Minkälainen oli se työpaikka, joka kulutti sinut henkisesti loppuun?

Ihmettelen missä ovat yrittäjät? Minut ajoi loppuun yksin yrittäminen. Työtaakka n.60h viikko ja jatkuva huoli tulevasta. Siis ongelma oli se ettei sitä rahaa millään saanut tahkottua riittävästi että olisi selvinnyt kaikista maksuista ja vielä palkkaa päälle. Tätä taistelua jaksoin kahdeksan vuotta, sitten tuli väsy ja lopetus. Onneksi näin niin henki säästyi eikä velkaa jäänyt. Yrittäminen on syvältä koska välistävetäjää on n i i n paljon.

Vierailija kirjoitti:

Kamalaa, miten tutuilta osa kirjoituksista tuntuu. Se, miten jotenkin on päätynyt elämässään siihen pisteeseen, että on vain työ ja ahdistus. Pitkät työpäivät, ihan liikaa töitä ja vastuuta, inhottavat työkaverit. Aina kamala stressi, heräilyä aamuyöstä, kuukausia huonoilla yöunilla, itkemistä pahimmillaan aamuin illoin.

Jälkeen päin ajateltuna minäkään en tiedä, miten kestin. Olisi pitänyt hakea apua. Työpaikka tilitoimisto, liian monta vuotta. Onneksi, onneksi, onneksi sain töitä muualta ja nyt on helppo olla.

Useissa kirjoituksissa tulee esille valtava kiire, liian paljon töitä - ja samaan aikaan 300 000 on reservissä. Kumpaakin ryhmää syyllistetään täysillä: toisia laiskottelusta ja työhaluttomuudesta ja toisia siitää, jos/kun valittaa töistä (irtisanoutuminen suuri synti - työpaikasta pitää pitää kiinni jos sellainen on - voit jäädä lopuksi ikää työttömäksi!).

On niin kohtuutonta, että ei saa töitä, kun tietää, että monilla työpaikolla tosiaan tarvittaisiin tuplatenkin tekijöitä.

Pääasia tietysti, että pääpomon palkkaan jää 1 miljoona euroa....

Willy Loman kirjoitti:

Tutkimustyö yliopistolla. Unelmapaikka, mutta en osannut hyödyntää mahdollisuuksiani. En kyennyt kieltäytymään avunpyynnöistä enkä toisaalta pyytämään muilta apua. Masennuin, menetin itseluottamukseni ja keskittymiskykyni. Tärkeätkin asiat muuttuivat minulle merkityksettömiksi, vetäydyin syrjään ihmisiltä ja tärväsin aikani joutavaan pikku puuhasteluun.

Jälkeenpäin on helppo analysoida, että olisi pitänyt tehdä niin ja näin.

Kyse on myös työnohjauksesta ja johtamisesta, jota yliopiostolla ei saa eikä ole. Itse pitää sekin osata ja jos ei osaa , kuten sinä ja minä (täällä toinen), niin metsään menee.

Kunnallinen kulttuurilaitos. Työtehtävät ja asiakkaat olivat ok, mutta työkaverit ja esimies joltain toiselta planeetalta. Mielenterveysongelmaisia puolet henkilökunnasta, loput väsyneitä hulluihin ja heidän hullutteluihin. Osa mielenterveysongelmaisista työkavereista mm.puhui sekavia ja asiakkaatkin valitti epäasiallisesta käytöksestä. Esimies saattoi aloittaa kaikki kokoukset toivomalla ääneen, että tietyt (ns.normaalit) ihmiset irtisanoutuisivat. Esimies suuttui kaikille, jotka eivät myötäilleet joka asiassa häntä. Monta burnout-tapausta samalla työpaikalla. Minulle kerrottiin tullessani, että työuupuneet olivat uupuneita, koska olivat hulluja, mutta vuosien saatossa huomasin, että parhaiten töissä jaksoivat juuri itse hulluimmat. Itse pääsin pois, mutta siellä kuulemma yhä ovat sekoilemassa samat tyypit.

Siivoustyön esimies, huhhuh millaisia työntekijöitä..

Vierailija kirjoitti:

Perhepäivähoitaja.

12 vuotta olin ollut alalla ja aivan mahtava työ.

Sitten tuli the perhe.

Lapset oli ihania. 3 sisarusta.

Mutta vanhemmat. He jaksoivat haukkua, valittaa, tehdä kaikki temput jotta en voinut mitään ennakoida päiviin. Tuotiin ja vietiin miten sattuu lapsia. Soitettiin valvovalle taholle ja kerrottiin pahaa.

Kerran tuli poliisi oven taakse sillä joku oli soittanut minun olevan humalassa lasten kanssa. En ollut.

Asuntoni arvosteltiin.

Lelut arvosteltiin.

Ruoka arvosteltiin.

Kaikki.

Luulin, ettei tämä vaikuta koska olenhan ammattitutkinnon suorittanut pitkän uran tehnyt hoitaja ja minulla oli työskentely tavoitteellista.

Lopulta jouduin sairaslomalle.

Lapset siirtyivät päiväkotiin

Vain tällä tavalla sain perheen pois asiakkaistani.

Luulin palaavani työhön takaisin mutta sairasloma jatkuu edelleenkin.

Kamalaa. Oletko yksityinen? Vai kunnallinen? Etkö ole saanut tukea esimieheltäsi? Voimia kovasti.

Vierailija kirjoitti:

Perhepäivähoitaja.

12 vuotta olin ollut alalla ja aivan mahtava työ.

Sitten tuli the perhe.

Lapset oli ihania. 3 sisarusta.

Mutta vanhemmat. He jaksoivat haukkua, valittaa, tehdä kaikki temput jotta en voinut mitään ennakoida päiviin. Tuotiin ja vietiin miten sattuu lapsia. Soitettiin valvovalle taholle ja kerrottiin pahaa.

Kerran tuli poliisi oven taakse sillä joku oli soittanut minun olevan humalassa lasten kanssa. En ollut.

Asuntoni arvosteltiin.

Lelut arvosteltiin.

Ruoka arvosteltiin.

Kaikki.

Luulin, ettei tämä vaikuta koska olenhan ammattitutkinnon suorittanut pitkän uran tehnyt hoitaja ja minulla oli työskentely tavoitteellista.

Lopulta jouduin sairaslomalle.

Lapset siirtyivät päiväkotiin

Vain tällä tavalla sain perheen pois asiakkaistani.

Luulin palaavani työhön takaisin mutta sairasloma jatkuu edelleenkin.

Kamalaa. Oletko yksityinen? Vai kunnallinen? Etkö ole saanut tukea esimieheltäsi? Voimia kovasti.

Koulu. Työskentelin opettajana.

Päiväkoti täälläkin.

Terveydenhuoltoala eräässä vanhuspaikassa. Omaiset tulivat jopa vessaan perässäni huutamaan  " äiti haluaa nyt vessaan", vaikka tein kolmen ihmisen työt ( sijaisia ei saanut mistään äkillisiin poissaoloihin, ja poissaoloja ko.alalla riitti). Kokeneena työntekijänä jouduin huolehtimaan käytännössä kaikesta, kun kaikki muut kokeneemmat olivat saikulla. Nuorissa työntekijöissä ja sijaisissa kaikennäköistä hiihtäjää.  Työilmapiiri  huono, selkäänpuukotusta ja paskanpuhumista riitti. Tein  tätä monta vuotta, kunnes siirryin päivätöihin yks.lääkäriaseman sairaanhoitajaksi. Parempi palkka päivätyöstä ja työ on helppoa kuin heinänteko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vakuutusmyynti, pomo niskassa huohottamassa päivittäin, viikottaiset seurantakeskustelut "Kerro mulle miksi edellisen viikon saldo on vain 101%, miksei ole enemmän? Samaan aikaan samassa tiimissä puolilliteraatit tallukkat sai istua kahvilla tuntikausia päivästä ja ei heitä hiostettu vaikka tulokset puolet mitä mulla.

Tuota en muistanutkaan aloituksessa mainita, että ikinä mikään ei riittänyt noille pomoille! Yhtenä tuntina teet hypersupertuloksen, saat ehkä pienen kehun jos sitäkään, mutta sen jälkeen ihmetellään painostaen, kun enää seuraavana tuntina yltänytkään samaan hypersupertulokseen. Äärimmäisen turhauttavaa ja kuluttavaa. Päivän lopetuksessa pomo hyväntahtoisesti naureskeli lellikeilleen, miten eivät kata edes niitä viemiään kuluja, mutta ovatpahan he vaan ihania höpönassuja, jatkakaa samaan malliin, hehhe!

ap

Samat fiilikset puhelinmyynnistä. Pomot täysiä mulkkuja, heti jos tuli yksikin nolla tilausta -työvuoro niin kyllä sai satikutia. Myytävä lehti vaihdettiin heti ja haukut päälle. Jos sain yhdessä vuorossa 8 tilausta (joka on huipputulos n. viiden tunnin aikana) niin seuraavana päivänä tuli taas valitusta kun ei saanutkaan kuin 3 tilausta. Yhtä helvettiä, pomo kyyläsi olan takaa kokoajan ja kuunteli myyntipuhenauhoitteita koneelta...lopetin 2 viikon jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Naisvaltainen ala toimistossa. Myyntiä, vientiä, ostamista.

Olin nuorin ja vähän aikaa sitten valmistunut, sellainen iloinen, rohkea, sosiaalinen, oppimishaluinen, lapseton. Ikäeroa toiseksi nuorimpaan oli 15-20 vuotta. Muut naiset oli elämään kyllästyneitä piikittelijöitä, sellaisia työelämän ja perhearjen väsyttämiä, kaikkeen katkeroituneita juoruilijoita jotka lisäksi taisivat pelätä minun koulutetuimpana ja ns. tuoreimpana vievän paikan ylenemisportaissa. Siksi minut valittiin hampaisiin, yhteiseksi viholliseksi. Tekemisiäni kytättiin, virheitä etsittiin, työtaakkaa kasvatettiin, lapsettomana minun oikeuteni lomiin ja vapaapäiviin tai kellokorttiin kertyneiden tuntien pitämiseen ikään kuin kumottiin: mullahan ei ollut lapsia tai muuta perhettä miehen lisäksi, eli heidän mukaansa mulla oli aikaa olla konttorilla kukonlaulusta iltamyöhään eikä ikinä mitään tarvetta tai oikeutta minkäänlaisiin vapaisiin.

Hulluintahan tässä oli, että mukauduin annettuun rooliin. Tein kaiken mitä multa vaadittiin ja aina vähän enemmän. Kun extratöitä kasattiin harteilleni kaiken muun lisäksi, tein ne hammasta purren, ihan vaan näyttääkseni että minä en murru vaikka kuinka murretaan.

Enkä murtunut.

Kunnes vasta iltaisin ja öisin kotona, jolloin itkin ja kärsin unettomuudesta, ja kun sain viimein unen, heräsin ahdistaviin painajaisiin. Mun elämässä ei ollut mitään muuta kuin työ ja ahdistus. Töissä piti näytellä vahvaa ja osaavaa. En edes ehtinyt enää harrastaa mitään, kun päivät oli niin pitkiä ja töitä oli niin paljon. Monesti toin töitä kotiinkin, kun ensin olin tehnyt ylipitkän päivän. Muut työkaverit tekivät paljon lyhyempiä päiviä, koska "lapset".

Lopulta en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin uuden työn etsimisen ja irtisanoutumisen. Olisittepa nähneet naisten ilmeet ja silmissä välähtäneen kateuden kun kerroin lähteväni kilpailijalle parempiin hommiin. Ennen uuden työn aloittamista oli kuitenkin pakko pitää pari kuukautta lomaa että pystyin hengähtämään. Vieläkin tulee välillä ahdistus kun ajattelen sitä ilmapiiriä.

Mitä esimies sanoi kun keskustelit hänen kanssaan tuskastasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kamalaa, miten tutuilta osa kirjoituksista tuntuu. Se, miten jotenkin on päätynyt elämässään siihen pisteeseen, että on vain työ ja ahdistus. Pitkät työpäivät, ihan liikaa töitä ja vastuuta, inhottavat työkaverit. Aina kamala stressi, heräilyä aamuyöstä, kuukausia huonoilla yöunilla, itkemistä pahimmillaan aamuin illoin.

Jälkeen päin ajateltuna minäkään en tiedä, miten kestin. Olisi pitänyt hakea apua. Työpaikka tilitoimisto, liian monta vuotta. Onneksi, onneksi, onneksi sain töitä muualta ja nyt on helppo olla.

Useissa kirjoituksissa tulee esille valtava kiire, liian paljon töitä - ja samaan aikaan 300 000 on reservissä. Kumpaakin ryhmää syyllistetään täysillä: toisia laiskottelusta ja työhaluttomuudesta ja toisia siitää, jos/kun valittaa töistä (irtisanoutuminen suuri synti - työpaikasta pitää pitää kiinni jos sellainen on - voit jäädä lopuksi ikää työttömäksi!).

On niin kohtuutonta, että ei saa töitä, kun tietää, että monilla työpaikolla tosiaan tarvittaisiin tuplatenkin tekijöitä.

Pääasia tietysti, että pääpomon palkkaan jää 1 miljoona euroa....

Tämä on kansalaisten tahto, kun äänestävät vuosi vuodelta porvarihallituksen. Suomalainen rahvas on itse asiassa aika solidaarista porukkaa; luopuvat vapaaehtoisesti omasta hyvinvoinnistaan ja oikeuksistaan, jotta rikkaimman 10 prosentin ansiot nousisivat vuosi vuodelta. Ihailtavaa epäitsekkyyttä. 

Konsulttifirma. Tein ensin suoritustason työtä minimaalisilla tunneilla ja palkalla, koska ylenemisen mahdollisuuksia oli luvattu. Työtä oli paljon palkkaan ja työaikaan nähden jo tässä vaiheessa. Työpäivät epämääräisen mittaisia, ja työtehtävien jako oli usein epätasaista. Työkaveri teki kärjistetysti yhtä asiaa kerralla, kun saman työtehtävän hoitamisen lisäksi minulle oli osoitettu lisäksi "muutama" muukin asia hoidettavaksi vuoroni aikana. Tehtävien määrä ei kuitenkaan korreloinut millään tavalla ansioiden kanssa, vaan työkaverilla oli koko ajan puolet vähemmästä työstä sama palkka kuin minulla. Palkkaa ja tunteja luvattiin korottaa monistellen sinä aikana, kun noita hommia tein, mutta koskaan ei sitten päästy käytäntöön asti. Lisäksi koko ajan lisättiin pilotointiin ja myyntiin uusia tuotteita ja palveluita, eikä edellisiäkään oltu saatu hiottua oikeasti myyntikuntoon ja asiakkaille valmiiksi.

Tästä tuli itselleni kauheita tunnontuskia, koska käytännössä asiakkaalle oli minun mielestäni myyty palvelu, jonka toteutusta ei oltu kunnolla koeponnistettu testiasiakkaalla tai edes ajatustasolla simuloiden, tai pahimmillaan kukaan töissä ei oikein edes tiennyt mitä asiakkaan ostama tuote piti ylipäätään sisällään. Ei edes tuotteesta kaupat tehnyt myyjä. Tästä jopa kahvipöydissä pomot ja myyjät vitsailivat, miten ei oikein itsekään tiedetä, mitä on myyty. Myynnin maksimointi oli pääasia. Me suorituspuolen ihmiset sitten hyvin vajain tiedoin parhaan ymmärryksemme mukaan parin tunnin perehdytyksellä koitimme tuottaa asiakkaille mahdollisimman laadukasta sisältöä hankkimalleen tuotteelle.

Siirryin sitten lopulta varsinaisiin asiantuntijatöihin, mutta jo suorituspuolella työskentelyni aikana kasaantuneet yleiset ilmapiiriongelmat (mm. vastuunjako- ja palkkauskysymykset hiersivät laajemminkin) , toiminnan eettinen arveluttavuus, esimiehen tuen puute uusissa työtehtävissä ja ennallaan säilyneet työtunnit ja palkka lopulta ajoivat loppuun. En kestänyt enää työsuoritukseni aliarvostuksen, loputtoman myynnin maksimoimisen ja surkean ilmapiirin taakkaa, vaan jättäydyin suosiolla pois työstä hakeuduttuani keskusteluavun piiriin ja ymmärrettyäni miten raskas työpaikkani henkisesti oikeasti olikaan.

Miettikäähän sitä että se töissä saatu paha olo todellakin sairastuttaa työntekijän ja sitä myöden koko elämä menee pilalle pitkäksi aikaa ellei jopa loppuelämäksi, onko sen arvoista olla huonossa työpaikassa töissä?

Mielestäni ei kannata olla töissä jos lopputuloksena on huono elämä ,palkasta huolimatta.

Ihminen on sosiaalinen otus joka tarvitsee positiivista kohtelua ja ellei sitä töistä saa osakseen niin kyseinen  työ ei ole minkään arvoista työntekijälleen.

Vierailija kirjoitti:

Miettikäähän sitä että se töissä saatu paha olo todellakin sairastuttaa työntekijän ja sitä myöden koko elämä menee pilalle pitkäksi aikaa ellei jopa loppuelämäksi, onko sen arvoista olla huonossa työpaikassa töissä?

Mielestäni ei kannata olla töissä jos lopputuloksena on huono elämä ,palkasta huolimatta.

Ihminen on sosiaalinen otus joka tarvitsee positiivista kohtelua ja ellei sitä töistä saa osakseen niin kyseinen  työ ei ole minkään arvoista työntekijälleen.

Tässä on absoluuttinen totuus. Lyhyesti ja ytimekkäästi.

Kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Useissa kirjoituksissa tulee esille valtava kiire, liian paljon töitä - ja samaan aikaan 300 000 on reservissä.

Tästä saamme kiittää yksinomaan työnantajapuolta. Mennään alimiehityksellä koko ajan, ja kun vanhat työntekijät väsähtävät, reservistä löytyy kyllä uusia, jotka tulevat töihin lähes ilmaiseksi.

Kiitos kaikille teille, jotka olette äänestäneet kokoomusta vuosien saatossa ja etenkin 2000-luvulla. Teidän ansiostanne tähän tilanteeseen on päästy.

2010-luvun vaihteessa Malmin osastot A2 ja A4. Työpaikkakiusaamista, kuppikuntia, paskan puhumista selän takana. Varsinkin A2 läpimätä. Onneksi pääsin pois.

Lähihoitajana yksityisessä hoivakodissa. Iltaisin ja viikonloppuisin minimimiehitys, yksin joutui hoitamaan vuoron aikana 8 todella raskashoitoista vanhusta, joista osa hyvin kankeita, painavia, aggressiivisia vuodepotilaita, jotka olisivat vaatineet kaksi hoitajaa. Tämän lisäksi joutui itse tekemään kaikki keittiöhommat, koska keittiötyöntekijää ei ollut. Tähän sisältyi siis mm. salaattien teko, ruokien laittaminen valmiiksi (tulivat kylminä, ja piti sitten lämmittää uunissa/kattilassa), pöytien kattaminen ja siivoaminen, tiskien laitto, keittiön luuttuaminen yms. Myös jos joku vanhuksista sotki esimerkiksi vessansa seiniä myöten, oli sen siivoaminen hoitajan tehtävä, ja siivoamiseen kuluva aika luonnollisestikin hoitotyöstä pois. Talossa oli toki muitakin hoitajia paikalla, mutta heillä ihan yhtä paljon työtä, joten apua ei juuri saanut. Hyvään hoitoon saati ylimääräiseen seurusteluun vanhusten kanssa ei todellakaan jäänyt aikaa. Muistan, kun välillä kävin iltavuorossa yhden kerran pissalla, ja siinä pöntöllä istuessa mietin, että "ihanaa, hetken taukoa", kun havahduin, ettei tuollainen työtahti ole normaalia. Vaihdoin alaa, nykyään olen kaupan kassalla töissä, jossa saan saman palkan huomattavasti kevyemmällä työtahdilla ja asiaankuuluvilla tauoilla.

Päiväkoti. Liian iso ryhmä, usein vajaalla koska ei saa ottaa sijaisia. Monilla lapsilla olisi tehostetun tuen tarve jota ei huomioida koska säästää pitää. Lapset tönivät, hakkaavat ja lyövät toisiaan. Haistattelevat ja sylkevät työntekijöitä. Aina pitää vaan jaksaa vaikka olisi 40 lasta kolmella työntekijällä. Ainoa mitä usein yritän on pitää lapset hengissä...