Lue keskustelun säännöt.
Mitä tehdä, kun koko elämä on pilalla?
30.05.2017 |
Lapsena muistan joskus olleeni onnellinen. Silloin kun oli kavereita ja äiti oli ihana. Silti muistan pelänneeni isää aina. Tai mikä isä se on, en ole kutsunut sitä isäksi sen jälkeen, kun olin 6-vuotias. Hän oli erittäin julma, piittaamaton ja ilkeä ihminen. Lisäksi erittäin sairas. Sairasti kroonista masennusta ja oli sairaalassa sen vuoksi monta kertaa. Paskoi aina ihmissuhteensa ja suututti käytöksellään ihmiset. Monta kertaa autossa ollessa hän uhkasi ajaa vastaan tulevaa autoa päin. Muistan, kun äiti huusi ja itki kauhuissaan, myös minä ja nuorempi sisarukseni itkettiin. Kotona piti aina olla varuillaan, koska isä suuttui aina ja kaikesta. Ihan mitättömistä asioista ja kohtuuttomasti. Kun veljeni vahingossa potkaisi pehmoisen lelupallon olohuoneen kelloa kohti ja se putosi lattialle, isä retuutti veljeä ympäri taloa. Sen jälkeen hän ei puhunut veljelle viikkoon. 6-vuotias oli aika hämillään sellaisesta mielenosoituksesta, kun isä ei puhu mitään, kiroilee ja huutaa itsekseen ja paiskoo ovia. En uskaltanut koskaan olla isän lähellä, koska aina pelkäsin, että hän yrittää tukistaa. Syystä, jota en edes tiedä.
Kun menin kouluun, alussa sain kavereita ja kaikki meni hyvin. Koulu oli helppoa ja pidin oppimisesta. Kyseessä oli tosi pieni koulu. Kolmannella luokalla jouduin luokalle, jossa oli eräs poika, joka jostain syystä ei pitänyt minusta. Hän ei ikinä halunnut minua samaan leikkiin, peliin, tai edes ruokalassa samaan pöytään syömään. Paskempi juttu, koska meillä oli määrätyt paikat ja meidät oli laitettu samaan pöytään. Hän huusi ja kiukutteli minulle kaikesta. Asioista, joihin en ollut millään lailla syyllinen. Pikkuhiljaa tämä ilmiö tarttui muihinkin. Muutkin alkoivat vältellä seuraani, koska joku(siis tuo poika) oli kertonut, että minä olen "outo". Tilanne meni siihen, että juuri kukaan ei halunnut olla seurassani. Jopa ne entiset kaverit kaikkosivat, koska kanssani oleminen oli heidän mielestään noloa. Kotiin liittyen. Näin erään kerran kaupassa, kun isä varasti. En uskaltanut sanoa kenellekään mitään. Tämä kaikki tapahtui kolmannen luokan aikana.
Neljäs luokka sujui melko samoissa tunnelmissa. Tuolloin minulla ei ollut enää yhtään kaveria. Ei edes sellaista tuttua tyyppiä, jonka kanssa olisi voinut olla välitunneilla. Viidennellä luokalla alkoi suorempi kiusaaminen. Vihkoni varastettiin pulpetista ja sotkettiin, vaatteeni ja kenkäni piilotettiin eteisen naulakoista ja minusta keksittiin niin sanotusti hauskoja nimityksiä. Kuudes luokka meni samoin. Paitsi että silloin kiusaaminen oli vielä pahempaa. Kuudennella luokalla uskalsin vihdoin kertoa äidille, että minua kiusataan. Koulussa opettaja otti kiusaamisen puheeksi luokassa, mutta tunnin jälkeen sille jo hihiteltiin, että olipas hassua, ja sama jatkui. Heidän mielestään ansaitsin sen kiusaamisen, koska olin minä. Kiusaaminen oli myös fyysistä. Liikuntatunnilla minut kampattiin, tönittiin käytävillä ja yritettiin tiputtaa keinusta. Kotona jatkui myös sama kuvio kaikki nämä vuodet. Isästä tuli ehkä vieläkin vihaisempi ja ihmiset alkoi pitää sitä tavallaan kylähulluna. Myös se oli kiusaajien mielestä hauskaa, koska kaikki tiesivät siitä. Ja että minä kuuluin samaan perheeseen.
Kommentit (33)
Muuta mahdollisimman kauas (=niin kauas kuin uskallat) kotipaikkakunnaltasi ja aloita alusta. Maailma on varmasti pelottavan tuntuinen tuollaisten kokemusten keskellä kasvaneena, mutta ei niiden äärelle kannata jäädäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ysiluokalla kaikki muuttui jälleen, hieman ennen joulua. Kaksi kaveria muutti muualle ja ne, joita olin jo noin vuoden luullut ystävikseni, olivatkin jälleen mieluummin siellä toisessa porukassa. Jolloin he eivät voineet olla minun kanssani, koska se olisi ollut noloa. Eräänä päivänä yksi heistä lähetti minulle viestin, että luulitko tosiaan, että kukaan haluaa olla sun kanssas, nauruhymiöin. Tätä seurasi varmaan useita kymmeniä viestejä näiltä muilta kavereilta, sekä kiusaajilta. Myöhemmin kävi ilmi, että viimeiset viikot ennen tätä he olivat vain esittäneet kavereita minulle ja esimerkiksi ottaneet valokuvia kotona huoneestani(siitä, miten nolo se on), kuvanneet minua salaa pukuhuoneessa, ja yrittäneet etsiä päiväkirjaani, että siitä olisi saatu jotain hauskaa inside-läppää näille muillekin. Ysiluokan kevät oli ehkä elämäni kauheinta aikaa. Olin yksin ja kaiken lisäksi koko elämä tuntui todella raskaalta. Jotenkin silti kahlasin sen läpi jollain 8 keskiarvolla.
Menin lukioon, saman paikkakunnan samassa rakennuksessa toimivaan lukioon. Myöhemmin ajateltuna olisi kannattanut hakea jonnekin ihan muualle. Nuo ysiluokan tapahtumat oli kuitenkin vieneet silloin kaiken energiani ja ei oikeastaan olisi ollut edes mahdollisuus hakea muualle, koska maaseutu. Pahimmat kiusaajat oli menneet eri amiksiin, joten heitä ei tarvinut nähdä. Tämä lukioluokka koostui tietty vanhoista luokkalaisista ja rinnakkaisluokkalaisista, joten se maine ei ihan helpolla hellittänyt. Oli siellä muutamia, joita voi sanoa kavereiksikin, mutta silti suurelle osalle olin se sama vitsi, kuin aikaisemminkin.
Lukion alussa huomasin itse oloni, etten saanut öisin nukuttua. Olin myös todella itsekriittinen ja etsin itsestäni aina vikaa. Jotenkin siihen oli tottunut. Olin esimerkiksi todella hoikka, mutta näin itseni läskinä. Koska siksihän minua oli huudeltu vuosikausia. En koskaan silti puhunut noista tunteistani kenellekään. Enkä siitä, millaista kotona oikeasti on. Siellä kun oli tilanne aika samanlainen kuin ennenkin.
Psykoterapia. Lapsuuden märehtiminen aikuisena tuskin on avain onneen.
Lukiossa tuntin oloni yksinäsemmäksi kuin koskaan ennen. Tilannetta pahensi vielä se, että kaiken lisäksi surin jo silloin ns. menetettyä nuoruutta. En ollut kokenut samoja asioita kuin muut. Huoletonta elämää, parhaita kavereita, kaverijuttuja, kotibileitä, ja mitä muuta tahansa. Eihän minua oltu kutsuttu edes kenenkään synttäreille nelosluokan jälkeen.
Sen koko lukioajan laihdutin salaa, peittelin laihtumistani ja syömättömyyttäni. En saanut nukuttua ja en jaksanut enää opiskella samalla tavalla. Olin myös alkanut ymmärtää, miten kauheita asioita olin kotona perheessä joutunut kokemaan, ja sekin painoi mieltä. Enkä koskaan kertonut näistä mistään kenellekään. Aloin jäädä kursseista jälkeen ja en sitten tietenkään päässyt ylioppilaaksi samaan aikaan kuin muut. Vaikka tiesin ja arvasin sen, se oli silti todella kova paikka. Ihan kuin kruununa sille, etten taaskaan voi kokea sitä samaa iloa ja onnea, kuin muut. Jäin taas ulkopuoliseksi, mitä olin ollut jo suurimman osan elämästäni. Inhosin itseäni todella paljon.
Sain kuitenkin sitten myöhemmin kurssit kasaan ja lukion suoritettua, hain todistuksen koulun opintotoimistosta. En silti osannut iloita siitä, koska eihän se sitten enää ollut mitään. Nuorempana olin haaveillut siitä päivästä, kun saan valmistua ylioppilaaksi. Olin jotenkin unelmoinut sen niin, että tuolloin minulla olisi suuret, hienot juhlat, ja juhlien kanssa lähtisin kaverein kanssa jatkoille. No, eihän se mennyt niin.
19-vuotiaana uskaltauduin puhua lääkärille. Aluksi unettomuudesta, sitten syömisestä, sitten perheestä. Se jollain tavalla helpotti, vaikka kävin muutaman kerran parin lääkärikäynnin jälkeen psykologilla. Silti tuntui, etteivät he ymmärtäneet. Ehkä johtui siitäkin, etten minä osannut kertoa kaikkea heille. Ehkä vika oli minussa, ehkä kerroin huonosti asioistani.
Lukion pääsin kyllä opiskelemaan ja muutin pois, mutta tämän jälkeen olen vaihtanut alaa pari kertaa. En oikeastaan vieläkään tiedä, mitä haluan tehdä työkseni. Nyt opiskelen kuitenkin ihan ok alaa ja työpaikkakin on ja periaatteessa olen ihan onnellinen. On asunto, raha-asiat okei, harrastuksia ja kavereita, jopa ystäviä. Silti tuo kaikki, mistä kirjoitin, tuntuu todella raskaalta. Miksi juuri minun elämäni on tällaista? Miksi minä?
Et kertonut, millä tavalla elämäsi on pilalla. No, korjaa se. Millaisen elämän haluat? Millaosia valintoja sinun tulee tehdä, jotta saavutat sen? Muista, että jokaosella on omat ongelmansa. Menneisyyteesi et voi vaikuttaa, mutta siihen, miten annat sen vaikuttaa tulevaisuuteesi ja nykyhetkeen, voit paljonkin. Joskus kun itse vaivun epätoivoon, mua r9hkaisee ajatus haasteesta, jonka aion ylittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä että asiat ovat nyt paremmin. Menneisyyttä kannattaa käsitellä terapiassa. Voimia <3
Minulla käytännössä aivan sama tarina kuin sinulla (pl. mielenterveysongelmat kotona). Koskaan en ollut lapsena kaverisynttäreillä. Kotibileisiin ei lukiossa kutsuttu. Kavereita 0.
Nyt olen maisterin paperit taskussa oman alan töissä. Kavereita minulla ei edelleenkään ole. Olen kuitenkin tyytyväinen elämääni enkä todellakaan muistele niitä ala- ja yläasteen kauheuksia, joita jouduin kokemaan. Jätin ne menneisyyteen. Kiusaaminen ei enää määrittele minua mitenkään.
Ole itsellesi armollinen ja jatka hyvää elämääsi :)
Kesä ja kaikki tulossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet ollut todella vahva ja selvinnyt noin pitkälle <3 Ihanaa, että olet nykyään onnellinen ja asiat noin hyvin.
En osaa edes kuvitella kuinka rankkaa tuo on ollut ja kuinka olet selvinnyt tuosta kaikesta. Neuvoisin hakemaan keskusteluapua ja menemään vielä keskustelemaan ammattilaisen kanssa, itse olen katkeroitunut vähemmästäkin aikuisuuden myötä. Kunhan muistat, että sinä et ole tehnyt mitään väärää. En tiedä miksi elämä on niin epäreilu ja toiset joutuvat selviytymään enemmän kuin toiset, kyllä se väärältä tuntuu ja toivon, että lopussa pahat ihmiset saavat ansionsa mukaan.
Lohduttaako yhtään se sanonta, että vain vahvoja koetellaan tai että ketään ei koetella enempää kun he kestävät?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä olet kokenut aikamoisia asioita ja kuitenkin seisot omilla jaloilla ja rakennat elämää. Paljon on varmasti vielä vuosia edessä. Menneisyys pitää jollain tavalla käsitellä, mutta jossain kohtaa sitten on aika päästä menneestä.
Olet havahtunut ja tiedostat asioita. Pikkuhiljaa ala tehdä tekoja, joista tulet jokapäivä onnelliseksi.
Positiivarit sanoo, että se asenne jonka kanssa heräät aamulla kantaa koko päivän.
Voimia. Olet arvokas.
Näillä tiedoilla ja tuolla lapsuudella sanoisin, että sulla menee suht hyvin. On ammatti tai useampikin työpaikka ja niitä kavereita.
Ehkä se ongelma on siinä, että oot kuitenkin vielä menneisyydessä kiinni. Siitä onkin vaikeampi päästä irti, kun sulla pn aika rankka/ oikeestaan olematon lapsuus. Terapia voi auttaa, onko mahdollista työterveyden kautta? Pitkä prosessi varmasti, mutta hyvin oot jo päässy alkuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisaalta on turha märehtiä vanhoja juttuja koska menneisyyttä ei saa takaisin. Ajattele niin että olet aika vahva ihminen kun olet jaksanut kahlata tuollaisen helvetin läpi ilman suurempia flippaamisia, moni muu olisi tuollaisten kokemusten jälkeen jo päättänyt päivänsä tai lähtenyt koululle aseen kanssa. Hyödynnä karua menneisyyttäsi, käytä sitä polttoaineena menestykselle.
Ei siihen ole vastausta että miksi jollekulle tapahtuu jotain pahaa. Et pysty sitä murehtimalla että "miksi" parantamaan tilannettasi yhtään. Siksi, koska sinulla sattui olemaan paska isä.
En tällä tarkoita vähätellä kokemuksiasi ja onhan sinulla toki oikeus kokea surua ja kysyä myös miksi, vaikka se kysymys ei tuo sinulle vapautusta.
Usein kotona uhriksi joutunut joutuu valitettavasti myös koulussa kiusatuksi. Sellainenkin tosiasia on, että traumojen yli pääsemiseen tarvitaan koko ihmisikä silloin kun tuskaa on joutunut pitämään väkisin sisällään vuosikausia. Mutta yleensä se alkaa helpottaa tuolla 30-40-vuotiaana.
Viesteissäsi korostuu, ettet oikein ole pystynyt puhumaan ammattiauttajille, mutta osaat kyllä kirjoittaa, joten miksi et veisi tarinaasi kirjoitettuna? Jotain kautta sinun olisi hyvä tulla kuullukssi. Foorumikirjoittaminen anna sinulle sitä mitä asioiden puhuminen ja pohtiminen luotettavan ammattiauttajan kanssa voisi antaa.
Tuskasi on kääntynyt itseäsi vastaan itseinhona, jota kuvailit. Nyt tarkkana sen kanssa ettei apua jää hakematta, jolloin edelleen jää passiivisesti muistojesi uhriksi ja se uhrina olo vain jatkuu. Sinulla on aivan varmasti kykyä työskennellä itsesi eteen esimerkiksi terapiassa, muista vain ettei terapia ratkaise kaikkea. Etsi elämässä iloa tuottavia asioita ja luota vaistoosi. Sinä kyllä selviät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuosta hirviömäisestä käytöksestä... Ennen olin vihainen tuollaisille ihmisille, koska olin itse täysin normaali enkä ymmärtänyt miksei muutkin voisi olla sitä. Eräiden seikkojen seurauksena koin kumminkin muutoksen jonka seurauksena minusta tuli hirviö. Ei yhtä paha mutta huonokäytöksinen silti. Se on laajentanut ymmärrystäni tuollaisia ihmisiä kohtaan. Kaikki heistä ei välttämättä mahda asialle mitään vaan ovat omien aivojensa välittäjäaineiden uhreja. Osa heistäkin voi olla myös pahoja. Mutta ei kaikki. Tällaista sairasta agressiivisyyttä ei kuitenkaan saa hyväksyä. Mutta sen ihmisen voi hyväksyä.
En nyt ala kertomaan tässä omaa selviytymistarinaani, ainoastaan kerron miten sain elämäni muutettua ensin siedettäväksi, nyt jo varsin mukavaksi ja jatkossa ehkä ihanteelliseksi.
Mietin tarkkaan millainen ihminen haluaisin unelmissani olla. Kohta kohdalta aloin muuttamaan itseäni siihen suuntaan helpoimmasta aloittaen.
Muutin pois ja hylkäsin kaikki ihmissuhteeni paitsi äitini ja veljeni. Opiskeluista löysin yhden hyvän kaverin ja harrastuksesta toisen. Vuosien mittaan tuli pari kaveria lisää (töistä) ja opiskelukaverista tuli paras ystäväni. Seurustelusuhteeni muuttui kaveruudeksi ja olin pari vuotta yksin. Nyt olen seurustellut pari vuotta tasapainoisessa suhteessa joka johtanee avioliittoon ensi vuonna.
Rakenna ap itsellesi uusi elämä palikka kerrallaan. Minulla se on kestänyt yhdeksän vuotta mutta se on kannattanut. Hyvässä lykyssä hyviä vuosia on vielä noin 50.
N31
Kuinka pitkään kävit psykologilla, kuinka monta kertaa/ vko?
Maailma on niin epäreilu! Sitä on oikeasti vaikea käsittää. Mutta usko Karmaan. Paha saa kyllä palkkansa. Koita päästä eteenpäin.. tuntuu, että sinulla on loppujen lopuksi nyt asiat hyvin.
Olet käynyt hurjan myllyn läpi. Voit onnitella itseäsi siitä, että olet jaksanut. Kirjoitit selkeästi tarinasi, vaikutat kaikesta huolimatta hyvältä tyypiltä; vahvalta, analyyttiselta ja tuntevalta ihmiseltä.
Nyt sinulla on vapaus; vapautta antaa opiskelut ja työ entisestään - et ole riippuvainen muista. Tulet aivan varmasti löytämään vielä hyviä ihmisiä elämääsi. Sellaisia jotka pitävät ja rakastavat sinua. Muistathan itse päättää rakastaa itseäsi jokaisena päivänä, huonoinakin - koska olet sen arvioinen.
Voimia ja iloa kesääsi!
Yläasteelle menemiseen suhauduin odotuksella, koska se oli toisessa koulussa ja siellä olisi enemmän oppilaita. Ekoina päivinä sain taas kavereita ja kaikki tuntui menevän hyvin. Sitten yhtenä päivänä olin aamulla hammaslääkärissä. Tulin kouluun kahden ekan tunnin jälkeen ja menin tuttujen kavereiden luokse. Kun menin heidän luokseen, kaikki lopettivat puhumisen ja katsoivat toisiaan. Lopulta yksi sanoi muille, että mennään. Kun lähdin samaan suuntaan, tämä sama tyyppi pysähtyi ja sanoi, ettei tarkoittanut minua. Kauempaa yksi heistä kääntyi ympäri ja huusi minua eräällä ala-asteelta tutulla haukkumanimellä, ja kaikki nauroivat. Olo oli melko hämmentynyt. Yritin myöhemmin puhua heidän kanssaan, mutta se ei muuttanut mitään. Myöhemmin minulle selvisi, että eräät entisen koulun kiusaajat olivat tuona samaisena aamuna valistaneet uusia kavereita siitä, "millainen todellisuudessa olin". Toisin sanoen, olivat kertoneet oman näkemyksensä ala-asteen tapahtumista. Ja olivat kertoneet saman muutamalle muullekin. Ei siitä mennyt kovin pitkään, että koko koulu tiesi minusta enemmän, kuin ilmeisesti minä itse. Jostain syystä oma sanani ei monien silmissä painanut kovin paljoa.
Seiskalla kiusaaminen oli niin pahaa, että kieltäydyin menemästä kouluun. Asiaa yritettiin selvittää opettajien ja muiden kanssa, mutta se ei johtanut mihinkään. Koulun puolelta näitä palavereja johtavan opettajan kanta oli, että "ei ole kiusattu, vaan syrjitty". Ilmeisesti eivät pitäneet esimerkiksi ulkovaatteiden piilottelua, nimittelyä tai muuta sellaista minään. Tilanne oli erittäin absurdi, koska näiden muutamien pääkiusaajien lisäksi puoli koulua käytti minusta niitä haukkumanimiä ja esimerkiksi ruokalassa yleensä kukaan ei halunnut istua samaan pöytään. Joskus joku lukiolainen, kun lukio toimi siinä samassa rakennuksessa. Kiusaamiseen osallistuivat jopa tyypit, joita en edes tuntenut, tai kenen kanssa en ollut ikinä puhunut. Koulumenestys oli kuitenkin koko ajan tosi hyvä. Sain harvoin kokeista alle 9-. Tosin, opettajien mielestä esimerkiksi se, että minulle ei löytynyt ryhmätöissä paria tai kavereita ja etten juuri viitannut tunnilla, oli perusteena laskea numeroitani todistukseen. Siksi sinne tuli niitä seiskoja ja kaseja.
Kahdeksannella luokalla tilanne alkoi rauhoittua siten, että sain olla enemmän rauhassa ja kouluun tuli pari uutta oppilasta, joiden kaveriksi päädyin. Kyllähän se kaikki nimittely ja muu jatkui, mutta olin jo jollain tavalla immuuni sille. En suoraan sanoen jaksanut välittää. Opin myös näkemään omat vahvuuteni ja sen, ettei minussa ollut sillä tavalla vikaa, kuin kiusaajat väittivät. Silti oli todella kurjaa toisinaan. Kesälomalla ennen kahdeksannetta luokkaa kotona oli sattunut sellainen tapaus, että isä oli jostain syystä taas raivostunut ja uhkasi jälleen kerran tehdä itsemurhan raivokohtauksessaan. Tällä kertaa nappaamalla lääkekaapin tyhjäksi, lukittautuneena vessaan. Muistan äidin itkevän ja anelevan, mutta itseäni lähinnä ärsytti se koko mekkala. En ollut enää moneen vuoteen välittänyt isästä, koska se ei ollut ollut sellainen. Kahdeksannen luokan aikana jotkut noista vanhoista kiusaajista, entisistä kavereista alkoi taas kelpuuttaa seurani. Koska minulla ei tosiaan liikaa kavereita ollut, niin päätin antaa vanhojen asioiden olla.