Anttu Harlin: ”Vanhemman pitää rohkaista lasta uskomaan, että hän onnistuu missä vain”

Molemmat

Mun isän puolen suvussa on tuollaista asennetta, mutta äitini oli minua lannistava narsisti. Koitan päästä tuohon isän puolen ajatustapaan. Se on oikeasti tosi voimaannuttavaa. Mutta mulle ei kukaan sanonut, että kelpaan vaikken onnistu olemaan positiivinen, tai saa aikaan mitään, eli tosiaan, sitäkin tarvitaan.

Eiko ole parempi sanoa, etta kaikkea kannattaa kokeilla, jos kiinnostaa, eika sen ole valia, vaikka tulee epaonnistumisia?

Tosiasia tietysti on, etta kukaan meista ei satavarmasti kykene mihin vaan, toki elama sen itsessaan jo opettaa (yllari, emme lopun ikaamme pida 100% totuutena kaikkea, mita vanhemmat ovat sanoneet, kun olimme pikkulapsia, jo koulussa ja harrasteissakin lapset altistuvat realismille, halusi vanhempi sita tai ei). Ei kaikilla ole edes haaveita olla mitaan huippua, mutta tietysti teoriassa tuollainen periaate, etta kykenee mihin vaan saattaisi jonkun vahan pakkomielteisen tyypin kohdalla johtaa melkoiseen shokkiin, kun todellisuus iskee vastaan ja kriiseihin. On hienoa, etta uskoo omaan erityisyyteensa, kunhan muistaa, etta kaikki muutkin ovat omalla tavallaan erityisia. Sellaiset tyypit, joilla on todella jarkkymaton usko omaan erinomaisuuteensa ja jotka viela aikuisiallakin dissaavat muiden suoritukset silla, etta hekin kykenisivat niihin jos viitsisivat, ovat todella rasittavia. Tosin en tieda kumpuaako tuo varsinaisesti kasvatuksesta vai ihan vaan persoonasta.

Eihän tämä ole joko-tai - kysmys. Kyseessähän on se, kuka tavoitteen asettaa, lapsi itse vai vanhemmat. 

Ihan omasta kokemuksesta voin sanoa, etten olisi isäni mielestä saanut hakea yliopistoon, kun AMK riittää (eli ei kysymys edes mistään huipusta vaan ihan koulutusasteen valinnasta). Olin hiljainen, yksinäinen nuori, joka sai ainot onnistumisen elämykset koulussa - mutta tästäkin olisi pitänyt luopua, koska alempikin koulutus riittää - niin riittää mihin? 

Toisaalta tie huipuille on kivinen ja nekään, jotka kovasti yritätvät, eivät välttämättä onnistu. Mutta jos lapsi itse lähtee kipuamaan, niin ei ole aikuisen tehtävä sanoa, ettei tuosta mitään tule. 

Realisimia toki kannattaa harjoittaa.Kukaan ei voi valloittaa jokaista huippua, mutta on myös tärkeää, että lapsi ymmärtää, että tavoitteiden eteen pitää tehdä työtä. Jos työmäärä tuntuu liian suurelta, on tavoite todennäköisesti väärä. Tällä siis tarkoita niitä, jotka haluavat supertähdiksi musiikissa/ näyttelemisessä/ urheilussa jne. mutta aika menee harjoittelun sijasta maineesta haaveilemiseen. 

Samaa mieltä Antun kanssa, juttua lukematta.

Minulle vanhemmat ovat hokeneet tuota "pystyt mihin vain" ja olleet niin ylpeitä ja polleita, että kun nuorena aikuisena huomasin etten todellakaan pysty mihin vain vaan olen myös heikko, keskeneräinen, riittämätön, niin sitä oli mahdoton myöntää omille vanhemmille ja hakea sieltä mitään tukea, kun hävetti rikkoa se vanhempien illuusio oman lapsensa täydellisyydestä. Ja oli tunne, että sen sijaan että sieltä olisi saanut ymmärrystä ja hyväksyntää niin olisivat vain inttäneet vastaan että "pystytpäs" ja "osaatpas" ja "pärjäätpäs". Joo, on kurjempiakin kohtaloita kuin lapseensa uskovat vanhemmat, mutta tuossa vaiheessa ajauduttiin aika erilleen ja salasin vanhemmilta ison osan elämästäni, vaikka todellisuudessa olisin varmaan tarvinnut heidän(kin) tukeaan.

Minä ainakn uskon, että voisin olla mitä vaan, jos haluaisin. Mutta en itseasiassa halua, koska ei kiinnosta tehdä sitä työmäärää. Jo 2-vuotiaana olin tokaissut, että osaan soittaa viulua. Niin, siis kunhan ensin opetetaan, niin kyllä osaisin.

up

Epärealistista amerikkalaista unelmaa syötetään Suomessakin. Miksi?

Tuollaisesta epärealistisesta asenteesta voi myös kummuta katteeton itsetunto, joka johtaa suuriin pettymyksiin. 

Minusta parempi todeta lapsen vahvuudet ja antaa arvo toisillekin, jotka ovat parempia jossain asiassa. 

Kaikkea saa yrittää, mutta on väärin luoda mielikuva siitä, että kaikessa onnistuu. Ennen yrittämistä ketään ei mollata eikä sen jälkeen. Se on selvä!

Mulla ei ole vielä omia lapsia, mutta itse näkisin oman lapsuuteni kautta, että jokin kultainen keskitie olisi ehkä se paras.

Mua ei lapsena kannustettu eikä kehuttu käytännössä missään. Lähinnä kuulin vain kritisiointia ja sitä "realistista" näkökantaa. Nykyään olenkin tietyissä asioissa hyvin ankara ja itsekriittinen ja ruoskin itseäni valtavasti pienistäkin asioista. Ns. mikään ei riitä. 

Omille lapsille haluaisin opettaa, että heillä on mahdollisuus oppia ja kokeilla myös virheiden kautta, epäonnistumisista huolimatta he ovat riittäviä eikä omille vanhemmille tarvitsisi todistella mitään. Pyrkisin rohkaisemaan ja tukemaan, mutta myös kunnioittamaan lapsen omaa tahtoa (ei siis esim. pakottaisi opiskelu- tai uravalinnoissa niihin omiin mieltymyksiin). 

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakn uskon, että voisin olla mitä vaan, jos haluaisin. Mutta en itseasiassa halua, koska ei kiinnosta tehdä sitä työmäärää. Jo 2-vuotiaana olin tokaissut, että osaan soittaa viulua. Niin, siis kunhan ensin opetetaan, niin kyllä osaisin.

Tassa on juuri esimerkki siita arsyttavasta asenteesta, mihin tuollainen kasvatus voi johtaa.

Tosiasiassa et tieda ennen kuin olet kokeillut kykenetko johonkin. Toki jotkut asiat ovat helposti kenen tahansa opittavissa  (ehka viuluakin jotenkuten oppii, mutta hyvin soittaminen on aivan eri asia), mutta monissa asioissa kuten urheilussa menestys tarkoittaa maaritelmallisesti sita, etta on parempi kuin tuhat muuta. Vain lapsellinen narsisti vaittaa lahtokohtaisesti, etta kykenisi siina menestymaan jos vain viitsisi. Samaten esim vaitoskirjan tekemisessa pitaa paitsi olla akateemisesti kyvykas niin pitkajanteinen ja ahkera. Ja jos pitkajanteisyytta ja ahkeruutta ei ole lukupaan lisaksi, niin henkilo yksinkertaisesti ei ole kyvykas silla tavalla, mita sellainen projekti vaatii.

Ei se kyllä nyt noinkaan mene. Kannustaa omien edellytysten mukaan.

Jos uskottelee, että pystyy mihin vain, tulee lapselle käsitys että hänen PITÄISI PYSTYÄ MIHIN VAIN, jos ja kun hän ei pystykkään mihin vain, niin miltä se tuntuu siitä lapsesta sitten?

Minulla on adhd, olen lapsuuteni elänyt niin, että minulle on toitotettu miten minun pitäisi pystyä siihen ja pitäisi pystyä tähän, mutta en ole silti pystynyt (tukea en ole siihen pystymiseen tietenkään saanut), luuletteko, että tällainen on parantanut itsetuntoani vai uskotteko että se on latistanut sitä?

Siis, vanhemmat asettaa tavoitteet ja tekee selväksi, että kaikkien pitää ne saavuttaa, muut sisarukset saavuttaa ne tavoitteet, mutta minä en saavutakkaan. Mikä minussa sitten on vikana, kun en saavuta tavoitteita, jotka kaikki muut saavuttaa?

Diagnoosin sain vasta aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakn uskon, että voisin olla mitä vaan, jos haluaisin. Mutta en itseasiassa halua, koska ei kiinnosta tehdä sitä työmäärää. Jo 2-vuotiaana olin tokaissut, että osaan soittaa viulua. Niin, siis kunhan ensin opetetaan, niin kyllä osaisin.

Minä haluaisin soittaa kitaraa, mutta somerni ovat niin lyhyet, että kitaran soittaminen on minulle mahdotonta.

Haluaisin olla koripalloilija, mutta olen 157cm pitkä.

Haluaisin arkkitehdiksi, mutta minulla on hahmotushäiriö.

Nämä vain hyvin karkeita ja selkeitä esimerkkejä, ihmisissä on eroa monissakin henkisissä ominaisuuksissa, jotka eivät näy päälleppäin, mutta jotka kyllä vaikuttavat siihen mitä se ihminen voi saavuttaa, vaikka käyttäisi kaikki voimansa saavutustensa eteen.

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakn uskon, että voisin olla mitä vaan, jos haluaisin. Mutta en itseasiassa halua, koska ei kiinnosta tehdä sitä työmäärää. Jo 2-vuotiaana olin tokaissut, että osaan soittaa viulua. Niin, siis kunhan ensin opetetaan, niin kyllä osaisin.

Heh, tulee mieleen tämä tapaus: 

Meillä oli kylässä nelivuotias musiikkisuvun vesa, joka hipelöi kodisamme olevaa viulua kiinnostuneesti. 

Käytiin seuraava keskustelu: 

Minä: Osaatko soittaa viulua? 

Pikkumies: En tiedä....en ole koskaan kokeillut. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakn uskon, että voisin olla mitä vaan, jos haluaisin. Mutta en itseasiassa halua, koska ei kiinnosta tehdä sitä työmäärää. Jo 2-vuotiaana olin tokaissut, että osaan soittaa viulua. Niin, siis kunhan ensin opetetaan, niin kyllä osaisin.

Minä haluaisin soittaa kitaraa, mutta somerni ovat niin lyhyet, että kitaran soittaminen on minulle mahdotonta.

Haluaisin olla koripalloilija, mutta olen 157cm pitkä.

Haluaisin arkkitehdiksi, mutta minulla on hahmotushäiriö.

Nämä vain hyvin karkeita ja selkeitä esimerkkejä, ihmisissä on eroa monissakin henkisissä ominaisuuksissa, jotka eivät näy päälleppäin, mutta jotka kyllä vaikuttavat siihen mitä se ihminen voi saavuttaa, vaikka käyttäisi kaikki voimansa saavutustensa eteen.

Henkiset ominaisuudet: lyhyet sormet ja 157 cm:n pituus? 

Eivätkö nämä juuri näy päälle päin? Hahmotushäiriökin tulee esiin yleensä ihan arjen toiminnoissa. 

Kyllä sen yleensä pienemmälläkin tutustumisella näkee kenestä mihinkin on geneettisten ominaisuuksien perusteella. Tahdonvoima ja kiinnostuksen kohteet vaihtelevat kovasti. 

No tunnen tapauksen, jossa lasta kannustettiin jatkuvasti ja kaikesta pienestäkin tavallisesta kehuttiin kovasti. Mieluiten kaikkien kuullen. Myös sukulaisten piti osallistua kuorossa kehumaan tätä lasta, vaikkei tämä niin erikoista tehnyt. Piirustelut oli aina muka Picassoa.

Kun hän kasvoi, oli luulot itsestään kovat. Kavereita ei oikein saanut, koska hänet kai koettiin ärsyttävänä itsekehuskelijana. Kaiken piti aina olla parasta, kaikki piti saada mitä halusi ja rahaa paloi yli varojen. Kun tuli elämässä ensimmäiset pettymykset vastaan, olikin kamala paikka, kun hänenhän piti olla paras ja voittaja. Masentui ja alkoi huumekundiksi. Nyt jo itsemurhan tehnyt.

Luulen, että nämä epärealistiset oletukset ja kuvitelmat ahdistivat.

Vierailija kirjoitti:

No tunnen tapauksen, jossa lasta kannustettiin jatkuvasti ja kaikesta pienestäkin tavallisesta kehuttiin kovasti. Mieluiten kaikkien kuullen. Myös sukulaisten piti osallistua kuorossa kehumaan tätä lasta, vaikkei tämä niin erikoista tehnyt. Piirustelut oli aina muka Picassoa.

Kun hän kasvoi, oli luulot itsestään kovat. Kavereita ei oikein saanut, koska hänet kai koettiin ärsyttävänä itsekehuskelijana. Kaiken piti aina olla parasta, kaikki piti saada mitä halusi ja rahaa paloi yli varojen. Kun tuli elämässä ensimmäiset pettymykset vastaan, olikin kamala paikka, kun hänenhän piti olla paras ja voittaja. Masentui ja alkoi huumekundiksi. Nyt jo itsemurhan tehnyt.

Luulen, että nämä epärealistiset oletukset ja kuvitelmat ahdistivat.

Tässäpä kiteytyi koko suomalainen sielunmaisema.

Lohdutonta.

Mut on kasvatettu niin että omia unelmia kannattaa aina tavoitella ja tehdä töitä niiden eteen, Mutta jos jostain syystä ei onnistu onpahan yrittänyt ja tekee sitten jotain muuta. Kukaan ei ole paras kaikessa, mutta kovalla harjoittelulla saavutetaan joskus ihmeitä. Luovuttajat ei ikinä voita ja voittajat ei ikinä luovuta.