Kun oma äiti ei rakasta...

Vierailija kirjoitti:

Olen kohta 45vuotias ja vieläkin mietin jostain valinnoistani ja tekemisistäni että "mitähän äiti sanoo",tää on sairasta!!

Minua hallitsi pitkään pelko, samasta syystä. Ymmärsin, ettei siinä ollut mitään järkeä, elää pelon vankilassa aikuisena ihmisenä. Ja kyse oli vain yhdestä ihmisestä, joka pelon aiheutti. Siispä suljin maailmani kylmältä äidiltä. Hän ei tietenkään sitä voinut hyväksyä, vaikka hänelle kerroin syyn. Kun oli lähes kaiken menettänyt, pelosta oli helppo luopua.

Tunne siitä, että oma äiti on suorastaan vihannut omaa lastaan ihan vauvaikäisestä asti, on jotain todella omituista. Mielisairasta siis, joka ei ole saanut sitä niin sanottua hoitoa. Lapset on saatu, koska on kuulunut hyvän ihmisen konseptiin, on sitten ollut kapasiteettia äitiyteen tai ei. Ja usein vielä liian varhaisella iällä. Uraa yritetty tehdä ehkä ensimmäisenä sukupolvessa ja monta rautaa tulessa. Lapset jätetty muiden hoidettavaksi. Ei ihme, että ei ole tuossa ikäpolvessa paljon bondattu äitien ja tyttärien välillä ainakaan. Nyt toki syyttelevät sitten sukupolveja jälkeenpäin, kuinka niin paljon helpompaa ja töitähän heillä oli kaikilla, jos vain edes kansakoulun kehtasi läpikäydä. Eivät ymmärrä nykymenosta ja opintojen inflaatiosta mitään. Kylmiä kaloja.

monet muistavat pyydelleen äideiltään loputtomasti anteeksi, koska eivät ymmärtäneet sairaiden äitiensä tunnekylmyyttä ja yrittivät kalastella edes jotain lämpöä madellen äitiensä edessä. jotain tosi omituista on suomalaisessa äitiydessä. onko vain yhden tai kahden sukupolven juttu vai joku pidempiaikainen tunnevamma, josta vaiettu tässä pohjoisen maassa.

Jos lapsi ei ole toivottu niin varmasti voi johtaa tähän rakkaudettomuuteen. Tai sitten äidillä on joku oma trauma mikä sen aiheuttaa. Kyllä ainakin jos omia lapsia on, niin pitäisin jotain yhteyttä. Heillä on oikeus kuitenkin tutustua isoäitiin.

Niin ehkäisyjähän ei tuolloin paljon käytetty. Saattoi olla yksi hyvin toivottu lapsi ja sitten tuli niitä vahingossa olevia enemmänkin. Sen vanhemman, joka lapset halusi... rakkaus tuntui luissa ja ytimissä. Äidithän oli pakotettuja lapset synnyttämään, halusivat tai ei. Ehkä yksi selitys siellä. NUoret naiset ilman mitään elämänkokemusta äideiksi, vaikka eivät siksi halunneet. Jälki sen mukaista. Siksi nykyään naiset miettivät tarkkaan, haluavatko äideiksi -  - jotteivat toistaisi äitiensä tunnekylmää käytöstä. Parempi jättää lapset tekemättä, kuin laittaa tunnekylmyys eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tekevät kylmien äitien puolisot? Ovat hiljaa ja seuraavat sivusta, kun oma lapsi kärsii kaltoinkohtelusta. Miksi? Isät?

Ainakin asianomaisella noitamaisesta äidistä kärsivällä isä on kuollut hyvin nuorena ja lesken oikeudella tämä martyyri on sortanut tytärtään mitä mielikuvituksellisimmin keinoin - liittoutuen vanhemman lapsensa kanssa. Sorto ei ole ollut vain taloudellista, vaan henkistä sekä emotionaalista sabotointia. Kostoa vanhemman lapsen kautta jopa väkivaltaisesti, jos ei äidin tahto toteudu. Hyvin julmaa. Sanomattakin on selvää, että mitään raha-asioita ei ole koskaan sovittu, muuta kuin upotettuina leskiäidin ahnaaseen kitaan. Isän tahtohan olisi ollut vallan toinen, mutta toisen lapsen kanssa saadaan se nuorempi lapsikin putsattua pois kokonaan. Keinoja on monia, ja se röyhkeys on nähty. Ei uskoisi, ellei itse näkisi. Tai kokisi kaiken salailun, mikä tullut ilmi.

Niin sairasta! Ja tuttua, biologisen äidin tyttärenä kokeneena. Saanko kysyä, oliko "tilattu" väkivalta fyysistä vai henkistä? Itse olen kokenut molemmat. Näitä asioita tutkineena, yllätyksenä itselle on tullut, että toisen tavaroidenkin rikkominen on henkistä väkivaltaa. Enää en hämmästy mistään, mikä äidin toiminto ei liittyisi jotenkin tunnekylmyyteen tai väkivaltaan (tai narsistiseen persoonallisuushäiröön).

Aihe koskettaa kyllä poikiakin. Harva aikuinen mies avautuu äitinsä tunnekylmyydestä, muutakuin kuvailemalla tällä yhdellä adjektiivilla äitiänsä. Tai sanomalla että äiti oli kova tai etäinen.

Äidit ovat kovin etäisiä. Eli lähinnä hyvin itsekkäitä. Eivät jaa mitään todellista itsestään. Pulla ja Kauniit ja Rohkeat maistuvat mieluummin. En koe mitään tunteita ''äitiä'' kohtaan. En edes tiedä, kuka hän on. Täysin tuntematon maski. Kylmä ja kova.  Itseään säälii ainoastaan. Koskaan ei ole osoittanut mitään lämpöä tai kiinnostusta lapsensa elämää kohtaan, kun hänet ulos sai 'talostaan'', kuten joskus totesi. Isäni kuoltua se tosiaan muuttui vain hänen talokseen, koti katosi. Ja näin se käy mitä tulee tyttäriin.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsi ei ole toivottu niin varmasti voi johtaa tähän rakkaudettomuuteen. Tai sitten äidillä on joku oma trauma mikä sen aiheuttaa. Kyllä ainakin jos omia lapsia on, niin pitäisin jotain yhteyttä. Heillä on oikeus kuitenkin tutustua isoäitiin.

No mikä muu voisi ihmisellä olla tunnekylmyyden pohjalla, kun käsittelemätön trauma. Juuri se käsittelemättömyys ja peittely johtaa ihmisen kykenemättömyyteen osoittaa rakkautta lapselleen. Ihmetetyttää se, miksi nämä äidit peittelevät traumojaan ja projisoivat katkeruuttaan yhteen lapseen, osa tiedostaen.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen väärän isän lapsi. Elämälläni ei ole merkitystä äidilleni. Olen häiritsevä itikka.

Mutta nyt 45 vuotiaana tiedostan asian ja monet kummallisuudet lapsena/nuorena/aikuisena ovat saaneet nimen. Hajalla mutta elämässä vahvasti kiinni!

Tuntuu pahalta puolestasi, jos äitisi on sinut tuominnut väärästä isästä. Miten isä voi olla väärä, siksikö, että heidän suhteensa ei toiminut? Muistuttamalla luonnollisesti isästäsi, äiti muistaa epäonnistuneen suhteensa? Vika ei ole sinussa vaan äitisi suhtautumisessa omiin ongelmiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tekevät kylmien äitien puolisot? Ovat hiljaa ja seuraavat sivusta, kun oma lapsi kärsii kaltoinkohtelusta. Miksi? Isät?

Ainakin asianomaisella noitamaisesta äidistä kärsivällä isä on kuollut hyvin nuorena ja lesken oikeudella tämä martyyri on sortanut tytärtään mitä mielikuvituksellisimmin keinoin - liittoutuen vanhemman lapsensa kanssa. Sorto ei ole ollut vain taloudellista, vaan henkistä sekä emotionaalista sabotointia. Kostoa vanhemman lapsen kautta jopa väkivaltaisesti, jos ei äidin tahto toteudu. Hyvin julmaa. Sanomattakin on selvää, että mitään raha-asioita ei ole koskaan sovittu, muuta kuin upotettuina leskiäidin ahnaaseen kitaan. Isän tahtohan olisi ollut vallan toinen, mutta toisen lapsen kanssa saadaan se nuorempi lapsikin putsattua pois kokonaan. Keinoja on monia, ja se röyhkeys on nähty. Ei uskoisi, ellei itse näkisi. Tai kokisi kaiken salailun, mikä tullut ilmi.

Niin sairasta! Ja tuttua, biologisen äidin tyttärenä kokeneena. Saanko kysyä, oliko "tilattu" väkivalta fyysistä vai henkistä? Itse olen kokenut molemmat. Näitä asioita tutkineena, yllätyksenä itselle on tullut, että toisen tavaroidenkin rikkominen on henkistä väkivaltaa. Enää en hämmästy mistään, mikä äidin toiminto ei liittyisi jotenkin tunnekylmyyteen tai väkivaltaan (tai narsistiseen persoonallisuushäiröön).

No tilattua tavallaan, sillä äitini vääristeli aina sanomisiani yhdelle sisarukselleni - joka sitten otti oikeudekseen käyttää väkivaltaa. Eikä edes yhden kerran vaan useasti. Kun uhkasin, että seuraavasta edes hipaisusta tulee poliisiasia (olisi pitänyt tehdä heti ensimmäisestä, niin olisi kaatunut ''hieno ura'' siihen - jota kaikin tavoin tietenkin halusi varjella /ja äiti tietenkin palvoi tämän statustakin senkin edestä minut nujerrettuaan - vaikka olin kuulemma tämän yhden sisaruksen mielestäni se oikeasti lahjakas < eli mustasukkaisuus/kateus pontimena yhdessä nujertaa minut isäni kuoleman jälkeen) - yhteydenottomme loppui siihen tai ainakin puoleltani. En ole vuosiin enää puhunut kyseiselle sisarukselle ja ainut asia mihin hän ottaa yhteyksiä, on saadakseen minulta allekirjoituksia milloin minkäkin ''perinnön'' nimissä - jotta siirtyisi puoli-ilmaiseksi hänelle. Ahneus ei tunne rajoja, kun oma äitinsä vielä tätä tähän näkyvästi ajaa.

On henkinen kuolema tyttärelle (joskus jopa fyysinen) tyttärelle, kun hän menettää häntä aina tukeneen isänsä varhain ja jäljelle jää ''pariskunta'', jonka kateus ja kostonhimo nousee yli mielikuvitusrajojen. Tulee mieleen Tuhkimot ja Lumikit, eikä ne tainneet olla edes satuja..

ehkä rakkaus on illuusio. ehkä se mitä kutsumme rakkaudeksi, onkin jotain tarvitsevuuden kokemusta ja kun lapsi kasvaa vanhemmaksi sitä ei voi hallita ja silloin se tarvitsevuuden kokemus vähenee ja se niinsanottu rakkauskin katoaa. 

Kun lapsi siirtyy äidin hoidosta päivähoitoon-tapahtuu jo irtautumista.

Kouluun siirtyessä lapsen pitää alkaa elää omaakin elämäänsä-irti kodist-irti äidistä.

Murrosiässä viimeistään pitäisi irrottautua äidistä!

Äiti on ihminen myös-äitiys on vaihe hänen elämässään-joka päättyy kun lapsi aikuistuu ja perustaa oman perheensä ja tulee äidiksi ja isäksi.

Mitä ihmettä sen äidin pitäisi olla?

Elä sinä vain oma elämäsi.

Katso muutama luontodokumentti televisiosta, niin ymmärrät asioita paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Kun lapsi siirtyy äidin hoidosta päivähoitoon-tapahtuu jo irtautumista.

Kouluun siirtyessä lapsen pitää alkaa elää omaakin elämäänsä-irti kodist-irti äidistä.

Murrosiässä viimeistään pitäisi irrottautua äidistä!

Äiti on ihminen myös-äitiys on vaihe hänen elämässään-joka päättyy kun lapsi aikuistuu ja perustaa oman perheensä ja tulee äidiksi ja isäksi.

Mitä ihmettä sen äidin pitäisi olla?

Elä sinä vain oma elämäsi.

Katso muutama luontodokumentti televisiosta, niin ymmärrät asioita paremmin.

Todella monella se äiti nimenomaan kasvattaa lapsen takertumalla. Ja tunkemalla.

Kälyt palaa tasaisin väliajoin äidin helmoihin ja äitinsä nauttii, kun saa "parhaan ystävänsä" kotiin. Yhtään oikeaa ystävää ei ole.

Samaten hän takertuu poikaansa sairaalloisesti. Tunkee, urkkii, takertuu ja tunkee.

Vierailija kirjoitti:

Kun lapsi siirtyy äidin hoidosta päivähoitoon-tapahtuu jo irtautumista.

Kouluun siirtyessä lapsen pitää alkaa elää omaakin elämäänsä-irti kodist-irti äidistä.

Murrosiässä viimeistään pitäisi irrottautua äidistä!

Äiti on ihminen myös-äitiys on vaihe hänen elämässään-joka päättyy kun lapsi aikuistuu ja perustaa oman perheensä ja tulee äidiksi ja isäksi.

Mitä ihmettä sen äidin pitäisi olla?

Elä sinä vain oma elämäsi.

Katso muutama luontodokumentti televisiosta, niin ymmärrät asioita paremmin.

Olet ensimmäinen, joka ei ymmärrä mistä täällä puhutaan.

Vierailija kirjoitti:

"" ÄIDIT"". (sivut 155-156)

""Olin jo vuosia omassa praktiikassani kiinnittänyt huomiota siihen, miten usein naispotilaani kertoivat joutuneensa oman äitisä taholta kokemaan karua ja suorastaan emotionaaliseen hylkäämisen verrattavissa olevaa moitiskelua ja piittaamattomuutta.

Sellaista nähtiin tapahtuvan ei yksin lapsen ollessa pieni, vaan myöhemminkin, jatkuvasti, pitkälle aikuisikään saakka.

Tämä havainto toistui niin tiheästi, että aloin mielessäni kutsua näitä potilaitani ""äitivammaisiksi"". Tuon sanan keksin jo paljon ennen, kuin minulle alkoi hahmottua uusi ""kotivammaisuus""- käsite.

Kun kerran olin keksinyt tämän ajatuksen, rupesin epäilemään, että ehkä juuri äidin aiheuttamat kiusat, lähinnä hänen osittamansa rakkaudettomuus kaikkine lieveilmiöineen saattoi olla perimmäinen syy sille, että asianomainen ylipäätään etsiytyi psykiatrin puheille.

Se ehkä selitti osittain myös, miksi psykiatrien odotushuoneissa aina istui vuoroaan odottamassa enemmän naisia, kuin miehiä.

Keskustelussa kävikin tavallisesti ilmi, että olin ollut oikeassa. Lopulta uskalsin melko pian mennä suoraan asiaan ja tiedustella minkälainen potilaani suhde äitiinsä oli ollut. Ja lähes aina, epämääräisenkin saiarudenkuvan muodostaman arvoituksen selityksenä, on lopulta paljastunut myrkyttynyt äitisuhde. Se säteilee aikuisen naisen elämään lukemattomin tavoin.

Yritän hahmotella, mitkä seikat olisivat luonteenomaisimpia äitivammasiten tragediassa. Pelkistän havaintoni kolmeen piirteeseen, kolmeen painajaiseen, jotka varjostivat heidän elämäänsä:

Itseluottamus ja omanarvontunne on pysyvästi vaurioitunut, ""En anasaite itselleni mitään hyvää"" , ""Minun ei ole lupa olla onnellinen"", ""Ei minusta ole siihen, eikä sellaisiin tehtäviin"". ""Ei kukaan voi minua rakastaa"".

Mielen taustalla on ärtyisän, vihaisen ja usein pilkallisen moitteen pelko. ""Pelkään jatkuvasti, niin mieletöntä, kuin se onkin:- Mitä äiti sanoo!""

Omaleimainen, pysyvä surunkaltainen alakuloisuus. ""Olen jäänyt vaille jotain tärkeätä elämässä, jotain sellaista mikä on auttamattomasti ohi ja jota koskaan en voi saada.

SE on kuin tienvarrelle peruuttamattomasti jäänyt kaunis rakennus, jonne olisin ehkä voinut päästä asumaan, jos minua ei olisi estetty"".

Kyseistä kirjaa löytyy käsittääkseni enään vain kirjastoissa, tai divareissa, johtuen Paloheimon kuolemasta muistaakseni vuonna 2002.

Äitivammaisuus!, 30.11.2005

Joka ikinen kohta täsmää, jopa se että unissa on toistunut tuo tienvarressa oleva talo. Omassa elämässäni olen tosi isossa kriisissä nyt, kun luulin löytäneeni rakkauden, aloin jopa uskoa, että minua rakastaa eräs mies. Nyt jouduin myöntämään, että eipä rakastanutkaan... Olen entistä enemmän hajalla.

Minun äitini ei koskaan jutellut kanssani tai ottanut minusta mitään selvää. Ei ole halannut koskaan, ei siis edes onnitellessa. Ruoan tuputtaminen oli lähinnä hellyyttä ja siinäkään ei tiennyt, mikä on minun lempiruokaani...

Samanikäinen anoppi on ihan samanlainen. Ei edelleenkään edes tiedä, minä vuonna minä, miniänsä, olen syntynyt. Ei tiedä edes oman poikansa pääainetta korkeakoulussa, ei lempiruokaa. Ei mitään.

Appi paasaa miten anopilla on "emon tunteet". Ne ilmenee siten, että anoppi tunkee meille ilmoittamatta esim aamukuudelta ja haukkuu minua seläntakana sukulaisille.

Tämä voisi olla siskoni kirjoitus. Hän on katkerin tuntemani ihminen ja kieltämättä me muut olemme iloisia ja helpottuneita siitä, että kanssaan ei tarvitse olla tekemisissä.

Joillakin isillä on omituinen kuva puolisostaan. Tai sitten isät pitävät omaa lastaan vahingoittavista "emoista"? Eihän äidit näytä isän läsnäollessa tai kuulleessa lasta haavoittavia tekojaan. Korkeintaan joitakin ilkeitä näpäytyksiä, joihin vedoten saa puolisonsa uskomaan lapsen ylireagoivan ja itsensä näyttämään asialliselta, hyvältä kasvattajalta, enkeliltä. Taustalla on kuitenkin äidiltä tulleet paljon pahemmat loukkaukset, ne kuollettavat. Onko isät tyhmiä? Missä on näissä kyseisissä isissä oman lapsen suojelu- ja puolustusvietti?

Vierailija kirjoitti:

Joillakin isillä on omituinen kuva puolisostaan. Tai sitten isät pitävät omaa lastaan vahingoittavista "emoista"? Eihän äidit näytä isän läsnäollessa tai kuulleessa lasta haavoittavia tekojaan. Korkeintaan joitakin ilkeitä näpäytyksiä, joihin vedoten saa puolisonsa uskomaan lapsen ylireagoivan ja itsensä näyttämään asialliselta, hyvältä kasvattajalta, enkeliltä. Taustalla on kuitenkin äidiltä tulleet paljon pahemmat loukkaukset, ne kuollettavat. Onko isät tyhmiä? Missä on näissä kyseisissä isissä oman lapsen suojelu- ja puolustusvietti?

Juuri näin. Lapsuuteni pahin mahdollinen pelko oli jäädä kahden äitini kanssa. Sitä ahdistusta ja paniikkia on mahdoton kuvata. Joku kirjoitti aiemmin matelemisesta, mutta monta kertaa oli tilanne, jossa olisi tehnyt mennä maahan maksamaan ja tuloilla häntä lopettamaan. Hänen nauttiessa vallasta. Itken, kun ajattelenkin asiaa.