Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihastun aina miehiin, joista käy sitten ilmi, että ovat masentuneita? Argh
31.05.2017 |
Olen jo nelikymppinen nainen, ja elämään on mahtunut useampi pitkä parisuhde, avioliittokin. Ja muutama lyhyt seurustelu noiden pitkien lisäksi. Seuraa on siis aina riittänyt, ollut kai tungokseksikin asti joskus. Mutta mikä ihme siinä on, että kohtaloni on masentuneet ja ahdistuneet miehet?? Vedänkö minä heitä puoleeni, vai vetävätkö he minua puoleensa?
Tietystikään suhteen alussa he eivät ole masentuneita, vaan ihastuneita minuun ja iloisia ja energisiä. Sitten jossain vaiheessa tulee ilmi, että heillä on masennusta ollut joskus, tai joku ahdistushäiriö. Siis ennen minun tapaamista. No ok, yritän ymmärtää, että eihän se haittaa, kun on jo parantunut, kaikillahan voi jotain sairauksia joskus olla... Suhde jatkuu ja syvenee, ja jossain vaiheessa se masennus sitten tulee takaisin. Tai ehkä se ei ollut koskaan parantunutkaan, vaan ihastuksen tunne vaan sai hetkellisesti iloisen olon miehelle? Jokainen pitkä suhteeni on ollut tällainen. Osa miehistä on kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen suostunut tunnustamaan, että on käynyt terapiassa ja syönyt masennuslääkkeitä, osa taas on "hoitanut" masennustaan vain pakenemalla tunteitaan työhön tms.
En enää jaksa näitä masentuneita miehiä. Miksi, oi miksi, minä aina sekaannun heihin??? Kun vieläpä yritän sitä tietoisesti välttää ja kysellä tutustuessa, että onko joskus ollut jotain alavireyttä, niin ei, hehän valehtelevat suhteen alussa, että elämänsä on ollut ihan ilon ja onnen liitoa vain!
Kommentit (41)
Vierailija kirjoitti:
Tervetuloa miesten maailmaan. Masennus on naisilla paljon, paljon yleisempää kuin miehillä, joten tuo sinun skenaariosikin on miehille hyvin, hyvin tuttu tilanne. Jokaista ap:n kaltaista naista kohtaan on varmaan 10 samassa tilanteessa olevaa miestä. Mutta miehet eivät tästä tilanteesta itke ja syyllistä noita masentuneita naisia, kuten ap tekee. Tuo syyllistäminen taitaa olla naisille tyypillisempi ominaisuus.
Tuo naisten kymmenkertainen masentuneisuus on ihan älytön väite. Naisilla on hieman enemmän masennusdiagnooseja, mutta toisaalta avun hakeminen on heille sosiaalisesti hyväksytympää. Miehet tekevät eniten itsemurhia, joten eiköhän kyse ole vain siitä, että miehet hankkiutuvat harvemmin hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No voi nyt saatana sentään taas... Ihme piilovittuilua koko ketju täynnä. Joopa joo, sehän se on elämää suurempi händicäppi että mies on joskus ollut, luoja paratkoon, ihan masentunut. Ajatella.
Laita ilmoitus: etsin psyykkisesti tasapainoista miestä, joka ei kärsi masennuksesta.
Luulisi, että ilmoituksesi karsisi suurimman osan masentuneista.
Ei kukaan halua masentua, mutta ikävä tilanne voi muuttaa mielialan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tervetuloa miesten maailmaan. Masennus on naisilla paljon, paljon yleisempää kuin miehillä, joten tuo sinun skenaariosikin on miehille hyvin, hyvin tuttu tilanne. Jokaista ap:n kaltaista naista kohtaan on varmaan 10 samassa tilanteessa olevaa miestä. Mutta miehet eivät tästä tilanteesta itke ja syyllistä noita masentuneita naisia, kuten ap tekee. Tuo syyllistäminen taitaa olla naisille tyypillisempi ominaisuus.
Syyllistinkö minä? Millä tavalla?
Ap.
"hehän valehtelevat..."
No mutta valehteluahan se on ollut. Olen kysynyt seurustelun alussa suoraan, että oletko ollut joskus masentunut, ja on sanonut että "ei, en ole". Ja sitten vuosi myöhemmin on tunnustanut, että on ollut diagnosoitu masennus useamman kerran aiemmin. En minä tarkoita "syyllistää" vaan totesin vain, että kysyn suoraan, ja minulle kerrotaan ihan paikkaansa pitämätön kuva todellisuudesta. Ap.
Niinpä niin. Täällä netissähän sä voit väittää mitä tahansa, mutta fakta on se, että sinä syyllistit noita masentuneita miehiä siitä, että sinä olet tuohon tilanteeseen kerta toisensa jälkeen ajautunut. Tätä on syyllistäminen, ymmärrätkö?
Miten tiedät että se on fakta kun et ole ap:n elämässä ja parisuhteissa ollut mukana? Toisekseen ap ei syyllistänyt siitäkään että on ajautunut tuohon tilanteeseen vaan tässä juuri kysyy neuvoa miten asioita muuttaa itse että näin ei taas käy. Mene sinä katsomaan pornoa tai jotain sen sijaan että itse täällä syyllistät ihmisiä asioista mitä eivät ole tehneet ja luet rivien välistä asioita joita sielä ei ole.
Tässä ketjussa nimenomaan rivien välissä syyllistetään miehiä siitä että ovat joskus olleet masentuneita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tervetuloa miesten maailmaan. Masennus on naisilla paljon, paljon yleisempää kuin miehillä, joten tuo sinun skenaariosikin on miehille hyvin, hyvin tuttu tilanne. Jokaista ap:n kaltaista naista kohtaan on varmaan 10 samassa tilanteessa olevaa miestä. Mutta miehet eivät tästä tilanteesta itke ja syyllistä noita masentuneita naisia, kuten ap tekee. Tuo syyllistäminen taitaa olla naisille tyypillisempi ominaisuus.
Syyllistinkö minä? Millä tavalla?
Ap.
"hehän valehtelevat..."
No mutta valehteluahan se on ollut. Olen kysynyt seurustelun alussa suoraan, että oletko ollut joskus masentunut, ja on sanonut että "ei, en ole". Ja sitten vuosi myöhemmin on tunnustanut, että on ollut diagnosoitu masennus useamman kerran aiemmin. En minä tarkoita "syyllistää" vaan totesin vain, että kysyn suoraan, ja minulle kerrotaan ihan paikkaansa pitämätön kuva todellisuudesta. Ap.
Niinpä niin. Täällä netissähän sä voit väittää mitä tahansa, mutta fakta on se, että sinä syyllistit noita masentuneita miehiä siitä, että sinä olet tuohon tilanteeseen kerta toisensa jälkeen ajautunut. Tätä on syyllistäminen, ymmärrätkö?
Miten tiedät että se on fakta kun et ole ap:n elämässä ja parisuhteissa ollut mukana? Toisekseen ap ei syyllistänyt siitäkään että on ajautunut tuohon tilanteeseen vaan tässä juuri kysyy neuvoa miten asioita muuttaa itse että näin ei taas käy. Mene sinä katsomaan pornoa tai jotain sen sijaan että itse täällä syyllistät ihmisiä asioista mitä eivät ole tehneet ja luet rivien välistä asioita joita sielä ei ole.
Mä tiedän, että se on fakta, koska mä osaan lukea. Ap kirjoitti niin, ja minä luin tuon kirjoituksen. En tiedä miten voisin asian enää selvemmin sinulle kertoa. Etkö ymmärrä mitä syyllistäminen tarkoittaa? Vai etkö ymmärtänyt aloitusviestiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tervetuloa miesten maailmaan. Masennus on naisilla paljon, paljon yleisempää kuin miehillä, joten tuo sinun skenaariosikin on miehille hyvin, hyvin tuttu tilanne. Jokaista ap:n kaltaista naista kohtaan on varmaan 10 samassa tilanteessa olevaa miestä. Mutta miehet eivät tästä tilanteesta itke ja syyllistä noita masentuneita naisia, kuten ap tekee. Tuo syyllistäminen taitaa olla naisille tyypillisempi ominaisuus.
Tuo naisten kymmenkertainen masentuneisuus on ihan älytön väite. Naisilla on hieman enemmän masennusdiagnooseja, mutta toisaalta avun hakeminen on heille sosiaalisesti hyväksytympää. Miehet tekevät eniten itsemurhia, joten eiköhän kyse ole vain siitä, että miehet hankkiutuvat harvemmin hoitoon.
1) En väittänyt masentuneisuuden olevan kymmenkertaista, vaan jokaista ap:n kaltaista kohtaan olevan varmaan 10 samassa tilanteessa olevaa miestä. Miehiä syntyy enemmän, naiset jättäytyvät parisuhteista vapaaehtoisesti miehiä useammin jne. On olemassa monia muita selittäviä tekijöitä sille, että naiset eivät
joudu vastaavaan tilanteeseen (suhteeseen masentuneiden kanssa) yhtä usein.
2) "Hieman enemmän" tarkoittaa kaksi kertaa enemmän, eikö noin? Koska naisilla on masennusdiagnooseja kaksi kertaa enemmän.
3) Naiset tekevät enemmöän itsemurhayrityksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tervetuloa miesten maailmaan. Masennus on naisilla paljon, paljon yleisempää kuin miehillä, joten tuo sinun skenaariosikin on miehille hyvin, hyvin tuttu tilanne. Jokaista ap:n kaltaista naista kohtaan on varmaan 10 samassa tilanteessa olevaa miestä. Mutta miehet eivät tästä tilanteesta itke ja syyllistä noita masentuneita naisia, kuten ap tekee. Tuo syyllistäminen taitaa olla naisille tyypillisempi ominaisuus.
Syyllistinkö minä? Millä tavalla?
Ap.
"hehän valehtelevat..."
No mutta valehteluahan se on ollut. Olen kysynyt seurustelun alussa suoraan, että oletko ollut joskus masentunut, ja on sanonut että "ei, en ole". Ja sitten vuosi myöhemmin on tunnustanut, että on ollut diagnosoitu masennus useamman kerran aiemmin. En minä tarkoita "syyllistää" vaan totesin vain, että kysyn suoraan, ja minulle kerrotaan ihan paikkaansa pitämätön kuva todellisuudesta. Ap.
Niinpä niin. Täällä netissähän sä voit väittää mitä tahansa, mutta fakta on se, että sinä syyllistit noita masentuneita miehiä siitä, että sinä olet tuohon tilanteeseen kerta toisensa jälkeen ajautunut. Tätä on syyllistäminen, ymmärrätkö?
No en kyllä syyllistänyt masentuneita miehiä siitä, että ajaudun suhteeseen masentuneen kanssa. Syyllistin itseäni siitä. Luitko ollenkaan aloitusviestiäni? Kysyin siinä että mikä minussa on sellaista, että minulle käy näin ja miten voisin muuttaa itseäni. Kysyin aloitusviestissäni, että mikä minussa on sellaista, että ihastun juurikin masennukseen taipuvaisiin miehiin. Eli hain syytä itsestäni. Lisäksi kysyin, että onkohan minussa jotain sellaista, että masentuvaiset ihastuvat minuun. Hain siis siinäkin syytä itsestäni. Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No voi nyt saatana sentään taas... Ihme piilovittuilua koko ketju täynnä. Joopa joo, sehän se on elämää suurempi händicäppi että mies on joskus ollut, luoja paratkoon, ihan masentunut. Ajatella.
Ei se olekaan elämää suurempi händicäppi, jos on joskus ollut masentunut. Mutta oletko sinä ikinä ollut parisuhteessa masentuneen kanssa? Se on aika rankkaa. Ja kun kerta toisensa jälkeen huomaa, että jokaikinen parisuhde onkin sellainen, jossa mies on toistuvasti masentunut, eli makaa vain kaiken työltä liikenevän ajan sängyssä, näkee kaiken negatiivisesti, on ärtynyt joka päivä jne, niin kyllä se aika paljon turhauttaa. Ja kun kyse ei edes ole mistään parisuhdeongelmista vaan miehen omasta masennuksesta, jota ei voi yhdessä "korjata" tai "ratkoa" vaan joutuu vain katsomaan vierestä kun toinen menettää elämänhalunsa, niin ei se oikein hyvä parisuhde enää sitten ole.. Sano minulle kuka haluaisi tuollaisen parisuhteen? Jos vaikka halukkaan lukijat nostaisivat käden nyt ylös? Väitänpä, että yksikään käsi ei noussut. Ap.
Sen on huomannut kokemuksesta, että jos miehen cvssä on niinsanotusti aukkoja, työpaikat ja kiinnostuksenkohteet vaihtuu jatkuvasti ja samoin asuinpaikat ja naiset niin ei kannata sekaantua. Siinä on vaan itse hylkäysvuorossa seuraavana, kun masennus iskee ja kaikki on paskaa. Sitä parempaa oloa etsitään sitten jostain muualta.. Tuossa tapauksessa masennus meni kai sitten jo bipon tai skitsofrenian puolelle. 'Uutta suoleen, kun vanha kuolee' sanoi hän. Kovasti haluaisin minäkin tietää, kuinka sitä kiinnostuu vääristä miehistä. Voimia ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aivan sama. 3 viimeisintä ollut masentuneita ja heidän on vaikea myös hoitaa elämäänsä eivätkä oikeastaan halua tavata kavereitakaan tms. Välillä tuntuu että teen heistä sellaisia..
Mä kun rakastan huumoria ja rempseää asennetta elämään. :(
Minäkin olen miettinyt joskus, että teenkö miehistä sellaisia, että he vain makaavat ja ovat masentuneita. Mutta kun minä, kuten sinäkin, rakastan huumoria, asioille nauramista, olen aika rohkea ja rempseä ja jämäkkä.. Kannustan miehiä, ja kehun, enkä valita itse oikein mistään enkä muutenkaan pyörittele mitään negatiivista. En tiedä mitä teen väärin, vai teenkö mitään?
Minäkin olen kunnianhimoinen, huumorintajuinen, saan paljon aikaa, tykkään touhuta ja välillä sorrun paapomiseen. Olen todella kannustava ja yleensä saan miehet elämään terveellisemmin, urheilemaan, hakeutumaan parempiin työpaikkoihin jne jne. Eli kannustan paljon heidän hyviä puolia.
Alussa heillä on paljon unelmia, suunnitelmia, asioita joita haluavat/tulevat tekemään. Pikkuhiljaa huomaan ettei puheista huolimatta mitään tapahdu. Alussa myös nähtiin enemmän kavereita, mutta pikkuhiljaa heistä aletaan luopumaan - ei ikinä laiteta viestiä, nähdä, pidetä poikien iltoja tms. Enemmän siirrytään minun kavereihin ja se vaikuttaa minun suhteisiini joskus negatiivisesti.
Kehun myös paljon, mutta pikkuhiljaa alan huomaamaan että miehen itseluottamus on aika nollassa eikä ole minkäänlaista rohkeutta tms.
Piristänkö minä heitä hetkellisesti, kun olen niin kannustava ja kehun? ja pikkuhiljaa totuus alkaa tulemaan ilmi..
Tässä pari esimerkkiä:
Nuoruuden exä alussa niin upea, kaikkien suosikki, huumorintajuinen -- paljastui että kärsi masennuksesta, unettomuudesta, oli veloissa jne jne
Olin naimisissa -- vasta parin vuoden päästä sain tietää että mies on yrittänyt itsemurhaa ennen kuin tapasi minut.. Oli loppusuhteemme niin masentunut että.
Nykyinen oli alussa niin ihana ja kunnianhimoinen, pikkuhiljaa alkanut paljastumaan että kärsii ahdistuksesta ja masennuksesta, on ujo ja pelokas :(
Tapaillaankohan me kaikki samaa miestä. Tuntuu olevan hirveän yleistä tuollainen masennus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen itse juuri tuollainen - herkkä, masennukseen taipuvainen pohdiskelija. En usko, että se puoli koskaan katoaa minusta täysin, mutta terapian avulla olen oppinut ainakin jollain tasolla hallitsemaan sitä. Ja ihan järjestelmälle asioita niin, etten kuormita itseeni liikaa. En usko, että voisin seurustella toisen täysin samanlaisen ihmisen kanssa, koska päinvastoin tarvitsisin jonkun tasapainoisen ja vankan ihmisen rinnalleni. Mutta kuka tasapainoinen mies haluaisi seurustella "epävakaan" naisen kanssa? Aika kova vaatimus, itsekin varmasti miettisin jatkuvasti kuinka mies ansaitsisi paremman puolison, kuinka elämä voisi silloin olla paljon helpompaa.
Itse olen aina ollut huolissani siitä, että olen jotenkin raskas ihminen tai kuormitan läheisiäni omilla ongelmillani. Se on oikeastaan jo lapsuudessa opittu toimintatapa. En puhu pahasta olostani kenellekään, vaan yritän olla mahdollisimman normaali, ja kun olo tarpeeksi huono, vetäydyn omiin oloihini "kärsimään". En siis jaksa enää mitään sosiaalisia kontakteja tai yhteydenpitoa, minkä takia mulla ei ole lainkaan pitkäaikaisia ystäviä.
Olen miettinyt, pitäisikö masennustaustasta kertoa heti tapailun alkuvaiheessa, jolloin toinen saisi itse tehdä oman arvionsa millaisen merkityksen sille antaa? Ymmärrän, että se on aikamoinen turn-off, mutta toisaalta tuntuisi epäreilulta salailla asiaa, joka on kuitenkin aika merkittävä tekijä parisuhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen itse juuri tuollainen - herkkä, masennukseen taipuvainen pohdiskelija. En usko, että se puoli koskaan katoaa minusta täysin, mutta terapian avulla olen oppinut ainakin jollain tasolla hallitsemaan sitä. Ja ihan järjestelmälle asioita niin, etten kuormita itseeni liikaa. En usko, että voisin seurustella toisen täysin samanlaisen ihmisen kanssa, koska päinvastoin tarvitsisin jonkun tasapainoisen ja vankan ihmisen rinnalleni. Mutta kuka tasapainoinen mies haluaisi seurustella "epävakaan" naisen kanssa? Aika kova vaatimus, itsekin varmasti miettisin jatkuvasti kuinka mies ansaitsisi paremman puolison, kuinka elämä voisi silloin olla paljon helpompaa.
Itse olen aina ollut huolissani siitä, että olen jotenkin raskas ihminen tai kuormitan läheisiäni omilla ongelmillani. Se on oikeastaan jo lapsuudessa opittu toimintatapa. En puhu pahasta olostani kenellekään, vaan yritän olla mahdollisimman normaali, ja kun olo tarpeeksi huono, vetäydyn omiin oloihini "kärsimään". En siis jaksa enää mitään sosiaalisia kontakteja tai yhteydenpitoa, minkä takia mulla ei ole lainkaan pitkäaikaisia ystäviä.
Olen miettinyt, pitäisikö masennustaustasta kertoa heti tapailun alkuvaiheessa, jolloin toinen saisi itse tehdä oman arvionsa millaisen merkityksen sille antaa? Ymmärrän, että se on aikamoinen turn-off, mutta toisaalta tuntuisi epäreilulta salailla asiaa, joka on kuitenkin aika merkittävä tekijä parisuhteessa.
Luulen, että minussa miehet näkee juuri tuollaisen vankan ja turvallisen vakaan kumppanin, joka tasapainottaa heitä, jota siis sinäkin kerrot tarvitsevasi kumppanista. Koska selvää on, että kahden masentuneen suhteesta ei tule oikein mitään. Masentunut ei nimittäin kestä vierelleen toista yhtä masentunutta, koska silloin se oma masennus kai syvenisi vain lisää. Mutta minun ehkä isoin ongelma näissä omissa kumppaneissani on ollut juuri tuo, että masentuessaan he vetäytyvät. Vetäytyvät läheisyydestä, vetäytyvät ajatustensa jaksamisesta, eli se yhteys joka on parisuhteessa niin tärkeää, katkeaa. Avioliitossani toki mies oli paikalla kotona, eli ei vetäytynyt ihan yksin jonnekin muualle. Mutta vetäytyi yksin kuoreensa kärsimään. Ei jaksanut sosiaalisia kontakteja eli yhdessäoloa kanssani. Ruokapalvelu ja sellainen kyllä kelpasi, mutta ei ajatusten jakaminen, ei puhuminen, ei tunteiden jakaminen, ei yhdessä tekeminen (no ei se yksinkään tehnyt mitään vaan makasi vain). Eli tuo vetäytyminen tuhosi sen suhteen. Jos olisi jakanut ongelmansa kanssani puhumalla niistä ja ylläpitänyt siten asioiden jakamista, niin suhde olisi voinut säilyä. Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen itse juuri tuollainen - herkkä, masennukseen taipuvainen pohdiskelija. En usko, että se puoli koskaan katoaa minusta täysin, mutta terapian avulla olen oppinut ainakin jollain tasolla hallitsemaan sitä. Ja ihan järjestelmälle asioita niin, etten kuormita itseeni liikaa. En usko, että voisin seurustella toisen täysin samanlaisen ihmisen kanssa, koska päinvastoin tarvitsisin jonkun tasapainoisen ja vankan ihmisen rinnalleni. Mutta kuka tasapainoinen mies haluaisi seurustella "epävakaan" naisen kanssa? Aika kova vaatimus, itsekin varmasti miettisin jatkuvasti kuinka mies ansaitsisi paremman puolison, kuinka elämä voisi silloin olla paljon helpompaa.
Itse olen aina ollut huolissani siitä, että olen jotenkin raskas ihminen tai kuormitan läheisiäni omilla ongelmillani. Se on oikeastaan jo lapsuudessa opittu toimintatapa. En puhu pahasta olostani kenellekään, vaan yritän olla mahdollisimman normaali, ja kun olo tarpeeksi huono, vetäydyn omiin oloihini "kärsimään". En siis jaksa enää mitään sosiaalisia kontakteja tai yhteydenpitoa, minkä takia mulla ei ole lainkaan pitkäaikaisia ystäviä.
Olen miettinyt, pitäisikö masennustaustasta kertoa heti tapailun alkuvaiheessa, jolloin toinen saisi itse tehdä oman arvionsa millaisen merkityksen sille antaa? Ymmärrän, että se on aikamoinen turn-off, mutta toisaalta tuntuisi epäreilulta salailla asiaa, joka on kuitenkin aika merkittävä tekijä parisuhteessa.
Luulen, että minussa miehet näkee juuri tuollaisen vankan ja turvallisen vakaan kumppanin, joka tasapainottaa heitä, jota siis sinäkin kerrot tarvitsevasi kumppanista. Koska selvää on, että kahden masentuneen suhteesta ei tule oikein mitään. Masentunut ei nimittäin kestä vierelleen toista yhtä masentunutta, koska silloin se oma masennus kai syvenisi vain lisää. Mutta minun ehkä isoin ongelma näissä omissa kumppaneissani on ollut juuri tuo, että masentuessaan he vetäytyvät. Vetäytyvät läheisyydestä, vetäytyvät ajatustensa jaksamisesta, eli se yhteys joka on parisuhteessa niin tärkeää, katkeaa. Avioliitossani toki mies oli paikalla kotona, eli ei vetäytynyt ihan yksin jonnekin muualle. Mutta vetäytyi yksin kuoreensa kärsimään. Ei jaksanut sosiaalisia kontakteja eli yhdessäoloa kanssani. Ruokapalvelu ja sellainen kyllä kelpasi, mutta ei ajatusten jakaminen, ei puhuminen, ei tunteiden jakaminen, ei yhdessä tekeminen (no ei se yksinkään tehnyt mitään vaan makasi vain). Eli tuo vetäytyminen tuhosi sen suhteen. Jos olisi jakanut ongelmansa kanssani puhumalla niistä ja ylläpitänyt siten asioiden jakamista, niin suhde olisi voinut säilyä. Ap.
Allekirjoitan täysin tämän. Useimmat masentuneet varmaankin haluavat piilottaa muilta pahan olonsa eikä rasittaa muita sillä. Läheisissä suhteissa omaan kuoreensa vetäytyminen tekee kuitenkin hallaa ja helposti tuhoaa koko suhteen. Itse ymmärrän täysin, että on varmasti todella rankkaa yrittää ylläpitää parisuhdetta sellaisen ihmisen kanssa, johon ei tunnu saavan minkäänlaista yhteyttä. Pidempään niin jatkuessa se on toivotonta.
Omalla kohdallani terapia on opettanut puhumaan asioista ja toimimaan eri tavalla. Että asioista voi puhua, siis kertoa omista tunteistaan ja ajatuksistaan ilman että se on negatiivista valittamista ja itsesääliä. Voisi myös olla hyödyllistä kertoa kumppanille, mikä voisi mahdollisesti auttaa silloin jos olo menee todella huonoksi ja yhteys meinaa katketa tai vaikka yhdessä miettiä etukäteen toimintamalleja. Tämä vaatii tietenkin masentuneelta tietynlaista tsemppaamista ja halua muuttaa itseään. Mikäli on taipuvainen toistuvaan masennukseen niin näitä asioita pitäisi työstää nimenomaan hyvän kauden aikana.
Itselläni ei ole suuria odotuksia parisuhteesta ainakaan vielä :). Toisaalta välillä harmittaa, että masennus on niin kammoksuttu asia. On myös ihmisiä, joilla ei ole varsinaisia mielenterveysongelmia, mutta ovat persoonaltaan ja temperamentiltaan vähintäänkin yhtä vaikeita ja raskaita, mutta eivät silti saa siitä leimaa otsaansa.
Seurustelin pari vuotta erään miehen kanssa, joka alkoi ensimmäisen vuoden jälkeen vetäytymään, olemaan ärtyisä jne. Yritin jutella, että haluaako ylipäätään olla yhdessä kun minulle kiukuttelee eikä enää puhu. Mutta missään nimessä ei kuulemma halunnut erota ja rakasti paljonkin jne. Mutta silti saattoi kadota kuoreensa päiväkausiksi, eikä koskaan suostunut puhumaan että miksi ja mikä oli vialla. Vaikka kuinka kysyin, niin en saanut miehestä mitään irti. Olin ihan ulalla, että miten niin mies rakastaa minua ja haluaa yhteisen tulevaisuuden, vaikka kiukuttelee, on poissaoleva ja puhumaton. Lopulta itse sanoin, että haluan lopettaa suhteen, koska en enää jaksa puhumattomuutta. Vasta silloin kun ilmoitin erosta, hän alkoi puhumaan. Ei olisi missään nimessä halunnut erota, ja siksi kai epätoivoissaan puhui lopulta. Kertoi vasta silloin, että miten on vuosikausia kärsinyt toistuvasta masennuksesta, syönyt siihen lääkkeitäkin ja ollut Kela-terapiassa, jonka lopetti kesken kun tapasi minut. Oli kuulemma niin ihastuksen huumassa että kuvitteli parantuneensa ja ettei enää tarvitse sitä terapiaa. Näyttä psykiatrin lausunnotkin minulle, joissa sitä masennusta siis kuvailtiin, ja oli kyllä mielestäni ollut aika pahaa se masennus ajoittain. En vieläkään ymmärrä, että miksi tuo piti salata minulta vaikka yritin sata kertaa kysyä että mikä on pielessä.
Minulla on vähän sama paitsi että ei miesten vaan kavereiden kanssa. Tapaan jonkun tosi samanhenkisen jossain harrastuksessa tms., siellä heitetään läppää ja puhutaan syvällisiä ja on tosi kivaa. Sitten kun ollaan puoli vuotta tai vuosi tunnettu, niin yhden kerran tuleekin sitten, että on masentunut/ahdistunut/itsetuhoinen jne. Sen jälkeen ei puhuta kuin ongelmista, minä yritän lohduttaa ja olla tukena. Alkoi jo omakin mielenterveys mennä siinä useamman ihmisen jatkuvassa tsemppaamisessa ja kun ei omia huolia voinut kenellekään jakaa, eivät jaksaneet niitä omiensa lisäksi. Menin itse terapiaan ja opin pitämään rajani. Sen jälkeen menetin puolet ystävistäni, kun eivät voineet ymmärtää, että en pysty joustamaan loputtomiin heidän vuokseen. Osa jäi ja olemme nyt entistä läheisempiä, heilläkin on terapia alkanut tuottaa tulosta. Kuitenkin edelleen pelottaa, jos joku ihminen tuntuu tosi samanhenkiseltä, käytännössä kaikki ystäväni koko elämäni aikana (poislukien sukulaiset yms.) ovat aina paljastuneet vakavasti mt-ongelmaisiksi. En uskalla enää tutustua lähemmin samantyylisiin ihmisiin, toisaalta erityylisiin tutustuminen tuntuu turhalta.
Mielenkiintoinen aihe. Itsellä on kymmenen vuoden takaa oma diagnoosi keskivaikeasta masennuksesta. Mutta pidän itseäni tietyllä tapaa täysin toipuneena: en tarvitse lääkkeitä, olen saanut solmut avattua ja yleisilmeeni on positiivinen ja reipas. Mutta olen nykyään todella tarkka itseni kanssa, että kun tulee täysin normaali henkinen väsymys - esimerkiksi raskaan ja stressaavan työviikon päätteeksi - niin mieluummin vetäydyn omiin oloihini hetkeksi lepäämään, kuin kirmaan rakastettuni luo esittämään pirteää.
Mutta oon näin yleisesti ihan hauska ja seurallinen ihminen, joka välittää paljon muista ihmisistä ja tykkää tosi paljon touhuta toisen kanssa.
Itse otan tuon historiani jossain vaiheessa (esim kuukauden yhdessäolon jälkeen) itse esiin mm. nähdäkseni reaktiot. Minusta on vain ja ainoastaan reilua, että hieman paljastetaan omia arkojakin kohtia luottamuksella. Osa on näitä säikähtänyt tosi paljon ja onpa yksi seurustelun alkukin karissut siihen "että annan itsestäni alkuun niin erilaisen kuvan". Voisin kuvitella että just ap:lla voisi tulla ekana semmoinen "ei helvetti taas" -fiilis! :D
Itseä tuo vaihe elämässä on kasvattanut ja se on osa mua - sitä mitä olen nyt. Syvällisyys ja pohtivaisuus on varmasti lisääntynyt, kuten täälläkin on aiheesta sanottu. Itse pidän tätä itseasiassa ihan hauskana, että mussa on ikään kuin erilaisia kerroksia, joita saa esiin paremmin tutustumalla. Ja mä en tarvi niiden esiintuomiseen alkoholia, vaikka en toki kuppiin syljekään. Se historia myös auttaa mua tunnistamaan muissa vastaavanlaiset piirteet nopeasti.
Itse olen mies joka maannut kohta vuoden j käynyt puoli vuotta terapiassa. En ole vielä kunnolla edes seurustellut. Olen menossa eriklääkärin tutkimuksiin keskittymisongelmien takia, koska tiedän, että olen aina alisuorittanut koulut ymt ja luulisin että se (ja tietenkin lapsuuden kotona olleet käsittelemättömät vaikeudet) on tehnyt minusta masentelevan.
Vierailija kirjoitti:
Sen on huomannut kokemuksesta, että jos miehen cvssä on niinsanotusti aukkoja, työpaikat ja kiinnostuksenkohteet vaihtuu jatkuvasti ja samoin asuinpaikat ja naiset niin ei kannata sekaantua. Siinä on vaan itse hylkäysvuorossa seuraavana, kun masennus iskee ja kaikki on paskaa. Sitä parempaa oloa etsitään sitten jostain muualta.. Tuossa tapauksessa masennus meni kai sitten jo bipon tai skitsofrenian puolelle. 'Uutta suoleen, kun vanha kuolee' sanoi hän. Kovasti haluaisin minäkin tietää, kuinka sitä kiinnostuu vääristä miehistä. Voimia ap![/
Tuollaisen miehen jätin äskettäin muutaman kuukauden tuttavuuden jälkeen. Oli alkukertoman mukaan hyvin työllistetty ja arvostettu työssään, takana yksi pitkä liitto ja pari lyhyttä.
Totuus oliki muutaman viikon jälkeen depressiivinen alkon kuluttaja, jolla takana useita lyhyitä suhteita ja työ satunnaista keikkahommaa.
Mulla on aivan samanlaisia kokemuksia. Minua ainakin se pohdiskelevaisuus, herkkyys ja syvällisemmät keskustelut elämästä vetosivat heti alussa, ja jälkeenpäin olen tajunnut että nuo mielenkiintoiset ominaisuudet ovat kehittyneet miehelle todennäköisesti masennushistorian myötä... Rankkaahan se on. Jokaisessa suhteessa tullut aina se "aha, taas tätä.." hetki kun miehen masennus palaa ihastumisen jälkeen. Pettynyt ja surullinen olo, nykyistä miestä kuitenkin rakastan suuresti. :( Mutta kaipaan pirteää elämää, haluan pitää hauskaa ja se on joskus hankalaa kun kumppani synkistelee..