rattaisiini (ainakaan niin, että tietäisin), vaan tyypillisintä hänelle on välinpitämättömyys ja tunnekylmyys minua kohtaan. Perintöjä meillä on jonkin verran, mutten usko sisarusteni olevan niiden perässä - päinvastoin meidän on ollut todella vaikea saada asioita selviksi ja järjestykseen, vaikka he olisivat olleet edunsaajina. Mainittakoon kuitenkin, että juuri perintöasioita selvitellessä viimeksi ilmeni, kuinka äitini törkeästi suosii sisaruksiani ja - vähän siitä menestyneisyydestäni johtuenkin, kai - jättäisi minut paitsioon.

Syy äidin kylmyyteen lienee enimmäkseen se, että minä olen tullut (nyt jo kuolleeseen) isääni ja hänen sukulaisiinsa. Lukemattomat kerrat sain pienenä ja isompanakin kuulla, että muistutan v-mäistä ja viinaanmenevää isäni siskoa.

Pelottaa todella, jos en pysty olemaan omille lapsilleni parempi vanhempi. Jostain syystä saan itseni välillä kiinni siitä, että tyttöä on helpompi ymmärtää kuin poikaa...

Tämänkaltainen menneisyys to-del-la-kin heijastuu aikuiselämään monella tavalla. Aiemmassa kirjalainauksessa monikin kohta resonoi. Ihan käytännön asioissakin aiheutuu hankaluuksia: viimeisimpänä esimerkkinä se, kun yritin saada sairaskuluvakuutusta ja se evättiin siitä syystä, että olen käynyt puimassa asioitani ammattilaisen avustuksella. Ei auta eikä kysytä sitä, etten ole päivääkään näistä syistä ollut pois töistä tms. - päinvastoin ainakin omassa tapauksessani on käynyt niin, että olen erittäin mallikelpoinen veronmaksaja, kun yritän sitä äidiltä puuttumaan jäänyttä rakkautta suorituksilla työ- ja muussa elämässä ostaa.

Yhteydenpidosta: en ole pystynyt yhteydenpitoa kokonaan lopettamaan. Velvollisuudentunnosta tms. soitan äidille ajoittain vaihtaakseni kuulumiset, vaikka viime kerralla jouduin keräämään rohkeutta (koska oli taas tapahtunut hiljattain asioita, jotka osoittivat äidin välinpitämättömyyden) monta päivää ennen puhelua.