Lue keskustelun säännöt.
Mitä tehdä, kun koko elämä on pilalla?
30.05.2017 |
Lapsena muistan joskus olleeni onnellinen. Silloin kun oli kavereita ja äiti oli ihana. Silti muistan pelänneeni isää aina. Tai mikä isä se on, en ole kutsunut sitä isäksi sen jälkeen, kun olin 6-vuotias. Hän oli erittäin julma, piittaamaton ja ilkeä ihminen. Lisäksi erittäin sairas. Sairasti kroonista masennusta ja oli sairaalassa sen vuoksi monta kertaa. Paskoi aina ihmissuhteensa ja suututti käytöksellään ihmiset. Monta kertaa autossa ollessa hän uhkasi ajaa vastaan tulevaa autoa päin. Muistan, kun äiti huusi ja itki kauhuissaan, myös minä ja nuorempi sisarukseni itkettiin. Kotona piti aina olla varuillaan, koska isä suuttui aina ja kaikesta. Ihan mitättömistä asioista ja kohtuuttomasti. Kun veljeni vahingossa potkaisi pehmoisen lelupallon olohuoneen kelloa kohti ja se putosi lattialle, isä retuutti veljeä ympäri taloa. Sen jälkeen hän ei puhunut veljelle viikkoon. 6-vuotias oli aika hämillään sellaisesta mielenosoituksesta, kun isä ei puhu mitään, kiroilee ja huutaa itsekseen ja paiskoo ovia. En uskaltanut koskaan olla isän lähellä, koska aina pelkäsin, että hän yrittää tukistaa. Syystä, jota en edes tiedä.
Kun menin kouluun, alussa sain kavereita ja kaikki meni hyvin. Koulu oli helppoa ja pidin oppimisesta. Kyseessä oli tosi pieni koulu. Kolmannella luokalla jouduin luokalle, jossa oli eräs poika, joka jostain syystä ei pitänyt minusta. Hän ei ikinä halunnut minua samaan leikkiin, peliin, tai edes ruokalassa samaan pöytään syömään. Paskempi juttu, koska meillä oli määrätyt paikat ja meidät oli laitettu samaan pöytään. Hän huusi ja kiukutteli minulle kaikesta. Asioista, joihin en ollut millään lailla syyllinen. Pikkuhiljaa tämä ilmiö tarttui muihinkin. Muutkin alkoivat vältellä seuraani, koska joku(siis tuo poika) oli kertonut, että minä olen "outo". Tilanne meni siihen, että juuri kukaan ei halunnut olla seurassani. Jopa ne entiset kaverit kaikkosivat, koska kanssani oleminen oli heidän mielestään noloa. Kotiin liittyen. Näin erään kerran kaupassa, kun isä varasti. En uskaltanut sanoa kenellekään mitään. Tämä kaikki tapahtui kolmannen luokan aikana.
Neljäs luokka sujui melko samoissa tunnelmissa. Tuolloin minulla ei ollut enää yhtään kaveria. Ei edes sellaista tuttua tyyppiä, jonka kanssa olisi voinut olla välitunneilla. Viidennellä luokalla alkoi suorempi kiusaaminen. Vihkoni varastettiin pulpetista ja sotkettiin, vaatteeni ja kenkäni piilotettiin eteisen naulakoista ja minusta keksittiin niin sanotusti hauskoja nimityksiä. Kuudes luokka meni samoin. Paitsi että silloin kiusaaminen oli vielä pahempaa. Kuudennella luokalla uskalsin vihdoin kertoa äidille, että minua kiusataan. Koulussa opettaja otti kiusaamisen puheeksi luokassa, mutta tunnin jälkeen sille jo hihiteltiin, että olipas hassua, ja sama jatkui. Heidän mielestään ansaitsin sen kiusaamisen, koska olin minä. Kiusaaminen oli myös fyysistä. Liikuntatunnilla minut kampattiin, tönittiin käytävillä ja yritettiin tiputtaa keinusta. Kotona jatkui myös sama kuvio kaikki nämä vuodet. Isästä tuli ehkä vieläkin vihaisempi ja ihmiset alkoi pitää sitä tavallaan kylähulluna. Myös se oli kiusaajien mielestä hauskaa, koska kaikki tiesivät siitä. Ja että minä kuuluin samaan perheeseen.
Kommentit (33)
Tulin surulliseksi tuosta kaikesta mitä olet joutunut kokemaan. Sinun koti ei ollut sellainen millainen sen olisi kuulunut olla.
Koulussa sait valtavasti kuraa niskaan ansaitsematta sitä. Olit herkissä kasvunvuosissa, joissa olisit tarvinnut tukea, kannustusta, rohkaisua, iloa ja hyviä eväitä elämään. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuden voi. Toivottavasti voit käyttää kokemaasi voimavarana elämässäsi.
Hienoa lukea, että olet päässyt väljemmille vesille. Sinun on tärkeä työstää nuo kipua ja tuskaa aiheuttaneet vaiheet.
Toivottavasti voit olla katkeroitumatta. Se ei helpota yhtään sinua, vaikka se voi tuntua oikeutetulta. Luotan, että sinulle vääryyttä tehneet saavat vielä palkkansa.
Todella hienosti ja selkeästi kirjoitat kokemuksistasi.
Tsemppiä, iloa kesään ja voimia kovasti 💛
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, mitään kommentteja vastauksiin? Mihin katosit?
Joo voin kertoo sulle et mullakin alko kiusaaminen kun menin 3 luokalle ja poika jonka nimi on nyt vaikka joni, alkoi heti kuultuaan mun nimen haukkumaan sitä ja arvostelemaan vaatteitani, myös luokan tytöt syrjivät ja halveksjivat mua, sama jatkui vaikka sanoin iso veljelleni (joka oli samassa koulussa) että voiko se antaa opetuksen tälle jonille, no mun veli sitten meni aina välitunneilla tönimään sitä ja sanoi että olisi parempi lopettaa se kiusaaminen. Ja niin noh loppuhan se hetkeksi kunnes mun veli vaihtoi yläasteelle, eli pois samasta koulusta, olin siis yksin ja se vaan jatkui ja jatkui. Sitten oli alkamassa 5 luokka ja olin varma että tulen käymään uuden puolen itsestäni ja kaikki alkaisivat arvostaa minua. Menimme äitini kanssa ostamaan uudet vaatteet ja halusin sellasen lippiksen jossa luki "#cool" no tosi kiva mua haukuttiin siitäkin tosi paljon, ja tää satutti mua tosi paljon, koska luulin että se oli hieno. Meidän luokkalaisilla oli myös oma WhatsApp ryhmä jossa kysyttiin esim kuka voi olla tai läksyjä. No kerran mul oli aika tylsää kotona ja yksinäistä, niin laitoinpa viestin sinne, "moi" Joni "hyi sä" (sanoi siis tässä nimeni) ja en uskaltanut sanoa siihen mitään vaan sanoin vaan perään "kuka voi olla?" Ja pojat luokltani sanoi "me voidaan" olin ihan onnen kukkufoilla ja juoksin sinne jossa meidän piti tavata ja siellä odotti Joni kuvaamassa (jonka ei olisi edes pitänyt tulla sinne) ja mua alettiin heitellä vesi ilmapalloilla, ja seuraavana päivänä koulussa kaikki nauroi mulle. Silloin kaikki alkoivat halveksuntaa mua KAIKKI! 6 luokka meni perseelle en niinkin muutkin luokat ja keväällä olin jo tosi onnellinen koska ajatus siitä että pääsen pois niitten kusipäiden lähettyviltä oli mahtava. No 7lk tuli yksi tyttö, joka oli ollut ala-asteella samalla luokalla kuin minä, se alko siis 7 frendaamaan mua ja tultiin sitten aika hyviksi kavereiksi ja no se oli täyttä grillausta ja siis kiusaaminen jatkui 7 ja nyt en pysty enää käymään koulua ja olen 8 jään luokalle varmaan ei enään ole kavereita ja itse en käy enää melkeen päivää missään
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia. Lapsuuden märehtiminen aikuisena tuskin on avain onneen.
Sitähän siellä terapiassa vasta tehdäänkin, ihan pohkamutia myöten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikko mitä teet kun elämä on pilalla lopullisesti
Vierailija kirjoitti:
Psykiatri auttaa.
Ei auta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen niin surullinen siitä, mitä ap on joutunut kokemaan. Mutta myös iloinen siitä, miten hyvin hän on selvinnyt! Olet ap todella vahva ihminen, kun kaiken tuon jälkeen olet pystynyt tekemään elämästä paremman ja seisot omilla jaloillasi. Ihailen sinua. Itsellä myös samanlaisia kokemuksia, ja minä en kestänyt. Hajosin psyykkisesti vähän alle kolmekymppisenä, ja nykyään työkyvyttömyyseläkkeellä. Tosin minulla koulukiusaamisen ja läheisten mielenterveysongelmien lisäksi oli myös kuolemantapaus perheessä. Tässä yritän kuntouttaa itseäni, ja toivon että joskus olisin työelämässä. Myös minusta on usein tuntunut siltä, että psykiatrisessa hoidossa ei oikein ymmärretä. Elämä yleensäkin ottaen tuntuu välillä aika epäreilulta.
Mulle yksi mies antoi neuvon Anna asioiden mennä omalla painollaan. Mun elämä ollut aina tuskaista ja vääriä valintoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kylläpä on ihana äiti. Jäi asumaan räjähtelevän ja kiinni käyvän isän kanssa. Kyyditti lapsia murhakuskin kyydissä. Ihana äiti.
Itse en saanut elämää kuosiin enkä otetta mistään olemattoman lapsuuden ja kaikkien vaikeuksien jälkeen. En ole koskaan nähnyt valoa tunnelissa, siis mitään positiivista edessäni.
Olen eläväkuollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kylläpä on ihana äiti. Jäi asumaan räjähtelevän ja kiinni käyvän isän kanssa. Kyyditti lapsia murhakuskin kyydissä. Ihana äiti.
Mulla oli samanlaiset vanhemmat kuin aapeella. Mäkin oon aina pitänyt äitiä parempana vanhempana kun se ei kuitenkaan ryypännyt ja raivonnut. Kerran uhkasi tosin polttaa koko talon. Mutta sen mielestä isässäkään ei ole ollut mitään erityistä vikaa.
Sulla oli paska lapsuus. Olet nuori. Sulla on jo nyt asiat aika hyvin ja kaikki maailman aika korjata traumat. Se mitä vanhempasi ovat olleet ja tehneet vaikuttaa tottakai siihen kuka olet, miten olet ihmisenä tähän asti kasvanut, mutta he eivät kuitenkaan määritä sinua tulevaisuudessa. Sinä olet sinä, sinä elät omaa elämääsi, sinä teet omat valintasi. Ota heiltä se mikä on hyvää, unohda ja jätä jälkeesi huono.
Mikään ei ole pilalla, kunhan et jää ajelehtimaan. Käy koulusi loppuun ja ajelehdi sitten.
Minulla oli ja on toki edelleenkin narsistinen, henkisesti väkivaltainen isä. Minua kiusattiin koulussa lähtien eristämisestä aina väkivaltaisuuksiin ja tappo-/raiskausuhkauksiin asti. 90-luvun maalaiskylässä rehtorin näkökanta ala-asteella oli asiaan se, että lapset nyt sellaisia ja kyllä ne kasvaa, yläasteen henkeä uhkaavat jutut ei taas kuuluneet rehtorille ja koululle ollenkaan kun ne oli netissä ja kännykällä tapahtuneet. Musta tuli alisuoriutuja kun kotona kuljettiin munankuorilla, oltiin aina niin surkeita, huonoja ja "voi kultapieni kun sä oot tyttö niin et sä voi tätä ymmärtää", koulussa pienenä tuli turoaan ja isompana toivoi, että tuli vaan turpaan eikä jonnekkin muualle.
Tervetuloa aikuisten maailmaan, mäkin selvisin, ali kykyjeni mutta ehkäpä mulla ne vitjat pitää olla ettei maailma kokonaan tuuperru mun halujen alla. Sulla on koko elämä edessä, mulla meni yli 10v sua kauemmin, että tajusin vian olevan mun elämässä eikä mussa.