Lue keskustelun säännöt.
No koska se eron jälkeinen euforia sitten tulee, eronneet?
26.05.2017 |
Nyt olen kuukauden verran asunut erillään aviomiehestäni, eropaperit on laitettu jo alkuvuodesta. Kovasti oli riitaa ja eripuraa vuosien ajan eikä terapiat auttaneet. Pattitilanne laukesi kun sain oman kodin johon olen nyt pesää rakentanut.
Ei ole vielä yhtään bilejalka vipattanut, en ole ladannut Tinderiä enkä ole tippaakaan kiinnostunut etsimään uutta miestä. Illat menee Netflixin äärellä ja käyn nukkumaan iltakymmeneltä, aamukuudelta olen koiran kanssa jo lenkillä. Eilen vedin puoli kiloa karkkia ja tänä aamuna kävin vetämässä kyykkyjä tuolla lähirinteessä, kun omatunto soimasi.
Ei tee mieli shoppailla vaatteita eikä treenata peppua.
Olo vuosien riitelyn jäljiltä on niin loppu, että haluan vaan olla hiljaa kotona.
Luulin koko ajan, että musta tulee menevä sinkku ja tapaan taas kavereita. En jaksa nähdä ketään, vaan töiden jälkeen tulen kotiin. En tunne masennusta, vaan haluan erakoitua. Alakuloa ehkä tunnen, kun tämä ei olekaan sitä mitä luulin..Olen ihan paska eronnut!
Eronneet kaverini käyvät laivalla ja bileissä, etsivät seksiä ja deittailevat, näyttää olevan hauskaa. Kerran kävin baarissa eron jälkeen, ja suurinpiirtein juoksin kotiin sieltä kun ahdisti se meteli.
Minä taas en halua yhtään säätöä..En halua palata yhteen mieheni kanssa, se juna meni jo, mutta tuntuu että olen jossain henkisessä manalassa .. välitilassa.
Muita samanlaisia?!
Koska se ihana euforia nyt sitten tulee, ja se onni eron myötä? Olen vasta 35v ja vähän liian vanha kuuntelemaan pikkukoira sylissä aamukuudelta Yle Puhetta, vaikka sen taas tein.
Kommentit (40)
Vierailija kirjoitti:
Mulle yritti tulla euforia tässä 2kk jälkeen, kun sain seksuaalista huomiota miehiltä.
Tiedän, ettei minusta ole deittailuun eikä myöskään yhdenillan juttuihin, joten yritän rauhoittua meditaation avulla ja keskittyä itseeni.
Menee hyvä nainen hukkaan jos kotona meditoit vaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei koskaan. Hylätyksi tuleminen oli elämäni vaikein kokemus. 18 kk myöhemmin olen toipunut erosta, mutta elämäni on kaukana siitä, mitä se joskus oli.
Täällä sama. Kaksi vuotta siitä kun mies otti ja lähti nuoren naisen mukaan ja jätti kolme alaikäistä lasta ja mut kuin seinään. En ole lähelläkään toipumista, tuskin koskaan toivunkaan. Lasten tilanne hiukan parempi, tosin keskimmäinen on joutunut käymään terapiassa pitkään. Oli ns. isän poika eikä hänen päähänsä mahdu millään isänsä temppu. Ei ole tullut euforiaa eikä varmaan koskaan tulekaan. Hylätyksi tuleminen ja se, että elämän rakkain henkilö on päättänyt ettei entistä perhettä ole olemassa, on niin jäätävän hirveä kokemus, etten toivo pahimmalle vihamiehellekään. Uudesta suhteesta en haaveile, kunhan nyt ensin pääsisi kuiville tästä entisestä suhteesta. Ikääkin on jo kohta 49 vuotta ja tämänikäiset naiset on ihmissuhdemarkkinoilla karmeinta kuonaa kuulemma.
Mulla se iski sillä hetkellä, kun muuttoapuna olleet vanhempani laittoivat uuden asuntoni oven perässään kiinni.
Vielä pakatessa ja kamoja raahatessa tuli vatvottua ja mietittyä, teinkö elämäni pahimman virheen, saisiko asiat sittenkin vielä korjattua jne., mutta sitten, kun huomasin olevani ihan yksin uudessa kämpässä muuttolaatikoiden keskellä, se iski: Olen vapaa! Voin tehdä ihan mitä vaan, kukaan ei enää nalkuta, kyseenalaista, vähättele, yritä lannistaa ja kontrolloida. Se fiilis silloin oli niin ylitsepursuava, että kieriskelin kirjaimellisesti lattialla silkasta onnesta.
Deittailemaan en heti paikalla alkanut, ja tuo eksä sai mut silloin muutenkin uskomaan, ettei kukaan näin tyhmää, lihavaa (172/53) ja avutonta haahuilijaa huoliskaan. Väärässäpä oli. Tuosta on kolme vuotta, on tässä ollut huippuhetkiä ja aallonpohjia, ja tälläkin hetkellä ole taas sinkku, mutta tuon eron jälkeen mun perusolotila on ollut onnellinen.
Mulla tuli se melkein heti. Suhde oli niin kamala ja olin odottanut eroa 2 vuotta jo. Heti kun ovi sulkeutui perässä kiinni olin VAPAA. Vuosia olin ollut kotona surkeana ja vihdoinkin pääsin ystävien kanssa nauramaan ja pitämään hauskaa :)
Erosta puolen vuosikymmentä ja ensimmäinen puoli vuotta meni voimia kerätessä ennen kuin jaksoin edes ajatella uuteen ihmiseen tutustumista.
Mutta se onnellisuus tuntui pyrkivän esiin heti, kun sain oman kodin avaimet. Tajusin, että tämän kynnyksen yli ei tule alkoholia eikä kukaan keksi minusta syypäätä johonkin.
Euforiaa tunnen yhä vieläkin, kun välillä tajuan tekeväni jotain, mikä oli "kiellettyä" parisuhteessa. Siis ihan saatan ostaa väärän merkkistä leikkelettä, jonkun sisustustavaran tms. mistä olisi tullut sanomista. Tunnen hyvää oloa silloin, kun olen tulossa kaverin kanssa kahvittelemasta ja voin olla hyvällä tuulella vielä kotonakin - ilman epäilyä että olen ollut pettämässä.
Ehkä eksäni oli tavallista vaativampi, mutta kiitos hänen tajuan arjen ihmeellisyyden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei koskaan. Hylätyksi tuleminen oli elämäni vaikein kokemus. 18 kk myöhemmin olen toipunut erosta, mutta elämäni on kaukana siitä, mitä se joskus oli.
Täällä sama. Kaksi vuotta siitä kun mies otti ja lähti nuoren naisen mukaan ja jätti kolme alaikäistä lasta ja mut kuin seinään. En ole lähelläkään toipumista, tuskin koskaan toivunkaan. Lasten tilanne hiukan parempi, tosin keskimmäinen on joutunut käymään terapiassa pitkään. Oli ns. isän poika eikä hänen päähänsä mahdu millään isänsä temppu. Ei ole tullut euforiaa eikä varmaan koskaan tulekaan. Hylätyksi tuleminen ja se, että elämän rakkain henkilö on päättänyt ettei entistä perhettä ole olemassa, on niin jäätävän hirveä kokemus, etten toivo pahimmalle vihamiehellekään. Uudesta suhteesta en haaveile, kunhan nyt ensin pääsisi kuiville tästä entisestä suhteesta. Ikääkin on jo kohta 49 vuotta ja tämänikäiset naiset on ihmissuhdemarkkinoilla karmeinta kuonaa kuulemma.
Oletko itse käynyt terapiassa? Suhde ei ilmeisesti sitten toiminut kun miehesi otti ja lähti, joko et halunnut nähdä ristiriitoja tai mies oli kypsymätön, kykenemätön arvostamaan hyvää suhdettanne. Kummin vaan, niin käsittele juttu, puhu ulos terapiassa ja jatka elämääsi. Itse erosin yli viisikymppisenä ja olen elänyt elämäni onnellisinta aikaa erosta toivuttuani. Harvoin nuo pitkistä liitoista lähtemiset ihan salamaniskusta tapahtuu, on kertynyt paljon kuonaa, selvittämättömiä asioita jotka on hyvä myöntää itselle. Kun eroja on tutkittu, suurin osa, sekä jättäjät että jätetyt ovat elämäänsä tyytyväisiä kun erosta tarpeeksi aikaa, ne yhteensopimattomuudet vain vahvistuu iän myötä. Olisitko oikeasti ollut onnellinen liitossa, kaipaatko miestä vai ydinperheidylliajatusta jollaista teillä todellisuudessa ei koskaan ollut? Opettele tuntemaan itsesi ja viihtymään elämässäsi, sinullahan on kolme lasta ja vaikka mitä muuta hyvää elämässä. Katkeroitumalla pilaa lopun elämänsä varmasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle yritti tulla euforia tässä 2kk jälkeen, kun sain seksuaalista huomiota miehiltä.
Tiedän, ettei minusta ole deittailuun eikä myöskään yhdenillan juttuihin, joten yritän rauhoittua meditaation avulla ja keskittyä itseeni.Menee hyvä nainen hukkaan jos kotona meditoit vaan!
Anna palaa! ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se tuli heti kun mies muutti pois. Koti valaistui, katto oli korkeammalla ja tunsin itseni keveämmäksi.
Tinderiä ei tarvitse, ei baareja eikä uusia vaatteita, pelkästään mustan negatiivisuuden poistuminen kotoa riitti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei oo! Ei tuu! Ei mua hilpeät hidalgot vie minnekkään, se on kyllä nou tänk juu!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei koskaan. Hylätyksi tuleminen oli elämäni vaikein kokemus. 18 kk myöhemmin olen toipunut erosta, mutta elämäni on kaukana siitä, mitä se joskus oli.
Täällä sama. Kaksi vuotta siitä kun mies otti ja lähti nuoren naisen mukaan ja jätti kolme alaikäistä lasta ja mut kuin seinään. En ole lähelläkään toipumista, tuskin koskaan toivunkaan. Lasten tilanne hiukan parempi, tosin keskimmäinen on joutunut käymään terapiassa pitkään. Oli ns. isän poika eikä hänen päähänsä mahdu millään isänsä temppu. Ei ole tullut euforiaa eikä varmaan koskaan tulekaan. Hylätyksi tuleminen ja se, että elämän rakkain henkilö on päättänyt ettei entistä perhettä ole olemassa, on niin jäätävän hirveä kokemus, etten toivo pahimmalle vihamiehellekään. Uudesta suhteesta en haaveile, kunhan nyt ensin pääsisi kuiville tästä entisestä suhteesta. Ikääkin on jo kohta 49 vuotta ja tämänikäiset naiset on ihmissuhdemarkkinoilla karmeinta kuonaa kuulemma.
Oletko itse käynyt terapiassa? Suhde ei ilmeisesti sitten toiminut kun miehesi otti ja lähti, joko et halunnut nähdä ristiriitoja tai mies oli kypsymätön, kykenemätön arvostamaan hyvää suhdettanne. Kummin vaan, niin käsittele juttu, puhu ulos terapiassa ja jatka elämääsi. Itse erosin yli viisikymppisenä ja olen elänyt elämäni onnellisinta aikaa erosta toivuttuani. Harvoin nuo pitkistä liitoista lähtemiset ihan salamaniskusta tapahtuu, on kertynyt paljon kuonaa, selvittämättömiä asioita jotka on hyvä myöntää itselle. Kun eroja on tutkittu, suurin osa, sekä jättäjät että jätetyt ovat elämäänsä tyytyväisiä kun erosta tarpeeksi aikaa, ne yhteensopimattomuudet vain vahvistuu iän myötä. Olisitko oikeasti ollut onnellinen liitossa, kaipaatko miestä vai ydinperheidylliajatusta jollaista teillä todellisuudessa ei koskaan ollut? Opettele tuntemaan itsesi ja viihtymään elämässäsi, sinullahan on kolme lasta ja vaikka mitä muuta hyvää elämässä. Katkeroitumalla pilaa lopun elämänsä varmasti.
Eihän tuossa mistään erosta ollut kyse vaan siitä, että mies jätti perheensä, jos ei kerran lapsiin ole yhteydessä. Aika lailla eri koko luokan juttu kuin pelkkä normaali avioero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selibaatti on hyvä!
Olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin ilman eroottista tai romanttista agendaa ja laajentanut maailmankuvaani.
Ex oli eri alalla ja kiinnostunut eri asioista. Nyt vasta tajuan, miten väsyttävää oli selittää ja perustella omi juttuja. Samoin väsytti tunne, ettei oikeasti arvostanut työtäni vaan oikeastaan halveksi sitä (esim. ammattini edustaja tv:ssä oli "turhaa lässytystä"). Nyt uusissa piireissäni reaktio on "Mielenkiintoista! Kerro lisää!"
Vierailija kirjoitti:
Ei oo! Ei tuu! Ei mua hilpeät hidalgot vie minnekkään, se on kyllä nou tänk juu!
Nyt loppu leikki, tilaa joku muu!
Jos et sä parempaan millään pysty niin ei oooooo ei tuuuu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei oo! Ei tuu! Ei mua hilpeät hidalgot vie minnekkään, se on kyllä nou tänk juu!
Nyt loppu leikki, tilaa joku muu!
Jos et sä parempaan millään pysty niin ei oooooo ei tuuuu!
Selevä!!
Vierailija kirjoitti:
Selibaatti on hyvä!
Olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin ilman eroottista tai romanttista agendaa ja laajentanut maailmankuvaani.
Ex oli eri alalla ja kiinnostunut eri asioista. Nyt vasta tajuan, miten väsyttävää oli selittää ja perustella omi juttuja. Samoin väsytti tunne, ettei oikeasti arvostanut työtäni vaan oikeastaan halveksi sitä (esim. ammattini edustaja tv:ssä oli "turhaa lässytystä"). Nyt uusissa piireissäni reaktio on "Mielenkiintoista! Kerro lisää!"
Tulispa mullekin työinspiraatio ja ammatillinen euforia. Olen freelancer ja olen ollut lamaantunut pari kuukautta, tehtävälista vain kasvaa.
Mulla on varmaan nyt 2kk jälkeen kun tuntuu, että maailma on mahdollisuuksia ja miehiä täynnä ;) en edes halua sitoutua, saatanpa kokeilla naisiakin ;)
Onko kukaan kokeillut naista? siis ikänsä heterosuhteissa olleena?
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan kokeillut naista? siis ikänsä heterosuhteissa olleena?
Olet ymmärtänyt euforian väärin.
Kolme vuotta meni ennen kuin aloin havahtumaan muihin ihmisiin. Euforia oli kyllä koska päätös oli oikea. Se helpotus sanoin kuvaamaton.