Minkälainen oli se työpaikka, joka kulutti sinut henkisesti loppuun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisvaltainen ala toimistossa. Myyntiä, vientiä, ostamista.

Olin nuorin ja vähän aikaa sitten valmistunut, sellainen iloinen, rohkea, sosiaalinen, oppimishaluinen, lapseton. Ikäeroa toiseksi nuorimpaan oli 15-20 vuotta. Muut naiset oli elämään kyllästyneitä piikittelijöitä, sellaisia työelämän ja perhearjen väsyttämiä, kaikkeen katkeroituneita juoruilijoita jotka lisäksi taisivat pelätä minun koulutetuimpana ja ns. tuoreimpana vievän paikan ylenemisportaissa. Siksi minut valittiin hampaisiin, yhteiseksi viholliseksi. Tekemisiäni kytättiin, virheitä etsittiin, työtaakkaa kasvatettiin, lapsettomana minun oikeuteni lomiin ja vapaapäiviin tai kellokorttiin kertyneiden tuntien pitämiseen ikään kuin kumottiin: mullahan ei ollut lapsia tai muuta perhettä miehen lisäksi, eli heidän mukaansa mulla oli aikaa olla konttorilla kukonlaulusta iltamyöhään eikä ikinä mitään tarvetta tai oikeutta minkäänlaisiin vapaisiin.

Hulluintahan tässä oli, että mukauduin annettuun rooliin. Tein kaiken mitä multa vaadittiin ja aina vähän enemmän. Kun extratöitä kasattiin harteilleni kaiken muun lisäksi, tein ne hammasta purren, ihan vaan näyttääkseni että minä en murru vaikka kuinka murretaan.

Enkä murtunut.

Kunnes vasta iltaisin ja öisin kotona, jolloin itkin ja kärsin unettomuudesta, ja kun sain viimein unen, heräsin ahdistaviin painajaisiin. Mun elämässä ei ollut mitään muuta kuin työ ja ahdistus. Töissä piti näytellä vahvaa ja osaavaa. En edes ehtinyt enää harrastaa mitään, kun päivät oli niin pitkiä ja töitä oli niin paljon. Monesti toin töitä kotiinkin, kun ensin olin tehnyt ylipitkän päivän. Muut työkaverit tekivät paljon lyhyempiä päiviä, koska "lapset".

Lopulta en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin uuden työn etsimisen ja irtisanoutumisen. Olisittepa nähneet naisten ilmeet ja silmissä välähtäneen kateuden kun kerroin lähteväni kilpailijalle parempiin hommiin. Ennen uuden työn aloittamista oli kuitenkin pakko pitää pari kuukautta lomaa että pystyin hengähtämään. Vieläkin tulee välillä ahdistus kun ajattelen sitä ilmapiiriä.

Mitä esimies sanoi kun keskustelit hänen kanssaan tuskastasi?

Esimies oli myös "yksi naisista".

Eli ikähaarukan puoliväliin sijoittunut, ulkopuolelta tullut ja hieman porukan ulkopuolelle jäänyt, itsensä ulkopuolistanut tiuskija, joka taisi rehellisesti sanottuna pelätä osaa alaisistaan. Ei halunnut koskaan sotkeutua mihinkään ja halusi että ihmiset hoitavat omat sotkunsa ettei hänen vain tarvitse liata käsiään. Oli valinnut jonkinlaiseksi uskotukseen, omien lomiensa sijaiseksi ja oikeaksi kädekseen porukan pahimman piikittelijän, joka taisi kokea minut eniten uhkana.

Koin kyllä että esimies arvosti mun koulutusta ja osaamista ja luotti siihen jopa niin paljon, että teetti mulla omia esimiestason hommiaan. Eli tein työsopimuksessa määriteltyjen töideni lisäksi myös hänen töitään "siinä sivussa". Plus kaikki sellaiset vuosikausia tekemättöminä olleet rästityöt, nettiarkistojen siivoamiset ja tilauskantojen päivitykset sun muut. Helppoa hommaa sinänsä, mutta aikaa vievää erityisesti kun pitäisi tehdä ne "varsinaisetkin työt". Tottakai kun saatiin "uusi tyttö" taloon, piti testata mihin tämä pystyy. Ja minähän tyhmänä pystyin.

Esimies vaikutti olleen eniten pettynyt, kun lähdin.

Opettaja. Huono rehtori ajoi loppuun.

Asiakaspalvelutyö, jossa pomo oli ihan pihalla. Kaikki jotka oli palkattu, oli ammattitaidottomia, joten tuli pomolle halvemmaksi. Olisi varmaan itse pitänyt tajuta että tarvisi enemmän koulutusta kyseiseen, mutta oli vaan onnellinen että sai töitä. Ja sillä pomo jatkuvasti syyllisti, olkaa onnellisia. Pomolla ei ollut mitään hajua mitä työ pitää sisällään, ja mitä oikeasti tehdään. Oli projekteja ja projektien projekteja niin montaa päällekkäin että ei ollut mitään toivoa että oltaisiin suoriuduttu kunnialla, hyvä että suoriuduttiin. Saattoi käskeä tunnin varoajalla hätäpalaveriin miten projekti epäonnistuu, eikä ottanut kuuleviin korviinsa kun yritettiin sanoa ettei voida näin montaa projektia pyörittää, eikä niitä saa enempää taikoa. Työn tavoite vaihteli päivittäin, koskaan ei voinut olla varma onko tekemässä hommaa oikein, koska sitä vaihtoehtoa ei vain ollut. Saattoi keksiä päästään täysin turhia hommia jotka piti heti tehdä, ja kun teki niin ei ollut moksiskaan tai syyllisti että on väärin tehty.

Useampi meistä oli uupunut, ja usein sairaslomalla. Valituksia tehtiin pomon pomolle ja ties minne, eikä mistään tullut apua. Lopulta otin loparit ja nyt ollaan sairaslomalla ja edessä luultavasti pitkä työttömyys.

Miten tällaisen hulluuden annetaan jatkua? niinkuin joku edellä sanoin, osa porukasta on työttömänä ja haluaa töihin, ja toinen porukka näännytetään loppuun töissä. Ja työpaikkojen häröilyihin ja piiskaamiseen ei puutu kukaan vaikka miten tekisi useampi ilmoituksia työsuojeluun tai minne lie.

Vierailija kirjoitti:

Opettaja. Huono rehtori ajoi loppuun.

Olen sitä mieltä, että rehtoreiden hommat eivät saisi olla eläkevirkoja. Huono rehtori pilaa koko koulun. Virat voisi olla vaikka 5v määräaikaisia ja jos hommat on sujuneet hyvin, saa jatkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Useissa kirjoituksissa tulee esille valtava kiire, liian paljon töitä - ja samaan aikaan 300 000 on reservissä.

Tästä saamme kiittää yksinomaan työnantajapuolta. Mennään alimiehityksellä koko ajan, ja kun vanhat työntekijät väsähtävät, reservistä löytyy kyllä uusia, jotka tulevat töihin lähes ilmaiseksi.

Kiitos kaikille teille, jotka olette äänestäneet kokoomusta vuosien saatossa ja etenkin 2000-luvulla. Teidän ansiostanne tähän tilanteeseen on päästy.

Juuri näin. Uusia tulijoita riittää joka työpaikkaan ja halvalla. Tässä työllisyystilanteessa varsinkin vakituinen työpaikka on aina onnenpotku, palkalla ei niin väliä, kunhan töihin pääsee. Ja niitä töitä sitten painetaan niin kauan, kuin jaksetaan..

Vierailija kirjoitti:

Valokeräily.... olis kiva kuulla onko muita joita homma alkoi vituttamaan

Olen kuulluut siitä,mikäs siinä mättää?

Toimittaja valtakunnallisessa välineessä. Itse työ olisi vieläkin kivaa: on mahtavaa saada palkalla perehtyä itselleen uuteen asiaan ja sivistää myös muita.

Mutta kaikki muu....  ylempien persettä nuoleva ja epäoikeudenmukainen pomo, jolla ei ole minkään valtakunnan käsitystä enää siitä, mitä työnteko on toteuttavalla tasolla. Ja joka ei siedä mitään negatiivista palautetta, oli se miten rakentavaa tahansa.

Koko ajan kiristyvä työtahti ja jatkuvasti lisääntyvät tekniset vaatimukset. Laskin tässä, että pitäisi hallita sujuvasti ja nopeasti viitisentoista erilaista sovellusta, joista osa hyvinkin monimutkaisia.

Varsinaiselle journalistiselle työlle jää yhä vähemmän aikaa.

Ja sitten päälle kaamea asiakaspalaute. Jokainen tampio kuvittelee tietävänsä, miten tätä hommaa "pitää tehdä", ja katsoo oikeudekseen syytää kirosanoja ja haukkumanimiä nimettömänä asioista, joista sattuvat olemaan eri mieltä tai joista ovat asiana ärsyyntyneet.

Sitä paitsi, on aika röyhkeää kuvitella voivansa antaa ohjeita ammatin harjoittamisesta ihmiselle, jolla on alan akateeminen loppututkinto ja neljännesvuosisata työkokemusta päälle. Eriäviä mielipiteitä ja asiavirheiden oikomista siedän oikein hyvin, mutta alentuva besserwisserointi itselle oikeasti tuntemattomassa aiheessa on sielua syövää kuunneltavaa.  Varsinkin, kun pitää aina nöyrästi vaan kiittää palautteesta, vaikka se olisi annettu kännissä ja kirosanojen kera.

Kehtaisivatko tuollaiset neuvoa yhtä aggressiivisesti vaikkapa nyt lääkäriä tai asianajajaa...?

Anteeksi, taisin nyt sanoa aika kiukkuisesti, mutta heti vähän helpotti ;-)

Raksa, fyysinen puoli oli helppoa mutta henkinen ei. Kun työmoraali oli korkea eikä halunnut tehdä venäläisittäin. Jatkuva kiire, aika sai juosta paikasta toiseen ja puhelin soi vähän väliä. Huono omatunto siitä kun tiesi että ostajat eivät saa priimaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuusi vuotta isolla liikenneasemalla Nurmijärvellä.

Mulle riitti 2 kk siellä :DD

Sosiaalialan järjestö. Asiakkaiden kanssa kohtaamiset oli raskaita, koulutukseni kyllä koski sosiaalipuolta, mutta ei mulla ollut koulutusta esim. antaa keskusteluapua henkisesti pahasti sairaille ihmisille. Pienen työyhteisömme ilmapiiri oli raskas; yksi työkaveri piti mua hlökohtaisena likasankonaan, jolle saattoi aivan jatkuvasti juosta koko ajan työn keskeyttäen valittamaan uupumusta, huonoa kohtelua ja kaikenlaista yleistä sontaa, mille en kerta kaikkiaan mitään voinut, kun en ollut hänen esimiehensä. Joka ikinen päivä. Toinen työkaveri koki kai mut jotenkin uhkana, koska olen melko nuori ja toimelias henkilö, ja hän oli tottunut siihen, ettei töissä tartte tehdä mitään. Kaatoi hommansa muiden niskaan ja ihan kirjaimellisesti suuttui, jos hänen olisi pitänyt tehdä jotakin työjuttuja töissä. Hän myös vähätteli ja suorastaan sabotoi mun työpanostani. Pomo ei voinut hänelle mitään ja johtaminen oli pomolla kyllä hukassa. Kuulemma on vieläkin, tapasin sattumalta joku aika sitten tuon ensiksi mainitun (nykyisin siis ex-) työkaverini ja hän kaatoi taas kaupan kassajonossa silmät ja korvat täyteen, miten hirveän paha tuossa paikassa on edelleen olla. Kiittelin siinä itseäni, että lähdin ko. työpaikasta, kun sauma tuli. Selvisin pitämällä sen mielessä, että mulla on kahden viikon irtisanomisaika, että kahdessa viikossa mä pääsen tästä pois, jos tilanne menee ihan sietämättömäksi. Onneksi sain työnohjausta, kuten muutkin työntekijät tuolla. Onneksi työnohjaaja myös kertoi, ettei joka työpaikassa ole noin kamalaa. Nyt olen jo askeleen lähempänä omempaa alaa, missä työtahti on kyllä paljon kiivaampi, mutta silti on mukavampaa.

Vierailija kirjoitti:

Raksa, fyysinen puoli oli helppoa mutta henkinen ei. Kun työmoraali oli korkea eikä halunnut tehdä venäläisittäin. Jatkuva kiire, aika sai juosta paikasta toiseen ja puhelin soi vähän väliä. Huono omatunto siitä kun tiesi että ostajat eivät saa priimaa.

Vuokratyössä ravintolassa sama eettinen ongelma. Söi pahasti. Tarjoilussa ei silti edes mitään isoja, pitkäaikaisia vahinkoja saa aikaan (vrt. hometalot, se uusi talo HKI vuotaa). Ei mitään mahdollisuuttakaan tehdä työtään hyvin (kiire, muut resurssit). Tunnistan tunteen.

Vierailija kirjoitti:

Päiväkoti, henkisesti ja fyysisesti

Lyhyesti ja ytimekkäästi. Samaistun👍 Tavoite olisi elokuussa olla ihan jollain muulla työmaalla..

Lääkärinä ison terveyskeskuksen vuodeosastolla. Jatkuvasti todella huonokuntoisia ja monisairaita potilaita, tulivat sairaalasta aivan puolikuntoisina jatkohoitoon. Piti olla kaikkien alojen erikoisasiantuntija. Hoitsuja koko ajan poissa saikulla, sijaisia. Hommat jäi hoitamatta ja virheitä tuli, jos ei hoitsujen toimintaa kytännyt ja valvonut. Lääkärihän kaikesta vastaa.

Paperitöitä ei ehtinyt tekemään työajalla. Ylitöitä ei tunnettu. Omaiset soitteli ja vaati kaikenlaista .Erikoislääkärin piti olla tukena, mutta eipä sitä juuri näkynyt koskaan.

Olin 3kk pätkän jälkeen jo niin stressaantunut vastuusta ja työn määrästä. Otin ja vaihdoin työpaikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuusi vuotta isolla liikenneasemalla Nurmijärvellä.

Mulle riitti 2 kk siellä :DD

Ennen vai jälkeen omistajan vaihtumisen? Minä olin ennen. 9o

Vanhusten tehostettu palveluasuntola, jossa todella huono työilmapiiri työntekijöiden kesken.

Pienen kyläpahasen ainoa päiväkoti, jossa johtajana kylän oma prinsessa. Kyllä sai epäoikeudenmukaisuus kukkia rauhassa.

Citymarket eräällä paikkakunnalla 40 km Helsingistä. Kassatyöntekijöitä kassapäällikön toimesta ämmiteltiin ja edes vessaan ei saanut poistua kassalta, vaikka olisi 5 kassaa ollut vailla jonoja, piti soittaa kassatoimistoon ja pyytää lupa käydä pissalla (henkilökunnan wc oli kassojen lähellä ja pissatauko kesti noin 4 minuuttia). Välillä vastaus oli, että "Tämä on jo toinen pissataukosi tänään, etkö voisi jatkossa käydä wc:ssä kahvitaukosi aikana?"

Ja tuo kahvitauko... Jos oli kuuden tunnin työvuoro, siihen sisältyi tuo yksi tauko ja jos olit töissä kaupan ruuhkaisimpana aikana, saatoit päästä tauolle oltuasi 5 tuntia töissä.

Tauolle piti leimata avainläpyskällä, leimauspiste oli kahvihuoneen ovella. Palatessasi tauolta leimasit tauon päättyneeksi ja kuljit elintarvikeosaston läpi kohti kassaa; kolmekin asiakasta saattoi matkalla työpisteelle tulla kysymään jonkin tuotteen sijaintia tms. ja kun vihdoin pääsit takaisin työpisteelle, soitti kassatoimiston nainen kiukkuisena, että "Olet leimannut itsesi tauolta jo 9 minuuttia sitten, missä olet kupannut väliin jäävän ajan?!" Ei auttanut selittää, että olet palvellut asiakkaita, vastaus oli: "SINÄ palvelet asiakkaita KASSALLA, tajua jo!!!" ja luuri korvaan. Olis vissiin pitänyt asiakkaille vastata, että sori en voi auttaa, olen vain kassa...

Vajaan vuoden jaksoin.

Parhaat nuoruusvuodet menivät pikku yleistavara putiikissa, jossa minun lisäksi oli vain naispuolinen pomo. Palkka oli aivan naurettava, pikkuhiljaa hän siirsi koko kaupan pyörittämisen minun harteilleni (avaus, kassan laitto, pahimmat ruuhka-ajat yksin, sulkeminen, siivous, päivittäinen kirjanpito, rahojen tilitys). Asiakkaat olivat usein ilkeitä/outoja. Pomo tykkäsi matkustella perheensä kanssa tämän tästä jolloin tein myös viikonloppuina duunit joista hän maksoi pimeästi naurettavaa 5 euron tuntipalkkaa. Kun irtisanouduin hän loukkaantui minulle verisesti.

Ei se ollut työpaikka joka poltti minut loppuun. Se olin minä itse.

Olen ammatiltani sairaanhoitaja, ja todellakin jo perusluonteeltani Hoitaja! Minulle oli rima todella korkealla. Minun täytyi ehtiä ja osata. Tehdä muittenkin puolesta (siksi minua käytettiin hyväksi.)  Jos iltavuorosta ilmoitettiin poissaolo ja kysyttiin voisiko joku jäädä, se olin tietysti minä. Monet oli ne kerrat kun aamuvuorosta päästyäni palasin illalla tekemään yötä. Ja työ oli tehtävä hyvin! Tosin vieläkin mottoni on, että älä ota työtä jota et halua tehdä kunnolla.

Niinpä siinä kävi niin, että aloin olla kiukkuinen ja vaikea työkaveri. Halusin tehdä kaiken yksin, en sietänyt ketään työpariksi. Kun aloin purkaa kiukkua potilaille, olin tulossa aggressiiviseksi, onneksi heräsin huomaamaan mitä tapahtuu! Romahdin niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Olin uskomattoman väsynyt, täysin poikki.

Sain sairauslomaa. Ja sitä jatkettiin. Lopulta olin vuoden pois työkuvioista. Onneksi tässä maassa jossa asun, sain palata työelämään pikkuhiljaa, ensin ns. aktiivisella sairauslomalla eli sain tehdä juuri niin pitkän päivän kuin tunsin jaksavani, ja työtaakkaa kevennettiin tuntuvasti. Siitä sitten vähitellen palasin normaaliin työhön.

Tästä on nyt muutama vuosi aikaa. Ja mihinkäs seepra raidoistaan pääsee, edelleen saan toppuutella itseäni ja tietoisesti laskemaan rimaa ja vaatimuksia itseni suhteen! Rakastan työtäni ja haluan tehdä sen hyvin. On kuitenkin opittava etten ole kaikkivoipa, tavallinen kuolevainen kuten muutkin. 

Kokkina apsilla. Ei kiitos enää. Kiire,kiire ja vielä kerran kiire. Ei tarpeeksi henkilökuntaa ja siitten satoi valituksia asiakkailta ja me työntekijät saimme kuraa niskaan johdolta. Pari vuotta jaksoin,sitten väsyin. Lääkäriltä sain unilääkkeet kun enää saanut nukuttua,kävin koko ajan ylikierroksilla. Otin loparit ja lähdin opiskelemaan toista alaa.