Onko kauheaa, kun haluaa olla rauhassa lapsiltaan?

Tuntuu, että se on nykyään vain todella vaikeaa, kun lapset eivät enää leiki isoina ryhminä pihoilla. Jos lapsi jumahtaa tietokoneelle, niin antaahan se olla rauhassa, mutta miten epäterveellistä lapselle... Vanhemmuus on vaikeaa ja raskasta meille, jotka välitämme lapsistamme, mutta kaipaamme omaa rauhaa päivittäin.

Sinänsä perhe on minusta mukava olla, mutta kaipaan sitä yläluokan tapaa, jossa lapsille on lastenhoitajia, niin aikuiset saavat olla halutessaan rauhassa. Itse leikin lapsena niin paljon ulkona ja olin kerran viikkoon isälläni, että äiti sai olla rauhassa minusta jo tietyn ikäisenä aika paljon varmaan.

Vai ajatteleekohan lapset, ettei äiti välitä heistä, kun haluaa olla rauhassa heiltä?

Kumma ettei kukaan sadan lapsen äiti ole jo hyökännyt mölisemään, miten viihtyy mieluummin lastensa passaajana ja kanssa, kuin aikuiselämää viettäen.

Onpa mukavasti yläpeukkuja, eikä yhtään alapeukkuja, vaikka tämä on minun aloitukseni.

ap

Lapsuus on lyhyt aika. Kannattaa miettiä millaiset suhteet haluaa silloin luoda lapsiinsa.

Oma aika on varmasti kaikille tarpeen että jaksaa olla hyvä äiti, mutta kannattaa miettiä mikä määrä sitä omaa aikaa riittää ja kuinka paljon lapsi tarvitsee yhteistä aikaa.

Oma äitini oli hyvin etäinen ja itsekäs kun olin lapsi. Mutta koko aikuisikäni hän on roikkunut minussa hirveänä riippana.

Silloin ei jaksanut seuraani kun sitä olisin tarvinnut ja nyt syyllistää kun ei saa tarpeeksi aikaani eikä saa olla joka päivä viettää aikaa kanssani.

Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän hän takertuu minuun 😞

Olen jo nelikymppinen enkä usko että tilanne tulee tästä korjautumaan.

Vastaus kysymykseesi: ei ole.

Mä en usko ikinä roikkuvani lapsissani. En tiedä millaiset suhteet heihin luo se, että äiti tarvitsee paljon omaa aikaa. Heillä on isä, joka on läsnä, eli yksin eivät joudu selviytymään. Olen vain ihmeissäni, ettei kukaan hauku nyt minua, ilmeisesti saman asian sanominen eri lailla sai aiemmin ihmiset raivoamaan mulle paskavanhempaa.

Äitini halusi olla rauhassa minusta kun olin lapsi.

Nyt minä haluan olla rauhassa hänestä mutta ei mene perille. Soittelee ihan jatkuvasti ja yrittää koko ajan tulla kylään ja vinkuu että pitää tulla käymään ja kyselee että miksi en käy.

Ahdistaa.

Ei. Mäkin haluan olla joskus rauhassa noista apinoista. Mutta kivoja ne on ja sitten taas jaksaa riehua, kun on tehnyt jotain aikuismaista välillä.

Minun vanhempani eivät soittele melkein koskaan. Tuntuu niin, ettei he välitä minusta. Mutta ei se mitään, pahmpaa on se, että äiti soittaa ja osoittaa omalla tavallaan, että välittää eli haukkuu kaiken mitä mä teen. Varmaan siinä onkin virheitä, mutta...vittuako mä niitä pystyn korjaamaan. Sittenhän oisin täydellinen.

ap

Vierailija kirjoitti:

Eikä ole kokoajan käytettävissä, vaikka onkin kotona? Mua ei ainakaan kiinnosta lasten jutut koko aikaa.

Ei ole kauheaa haluta olla lapsistaan erossa, jos lapset ovat aikuisia eivätkä asu kotona. Muuten, sitä niittää, mitä kylvää.

Onkohan joku mun arvostelijoista itse jättänyt lapset tekemättä, koska tiesi tarvitsevansa paljon omaa aikaa ja epäili siksi olevansa huono äiti? Ja nyt raivotaan mulle, koska se helpottaa omaa pettymystä lapsettomassa elämässä? Onhan kaikessa puolensa, ja siis lapsettomuus omana valintana on täysin ok. Mutta jos se ei ole vapaa valinta vaan kokee, ettei vain pysty?

ap

Kyllä minä väsyn siihen että pitää olla koko ajan saatavilla. Esim koululaisten kesälomat on raskaita juuri siksi. Jo ihan lenkki koiran kanssa tai puutarhatyöt auttaa. Rakkain "harrastukseni" on ajella katselemassa pihoja. Nyt minulla on pieni kasvihuone, jossa käyn istumassa jakkaralla ihan hiljaa.

Tottakai on ihanaa välillä olla rauhassa lapsilta! Tuollahan ne pihalla touhuavat kaiket päivät naapureiden lasten kanssa. Asutaan rauhallisella okt-alueella. On kyllä ihanaa myös olla lastenkin kanssa, mutta tuskin kukaan jatkuvasti sitä aidosti jaksaa.

Ei kukaan jaksa olla aina jonkun toisen kyljessä kiinni ja viihdyttää. Taapero/vauva on tietenkin eri asia, mutta sanoisin että on epänormaalia lapsenkin kehityksen kannalta olla koko ajan kiinni äidissään.

Jotkut jaksavat toisten seuraa koko ajan ja he saattavat jopa kärsiä hetkellisistäkin yksinoloista. Minä en ole tälläinen ja olenkin sanonut isommalle lapselle, että nyt on äidin oma rauhoittumishetki ja lapsi voi leikkiä vaikka huoneessaan sen aikaa, jollei halua mennä ulos/kavereilleen.

Ihmettelen miten isommat koululaisetkin ovat nykyään jatkuvasti huvitettavissa. Ei koske vain meidän lapsia, lasten kaverit jäävät myös roikkumaan aikuisen seuraan mielellään.

En jaksa tuntea syyllisyyttä, tiedän viettäväni lasteni kanssa aikaa paljon enemmän kuin omat vanhempani ikinä.

Mun on pakko hankkia oma erillinen asunto, jossa saan tehdä asioita rauhassa, joita kotona ei pysty. Kuten katsoa teeveetä ja ajatella. Olen ollut kotona todella pahantuulinen ja se on purkautunut lapsiin, kun en ole saanut olla tarpeeksi rauhassa. Keväällä oli todella kuormittava elämäntilanne, ja sain vain tuntea olevani paska kun annan sen vaikuttaa kaikkeen ja jaksamiseen ja lapsiin päin.

ap

Kivikissaäiti kirjoitti:

Onpa mukavasti yläpeukkuja, eikä yhtään alapeukkuja, vaikka tämä on minun aloitukseni.

ap

Lapsettomat teinit liikenteessä.

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Onpa mukavasti yläpeukkuja, eikä yhtään alapeukkuja, vaikka tämä on minun aloitukseni.

ap

Lapsettomat teinit liikenteessä.

On niitä 4-kymppisiä lapsettomuudestaan ja perheettömyydestään katkeria palstalaisia täällä kuitenkin nytkin. Tai en ole varma, mikä heillä viiraa, mutta olen epäillyt tuota.

ap

Ja eikö ole sellaisa lapsilleen omistautuneita äitejä, joiden pitää suunnilleen saada olla koko hereilläoloaikansa lapsilleen läsnä? Kammoksuttaa sellainen. Hekin ovat kärkkäinä haukkumaan niitä, jotka haluavat omaa aikaa.

ap