Minkälainen oli se työpaikka, joka kulutti sinut henkisesti loppuun?

En avaa enempää, mut olin oksentaa ykspäivä kun muistelin.

Toimittaja täälläkin. Hirveä työtahti, yt-neuvottelut, selkään puukottavat kollegat ja se palaute lukijoilta. Sitä ei voi edes kuvailla. En ole enää alalla.

Tällainen:

Jo ennen valintaani minulle kerrottiin, etten ole hakijoista paras eikä minua todennäköisesti valita ollenkaan. Kuitenkin paras vaihtoehto halusi muualle ja minuun tyydyttiin. Työn alkaessa minulle korostettiin toimenkuvani yksinäisyyttä ja sitä, ettei toimipisteessä kukaan voisi minua oikeastaan auttaa tai tukea.

 Työsuhteen alun tavoitekekustelussa kerrottiin että minusta on tullut negatiivista palautetta spesifioimatta sen tarkempaan. Lisäksi myös välillä esimiehen kanssa keskusteluja, joissa hän jostain syytä aina kiihtyi, vaikka juteltiin ihan normaaleista työasioista. Tauot olivat tehtävänantotilaisuuksia. 

Kehityskeskustelun sain itse pitää itselleni, eli luin kysymykset, kerroin mitä mieltä olen ja esimies jutteli sitten lisäksi jotain. Kirjoitin paperin puhtaaksi ja esimies palautti muutamaan otteeseen täydennettäväksi.

Työtunteja kertyi ihan hillittömiä määriä ja toimenkuvan takia työpuheluita saattoi tulla mihin vuorokauden aikaan tahansa. Henkilökunta vaihtui lähes kokonaan osastoilla (tämä ihme ja kumma vain uralla etenemisen, perheenlisäyksen yms takia), jolloin tehtävi oli oätettava lisää. Toimin siis useamman, täysin eri alan osaston esimiehenä (tyyliin kirjanpito ja siivous). Kyseessä myös vuorotyö.

Sitten vaihtui esimies. Uusi esimies otti ensi töikseen puhutteluun huonosta työsuorituksesta, vaikka olin aiemmalta esimieheltä ja yhteistyökumppaneilta saanut ihan muuta (eli positiivista) palautetta.

Olen vielä kyseisessä työpaikassa mutta täysi hermoraunio.

Vierailija kirjoitti:

Olen aineenopettajana tavallisessa suomalaisessa suurehkossa yläkoulussa. Kymmenen vuotta meni niin, että ensin opettelin ammattia ja olin samalla rehtorin stressinpurkukohde, jolle hän huusi pää punaisena joka asiasta. Sitten sain tosi hankalia luokkia, joissa oli oikeasti häiriintyneitä oppilaita. Sellaisia, jotka olisivat kuuluneet jonnekin suljettujen ovien taakse. Pelkäsin fyysistä väkivaltaa, mutta onneksi he heittelivät tuoleja vain seiniin ja rikkoivat yhden ikkunan. Vanhemmat kielsivät kaikki siirrot paikalliselle tarkkikselle. Kotona itkin lyhistyneenä ja vannoin, etten enää jaksa yhtä ainoaa päivää vaan jään kotiin, mutta joka aamu kiltisti palasin työmaalle ja illat itkin ja tein töitä.

Sitten jäin äitiyslomalle ja sen perään hoitovapaalle. Se oli autuasta aikaa. Minun ei tarvinnut ajatella yhtään ketään muuta kuin itseäni, miestäni ja lastani.

Töihin palattuani asenteeni on ollut tyystin toinen. En ota enää kotiin töitä vaan teen kaiken koulussa. Oppitunneista riippumatta menen joka aamu kahdeksaksi ja lähden puoli neljältä, ja jos on jotain jäänyt korjaamatta, jatkan hommia seuraavana päivänä. Ihan sama minulle, kuinka kauan kestää. Yksikään oppilas ei tule minulle vittuilemaan mitään, poistan urputtajat saman tien luokasta ja siirrän pienryhmäopetukseen. Rehtorille olen sanonut suorat sanat ja oman mielipiteeni oma-aloitteisesti myös niissä asioissa, joissa tiedän hänen olevan eri mieltä kanssani. Siinäpä pihisee. Olen nykyään paljon rennompi. Työ on vain se paikka, josta saan toimeentulon. Ei sen tarvitse olla yhtään mitään sen enempää.

Jälkikäteen olen tajunnut, että olisin tarvinnut apua ja paljon.

Pakko sanoa tähän väliin: sä oot mun idoli :) 

Parturi-kampaajan työ. Minuuttiaikataulu ja täysin liukuhihnatyötä. Se on henkisesti todella raskas työ.

Lopuksi alkoi työni mennä siihen että jos näin ajanvarauslistassani jonkun asiakkaan ketä en voi sietää/kestä enää kuunnella, meni päiväni jo pilalle ja töihin lähteminenkin oli tuskaa kun ajatteli jo tulevaa päivää.

Onneksi tajusin lopettaa.

En kehtaa alaa mainita tarkemmin, mutta hyvin pieni yritys, jossa melkoinen kahjo esimiehenä. Olin vastavalmistunut, työtön ja epätoivoinen ja kun alan duunia sain niin tottakai menin ekaan paikkaan mihin vain pääsin. Pomo oli täysi sekopää, suuruudenhulluja kuvitelmia itsestään , ei mitään esimiestaitojen, kiero ja pahansuopa ja täysin tuulella käyvä, koskaan ei tiennyt millä mutrulla päällikön turpavärkki on ja jos oli huonompi päivä ja sanoit jonkin asian hänelle väärällä tavalla niin alkaa järjetön huuto. Otti sisään duuneja, joita meillä ei ollut mitään ammattitaitoa hoitaa ja sitten hoidettiin ne päin persettä ja laskutettiin pokkana (tyytymättömiltä) asiakkailta, noiden laskutusriitojen ym. draaman hoitoon meni varmaan 40% työajasta. Monta kertaa asiakkaat tuli haukkumaan pystyyn paskasta työstä. Sen siitä saa kun haalii ahneuksissaan reippaasti oman osaamistason ylittävää työtä. Mitään koulutuksiahan näihin ei suinkaan makseltu että olisi osaamistaso saavutettu.

Palkkani oli todella surkea, siihen nähden ihan liikaa töitä ja olisi pomon mukaan pitänyt istua varmaan vähintään 12h konttorilla putkeen per päivä. En suostunut vaan olin itsepintaisesti 8-16, tiesin varsin hyvin etten mitään ylityökorvauksia tai -vapaita ikinä saisi ja palkka ei varsinaisesti motivoinut mihinkään ylimääräisiin ponnistuksiin. Noh tämä kusipää sitten alkaa pommittaa vapaa-ajalla ja tivaa millä mallilla on hommat x,y ja z. Viestejä/puheluita tulee jatkuvasti. Illalla. Yöllä. Lomalla. Ihan milloin vain. Joka kerta vastaukseni oli, että homma on hoidossa (niin kuin se oikeasti olikin) ja hoidan sitä työajallani, no tähän hirveää huutoa vastineeksi. Aloin pelätä vapaa-ajalla puhelimen ääntä. Siinä vaiheessa kun aloin jo saada ihan paniikkikohtauksia aina puhelimeni piipatessa, niin käsitin, että nyt alkaa olla mielenterveyteni vaakalaudalla.

Pari vuotta sinnittelin ja sain kannuksia hakea parempiin duuneihin. Lopulta työllistyin julkiselle sektorille. En voisi olla tyytyväisempi nykyiseen duuniini, vaikkakin edellinen työni traumatisoi minut. Pelkään vähän nykyistä esimiestäni ilman mitään järkevää syytä, harkitsen työpsykologille menoa, että pääsisin traumoistani, sillä näen edelleen painajaisia entisestä työstäni ja jos näen tuota ex-pomoani missään niin saan paniikkikohtauksen.

No jopas hyviä postauksia! Respektiä!

Nykyinen työyhteisö on tekninen suunnittelutoimisto. Pomon sanojen mukaan ”kasvamme uudistumalla”, joka on todella hienoa sinäänsä, mutta vaatii valtavasti työyhteisöltä; perinteistä suunnittelutoimistomallia enemmän (joka sekin on ihan tarpeeksi kovan paineen alla toimivaa työtä).

Vastuuta on jokaisella niin valtavasti, että lomillakaan ei tule nukuttua hyvin.

Yksityinen terveyspalvelufirma.

Päiväkoti, vakaope. Liikaa töitä plus muiden työt lisäksi jos joku on pois. Ja kerranki hyvä tiimi missä kaikki tekee hommansa.