Kuinka pitkiä aikoja miehenne viettävät kotimaassaan?
Oma mieheni lähtee kuukaudeksi kotimaahansa. Aika tuntuu mielestäni kauhean pitkältä.
Hän ei ole nähnyt sukulaisiaan kohta neljään vuoteen, joten ymmärrän, että puhuttavaa varmasti riittää. Mieheni puhui ensin kahden kuukauden reissusta, mutta älähdin siihen, että aika on liian pitkä. Kuukauden pystyn jotenkin käsittämään.
Itselläni ei ole vahvoja siteitä sukulaisiin, eikä edes vanhempiini. Voin olla kuulematta heistä aikoihin, eikä se pahalta tunnu. Olen tottunut.
Olisi ollut myös hienoa lähteä mukaan, mutta siihen mieheni ei suostunut. Haluaa tavata sukulaisiaan rauhassa ja päästä irti suomalaisesta kulttuurista kokonaan hetkeksi, mukaan lukien myös minusta. Hieman kyllä loukkaa.. Mutta toisaalta ymmärrän.
Miten te olette kokeneet pitkät erot, vai oletteko lähteneet miehenne mukana?
Kommentit (26)
Niin,sietämättömän pitkä aika minusta.. Mies on halunnut rentoutua yksin,enkä ole mukaan päässyt. Eipä tuo ole kovin kaipaillut ainakaan soittojen vähyyden perusteella. Joskus on puhellut yhdessä menosta, mutta sitten kuitenkin itse suunnitellut matkansa kaikessa hiljaisuudessa. Kyllähän sinne kotimaahan on ikävä. Itse vaikea sanoa,miten paljon ikävöisi Suomeen. Yleensä me suomalaiset " kasvamme irti" vanhemmistamme,mutta joissakin kulttuureissa ollaan aina kiinni siinä lapsuuden perheessä. Itsekin voin olla viikkoja soittamatta vanhemmilleni! Hirveää! Näemme vielä harvemmin.. Mutta toisaalta soitamme heti,jos on jotain erikoisempaa..
ollaan asuttu Suomessa ensi kesänä 2 vuotta eikä mies vielä ole kotimaassa lomaillut. Äitinsä oli täällä 2 viikkoa viime syksynä kylläkin.
Ensi vuodenvaihteeksi on tarkoitus mennä Keniaan about kuukaudeksi. [b] Siis koko perheen! [/b] Se on ihan itsestäänselvyys meillä, että minä ja poika menemme mukaan. Epäilen vahvasti, että ilman meitä edes menisi. Jos en itse haluaisi mennä niin sitten ehkä voisi mennä pojan kanssa, mutta sitä minä en taas kestäisi, niin pitkää eroa lapsesta. Eikä mieskään varmasti mielellään ilman minua menisi.
jos ei mies lähde mukaan;)
Kuukausi on ihan sopiva aika (ja mieluummin niin päin että minä olen anoppilassa ja mies Suomessa), pari kuukauttakin menee.
Miehelleni ei tulisi mieleenkään lähteä kotimaahansa yksin - olen ehdottanut että lähtisi yksin tai lasten kanssa.
hän ei ymmärtänyt ehdotusta ollenkaan. " Äitini luulisi että olemme eroamassa tai muuta sellaista."
Yhdessä, koko perheen voimalla olemme lähdössä kuukaudeksi kesällä.
Jos pidemmäksi ajaksi pitäisi mennä, niin sitten minä ja tyttö mukaan... Mutta se on tietenkin ihan eri asia, jos kotimaa on todella kaukana ja liput kalliita. Ei sitä varmaan sitten ihan viikon vuoksi lähtisi tuhansia (?) euroja polttamaan... Albaniaan nyt lentää 400e:lla menopaluu ja Kreikkaan jopa kahdella sadalla...
mutta viime kesänä mies lähti yksin (veljensä perheen kanssa tosin) kotimaahansa neljäksi viikoksi. Itse en päässyt mukaan töiden takia. Mies matkustaa mieluummin yhdessä ja seuraavalle reissulle minäkin lähden taas mukaan.
Matka Albaniaan saa siis viela odottaa, mutta ehdottomasti yhdessa mennaan, kun sen aika tulee. Onneksi miehen vanhemmat olivat taalla kaymassa viime kesana, mika helpotti miehen koti-ikavaa.
Minun mies kävi kerran Eurooppassa sukuloimassa eikä toiste lähe yksin kuulema. Minusta hän voisi mennä yksinkin ihan hyvin koska kahdesta menee tietty enempi kuluja.
Miehelleni on suku erittäin rakas, hän soittaa kotia pari kertaa kuussa pitkiä puheluja ja koti-ikävä on valtava!
Ymmärrän kyllä häntä ja olen itsekkin sukurakas ja soitan joka päivä , joskus parikin kertaa päivässä, minun omalle pienelle äiti-kullalleni :).
Mutta syksyllä sitten menemme yhdessä kultani kotimaahan, vihdoinkin yli kahden vuoden tauon jälkeen!
Jos rahavarat sallii ;)
Tuskinpa tässä nyt vielä tämän vuoden puolella miehen kotimaan suuntaan reissataan... vastahan tuo tänne saatiin ;) Mutta mitään muuta syytä miehen yksinmatkustamiselle ei kyllä tule mieleen kuin se, et taloudellinen tilanne ei koko porukan matkaa sallisi. Kyllä meillä asiasta keskustellessa kuitenkin kokoajan käytetään " me" -muotoa.
Tuntui hirmu pahalta
Hayfa:
Olisi ollut myös hienoa lähteä mukaan, mutta siihen mieheni ei suostunut. Haluaa tavata sukulaisiaan rauhassa ja päästä irti suomalaisesta kulttuurista kokonaan hetkeksi, mukaan lukien myös minusta. Hieman kyllä loukkaa.. Mutta toisaalta ymmärrän.
Mä en ymmärtäisi... olet kyllä uskomattoman pitkämielinen vaimo :) Oletko koskaan tavannut miehesi perhettä? Pidättekö muuten perheeseen ja sukuun yhteyttä? Eikö heitä ihmetytä, ettet lähde mukaan?
Hmm, siitä pitkämielisyydestä en mene takuuseen.. (: Oikeasti olen aika hel****n temperamenttinen ja ennenkaikkea sikavaikea. Olen vaan yrittänyt niellä kiukkuni, koska olen huomannut, että jos rupean repimään pulttia, niin sitten revin totaalisesti ja sen jälkeen kaikki on sekaisin. Itsehillintä on päivän sana.
Mies soittaa kotimaahansa ehkä kerran, pari kuukaudessa ja kyselee kuulumisia. Huutelen salameja sinne väliin sitten. Koskaan en ole heitä tavannut, enkä olisi voinutkaan, koska mies sai oleskeluluvan vasta äskettäin.
Mies perusteli soolomatkaansa mm. myös sillä, että en osaa maan kieltä ja mies joutuisi olemaan tulkkina koko ajan. Hän halusi olla vapaa rajoitteista. Hän on kertonut, kuinka kavereitaan on ottanut kaaliin, kun vaimo on lähtenyt mukaan, koska joutuivat olemaan niin paljon vaimon tukena. Mä en toisaalta ymmärrä tuollaista, koska miksi mennä naimisiin, jos kerran vaimo on persona non grata. Onkohan tämä vaan länsimainen ajattelutapa, että naimisiin mennessään mies ja vaimo ovat yhtä ja lojaaleja eniten toisilleen? Että vaimoa/miestä ei syrjäytetä esim. sukulaisten takia.
Ollaan sovittu, että seuraavalla kerralla mennään yhdessä, luultavasti Ramadanina. Mutta kyllä tämä kurjalta tuntuu olla erossa. Pillityttää koko ajan. Yksinäinen olo, siksi mä täällä kai tilitänkin. Ja pakko syntisenä ihmisenä myöntää, että tunnen jonkinlaista kitkerää kateutta siitä, että mieheni pääsi matkustamaan ja viettämään " vapaa-aikaa" ilman velvoitteita.
Koko ajan hoin miehelle, että olen onnellinen hänen puolestaan, kun vihdoin pääsee lähtemään, ja tokihan olin onnellinen aistiessani sen jännityksen ja odotuksen, mitä hän tunsi, vaikka kateus puristikin sydäntä.
" Mä en toisaalta ymmärrä tuollaista, koska miksi mennä naimisiin, jos kerran vaimo on persona non grata. Onkohan tämä vaan länsimainen ajattelutapa, että naimisiin mennessään mies ja vaimo ovat yhtä ja lojaaleja eniten toisilleen? Että vaimoa/miestä ei syrjäytetä esim. sukulaisten takia."
Kerran oltiin koko perhe kolme kk, jonka jälkeen mun matkustelukiintiö täynnä. Musta mukavaa olla välil yksisteen. Viimeks mies otti lapsen reissuun mukaan ja minul oli kuukauden loma :)
enkä kyllä ymmärtäisi jos olisin miehelleni " riesa" matkalla ja kieltäisi tulemasta!!!
Ne kerrat kun on käynyt yksin pakottavasta syystä, on kärsinyt yksinäisyydestä ja koti-ikävästä. Haluaa mieluummin " omaa" perhettään matkaseuraksi.
Irtiotoksi riittää vaikkapa tallinnanristeily tms. puolin ja toisin.
Koska asut Suomessa suomalaisena, sun on vaikea tajuta miten ainutlaatuista se on käydä kotimaassaan. Itse ulkosuomalaisena tiedän että vaikka mä käyn monta kertaa vuodessa Suomessa, sitä aina odottaa että pääsis käymään taas ja niin pitkäks aikaa kun mahollista. Mun mies oli justiin Pakistanissa 6 vuoden jälkeen ja jopa 3kk!!! Mä en pistänyt yhtään vastaan, päinvastoin, olin iloinen että hänkin pääsee näkemään perhettään, kavereitaan ja kotimaataan. Mulla on meinaan ollut niin huono omatunto kun ite oon käynyt Suomessa usein ja hän ei oo päässyt omaan kotimaahansa.
Se 3kk meni hujauksessa! Alku oli hankalaa. Kun kuuli hissin äänen niin sitä aatteli että se tulee varmaan kotiin kunnes muisti että ai niin eihän se tuu pitkään aikaan, mutta sit siihen tottu että se oli poissa ja yhtäkkiä se oli taas keskuudessamme. Miehen poissaolo on vaikuttanut lapseen eniten. Poika on ollut niin isin poika. Joka kerta kun mies lähti ulos niin poika nosti valtavan metelin, se selvästi luuli aina että isi ei tuu pitkään aikaan takasin. Kotona se on kokoajan isin kimpussa. Mies on joutunutki nukuttamaan, ruokkimaan ja vaihtamaan vaipan, halus tai ei sillä jos ois kieltäytynyt niin silloin ois pieni suuttunut! (toki kyl mäki sain välillä tehä tota kaikkea =)).
Mutta siis... jos hän haluaa olla pitkän tauon jälkeen kotimaassaan kuukausi kaks tai kolme niin älä estä. Usko mua, kotimaassa käynti on jotain aivan ihanaa!
Mun mies oli yksin kotimaassaan noin 4 viikkoa, itse en tuolloin lähtenyt koska en olisi saanut töistä kuukautta lomaa ja rahaakaan ei olisi oikein ollut.Tuolloin mies oli asunut Suomessa 4 vuotta käymättä kertaakaan kotimaassaan. Miehen piti lähteä myös tänä keväänä yksin, mutta kesällä syntyvä vauva aiheutti sen, että mies päätti ettei lähdekään. Ei oikein rahat ois riittänyt kalliiseen matkaan ja kaikkeen mitä vauvalle pitää ostaa( isoveikalle sänky, kaksostenrattaat, turvaistuin jne). In sha Allaah mennään koko perhe sitten puolentoista vuoden päästä, sitten vasta koska miehen kotimaahan pienten lasten kanssa ei kannata mennä kuin marraskuu-maaliskuu välillä, siellä on niin kuumaa ja kosteeta!
ja joskus aika erossa tekee todella hyvää kun se on molempien yhteinen päätös. Kysyisin kyllä mieheltä mikä sinun läsnäolossasi häiritsee sukuloimista??? Että haluaa kotimaahansa on luonnollista MUTTA se kielto lähteä mukaan???
Mies tuppaa olemaan sitä mieltä, että puolison voi vaihtaa, vanhempiaan ei. Vanhemmilta on saanut elämän, huolenpitoa ja toivottavasti rakkautta ja se pitää maksaa takaisin.
Mulle tämä ei ole ollut ongelma, koska mies ajattelee myös mun ja lapsen etua. Mutta sen olen oppinut, etten kovin herkästi hänen nyt jo edesmenneitä vanhempiaan arvostele.
Mies muuten närkästyi mulle, kun aikoinaan kerroin raskaudestani ensin siskolleni (kun sattui kysymään), mutten halunnut välittömästi informoida vanhempiani.
pci:
" Mä en toisaalta ymmärrä tuollaista, koska miksi mennä naimisiin, jos kerran vaimo on persona non grata. Onkohan tämä vaan länsimainen ajattelutapa, että naimisiin mennessään mies ja vaimo ovat yhtä ja lojaaleja eniten toisilleen? Että vaimoa/miestä ei syrjäytetä esim. sukulaisten takia."
Mieheni vanhempien luona vierailemme yhdessä. Kaksi kertaa koko avioliittomme aikana mies on mennyt yksin, toinen kerta oli paperihommelipakko, 10pv matka (ja varaa matkustaa vain yhdelle), ja toinen n. 5pv matka kun hänen isänsä sai sydänkohtauksen (vietti koko ajan sairaalassa).
älä nyt panikoi vaikka miehesi lähtikin yksin matkaan. Jos et ole käynyt miehesi kotimaassa koskaan, onkin ehkä parempi että menette sitten seuraavalla kerralla yhdessä. Nyt miehesi voi tavata perheensä, kaverinsa , sukulaiset " rauhassa" . Seuraavalla kerralla hänellä on hyvin aikaa näyttää sinulle nähtävyyksiä ja kierrättää kaikki kivat paikat, ilman että pitäisi stressata perheen ja suvun tapaamisista. Meillä ainakin meni hyvin näin.
Yritä nauttia " yksin olosta" , sitten kun miehesi palaa, on jälleennäkeminen ihanaa ja suhdekin tuntuu taas tuoreelta:)
Olen ollut yhtä kertaa lukuun ottamatta matkoilla mukana. Sen kerran, kun en ollut, en päässyt töiden takia lähtemään, mutta miehen oli " pakko" päästä, koska isä oli vakavasti sairas. Viipyi 2,5 viikkoa ja ikävöi kamalasti. Olihan mullakin ja tytöllä ikävä, mutta miehellä monta kertaa vaikeampaa.
Nyt on taas ollut puhetta, että jos kesällä/syksyllä lähdettäisiin, mutta työtilanteeni on jälleen sen verran epämääräinen. Alun perin suunniteltiin matkaa koko perhe n. vuoden kuluttua. Olen sanonut, että jos miehellä on Suomi-kiintiö täynnä, voi lähteä kuukaudeksi. En sitten tiedä, mitä loppujen lopuksi päättää, kun ei yksinkään tahtoisi lähteä.